Kuollut kärppä on paras kärppä

Täällä sitä taas istuskellaan. Lautassa nimittäin. Eteläsaari on nyt ”nähty” ja seikkailumme jatkuu pohjoissaaren lämmössä. Palataanpa kuitenkin vielä eteläsaaren tapahtumiin ja erityisesti meidän pikku patikkaretkeemme.

Fiordland (vuonomaa) sijaitsee maan lounaskulmassa ja on isoin kansallispuisto näillä kulmilla. Kun ihmiset ympäri maata keskustelivat kanssamme ja kyselivät mitä aiomme tehdä, kerroimme kaikille tekevämme neljän päivän vaelluksen Milford nimiseen paikkaan kyseisessä luonnonpuistossa. Kummastusta meissä herätti se, että ihmiset tuntuivat olevan todella kateellisia meidän tulevasta patikkaretkestä. Syy tähän kateuteen selvisi kaksi päivää ennen retken alkua, kun menimme ostamaan lippuja ko. paikkaan. Liput olivat myyty loppuun jo heinäkuussa ja seuraavat vapaat paikat olisi ollut joskus keväällä. Pikainen tilanneanalyysi oli siis paikallaan ja suunnitelmat tehtävä uudestaan. Koska toiseksi kuuluisin patikkaretki (Routeburn) oli myös myyty aikoja sitten loppuun, päätimme tyytyä kolmanneksi kuuluisimpaan, eli Kepler trackiin. Reitin nimi on tullut jonkun hemmetin kuuluisan Saksalaisen hipin nimestä, joka joskus 1500-luvulla ennusti tähdistä kuolevansa joskus myöhemmin. Ystävämme Saksalaiset muistivat mainostaa tätä asiaa yhteisissä illanvietoissa pitkin retkeä. Tyhmiä nuo Saksalaiset rinkeleineen kaikkineen.

Muutamaa päivää myöhemmin oli kuitenkin reput pakattuina, sadevaatteet vuokrattuina ja mukamas retkimuonatkin ostettuna. Ruoasta sen verran, että jos ajattelet kävellä 60 kilometriä, niin saatat kuluttaa hieman enemmän kuin normaalina krapulasunnuntaina. Me emme tätä asiaa juurikaan huomioineet, joten oli aika lähellä, ettemme tehneet nälissämme pettuleipää paikallisista pyökeistä. mutta tästä lisää tuonnempana.

Päivä 1: Lähtöportti- Luxmore hut.
Ensimmäisen päivän kävely aloitettiin puolentoista tunnin kävelyllä sademetsässä. Kaikki oli tässä vaiheessa hienosti ja patikointi tuntui mukavalta. Karu totuus paljastui tästä eteenpäin. Noin viiden tunnin nousu läheisen ”mäen” huipulle pisti sotilaankin hieman hengästymään. Yhden müslipatukan ja yhden banaanin voimalla nousu kuitenkin onnistui (muuta ei ollut varaa syödä, että selviäsi koko matkan hengissä). Noin 1100 metrin korkeudessa meitä odotti neljäkymmentä muuta patikoijaa pienessä mökissä. Ensimmäiset olivat saapuneet jo 4 tuntia ennen meitä, mutta päättivät aloittaa ruoan laiton juuri kun me saavuimme. Siinä sitten kiltisti odoteltiin muutama tunti, että Israelilaisetkin saivat hirssipuuronsa keitettyä. Meidän ruoka koostui muutamasta valmispussista pastaa ja muutamasta tonnikalapurkista. Oltiinpa Kallen kanssa ostettu valmiskahviakin tuubimuodossa. Valmiskahvi oli sokeria, maitoa ja 4% kahvia. Kuka kehtaa mainostaa kahviksi tuollaista sontaa?? Ei muuta kuin nälkäisinä ja vihaisina nukkumaan makuupusseihin noin +5:n asteen lämpötilassa.

Päivä 2: Luxmore hut – Iris Burn hut
Aamulla heräsimme meille normaaliin aikaan, eli noin kello 11:00. Suureksi ihmetykseksemme koko mökki oli tyhjä ja saimme keitellä aamupalakeittomme ihan rauhassa. Kallen kanssa päätimme vielä käydä tutustumassa paikallisiin tippukiviluoliin ennen vaelluksen jatkumista. Paikalliset nähtävästi kutsuvat ketunkolojakin luoliksi, sen verran paljon tuli nimittäin ryömittyä ennen kuin näimme ensimmäistäkään tippukiveä. Kun vihdoin olimme valmiita siirtymään patikkapolulle, päätimme tutkia vielä päivän etappia kartasta. Edessä piti olla muutama sadan metrin nousu läheisten vuorien huipulle ja sen jälkeen 700 metrin alamäki seuraavalle mökille. Kuulosti helpolta. Väärin. Ensimmäisen kolmen kilometrin aikana päässäni soi biisi, jossa lauletaan: ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki…. Todella jyrkkiä nousuja ja vielä jyrkempiä alamäkiä siis. Kun vihdoin näkyi hieman tasaisempaa, oli edessä vuorijonojen huipulla kävelyä noin 4 kilometriä. Maisemat oli uskomattomia, mutta noin 60km/h puhaltava puuskittainen sivutuuli hieman vaikeutti kävelyämme, varsinkin kun vieressä oli noin 1300m tiputusta lähimpään vuonoon. Kävipä niinkin, että Teron rinkan sadesuoja lähti tuulen voimasta irti ja lensi jonnekin. Luontoonhan ei saanut jättää mitään, koska kyseessä oli luonnonsuojelualue, joten Tero lähti tunnollisena ihmisenä metsästämään kyseistä sadesuojaa. Kuin ihmeen kaupalla sadesuoja löytyi noin 30 metriä alempaa pienestä painanteesta. Kaikki hyvin ja taas tuulta päin. Loppumatkasta tulikin sitten noin 8 kilometriä pitkä alamäki. Jos luulette, että Lukonmäen alamäki Hervannassa on jyrkkä, olette väärässä. Etureiteni ilmoitti maitohapoista noin puolessavälissä mäkeä, jonka jälkeen alas mentiinkin sitten itkua vääntäen. Perillä mökissä muut taas ihmettelivät, että missä ihmeessä Suomalaiset taas on viipyneet. Oli lähellä, ettei otettu painimaaottelua Saksa-Israel-Yhdysvallat-Sveitsi-Suomi. Tilanteen pelasti kuitenkin ylipirteä metsänvartija, joka pakotti kaikki laulamaan joululauluja omalla kielellään. Siis kaikki muut paitsi Suomalaiset, koska Suomalainen mies ei laula, ei ilman kossua ja kännissäkin avaa suunsa vain riitaa haastaakseen. Taas nukkumaan vihaisina ja nälkäisinä.

Päivä 3: Iris Burn hut - Motorua hut
Kolmas päivä olikin kaikessa yksinkertaisuudessaan tasaista talsimista keskellä sademetsää 15 miljardin mäkäräisen kanssa. Ylipirteä metsänvartijamme oli kertonut meille tarinoita paikallisesta luonnosta ja eläimistä. Polun varrella oli sadoittain ansoja, joihin toivottavasti pahat kärpät menisivät ja päättäisivät päivänsä. Kärpät nimittäin söivät aivan liikaa paikallisia lintuja, joten olivat läpeensä pahoja otuksia. Ansoissa lukikin päällä teksti: The best stoat is a dead stoat. Yhdyn edelliseen mielipiteeseen myös eräissä urheilulajeissa. Tarkastellessamme matkan varrella ansoja ja ihmetellessämme puiden kokoa, huomasimme tulleemme perille kolmanteen majapaikkaan. Hieno paikka järven rannalla mäkäräisineen kaikkineen. Nukkumaan siis nälkäisinä ja täynnä punaisia paukuroita.

Päivä 4: Motorua – lähtöportti
Kun meitä neljä päivää aikaisemmin varoitettiin, että varautukaa ainakin yhteen päivään vesisadetta, emme olleet ilmeisesti varautuneet tarpeeksi. Kun kävelee 16 kilometriä helvetin kuumassa sademetsässä kaatosateessa, voi olla, että jossain vaiheessa ei ole mukavaa. Hengittämättömät sadevaatteet saivat aikaan sen, että vaatteet olivat märemmät kuin luonto ympärillä. Lihakset kipeinä, läpimärkinä ja väsyneinä taivalsimme kuitenkin viimeisenkin pätkän perille. Jos viimeisenä päivänä oli jotain hienojakin maisemia, me emme niitä nähneet. Sen verran syvällä oli leuka rinnassa ja selkä kyyryssä.

Hieno reissu siis kaiken kaikkiaan. Olipahan ainakin erilainen (nälkäinen) joulu. Loppuun kaikille hyvää uuttavuotta meiltä kolmelta ja parempaa ensi vuotta!

Ps. Kalle sanoitti tuossa yön pimeinä hetkinä Juice Leskisen Marilyn kappaleen uudestaan, joten pistetäänpä se tänne loppukevennykseksi.

Keplerin polku (Juice, Marilyn)

Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun, nähdäkseni mount Luxmoren huipun, rinkkakin painoi kun Teron perässä laahustin. Oli kylmä, ei vaatteissa riittänyt mikään, polkukin jatkui pitkälle itään. Vaan pitää nähdä tuo laki, laki, kallion.
Mä vaeltelin joulun, ei ollut kinkkuakaan ja nälkää näin nyt illoin, pelkkää pussiruokaa.. Ja mä lauloin…

Jatkuu, jatkuu tuo kivinen polku Keplerin, jatkuu, jatkuu..tää taival.. kolmen kaverin..

Mä taukoa pidin ja patukkaa söin ja tasaista maata jo ikävöin, ei mitkään voimat silloin riittäneet ei. Tuli ilta ja rangerin juttu, se edellisillasta oli jo tuttu, se enää ketään, kiinnostanut ei. Ole nyt jo hiljaa, pitäis laittaa ruokaa. Kattilaa taas viskoin. Kas, pussimuonaa… Ja mä lauloin…

Jatkuu, jatkuu tuo tuulinen polku Keplerin, Jatkuu, jatkuu… tää taival kolmen kaverin..

Kun sademetsässä päivän mä hiivin, märät vaatteet päältäni riivin. Mikkokin kastui ihan kokonaan. Vaatteita kuivaksi saatu ei millään, tuli rakkoja jalkaan, jatka nyt sillä. Sillä jatkan, muuta.. en voi… Ja mä lauloin..

Fiordland, Fiorland, loppuu polku Keplerin, Fiordland, Fiordlan..tuon polun… mä nyt viimein selätin..

Fiordland, Fiordland, loppuu polku Keplerin, Fiordland, Fiordlan.. tuon polun… mä nyt viimein selätin..

Fiordland, Fiordland, loppuu polku Keplerin, Fiordland, Fiordland.. Oli pilvessä huippu Kepleriiin!

Köysi kiristyy

Jouluhan on rauhoittumisen aikaa, ainakin periaatteessa tietääkseni. Niinpä mekin hankimme liput neljän päivän vaellukselle Uuden-Seelannin suurimpaan kansallispuistoon, emme ihan sille reitille, jota aluksi ajattelimme, mutta vähän sinne päin. Lähdimme siis rauhoittumaan ja puhdistamaan kehoamme ylimääräisestä nesteistä ja kuona-aineista, joita nyt syystä jos toisestakin on roppaan kertynyt. Olemmepa sieltä jo väsyneinä ja todella märkinä, mutta hyvin puhdistautuneina palanneetkin. Nyt kuivaillaan varusteita ja nuollaan haavoja kunnon sisämajoituksessa Invergahillissa tai vähän sinne päin.

Vaan palataanpa hetkeksi aikaan ennen tuota tyyneyden jaksoa. Queenstownissa ollessamme pyörähdimme Mikon kanssa putiikissa, joka tarjosi elämyksiä benjihyppelyn ja keinumisen parissa. Eipä aikaakaan kun herroilla oli liput taskussa tämän maanosan suurimpaan benjihyppyyn (134m) ja maailman suurimpaan keinuun (keinuun narut jotain 150m ja vapaatakin pudotusta 70m). Tämän jälkeen oli jo hetki aikaa miettiäkkin, että mitäs tuli tehtyä. No, eipä auta itku markkinoilla. Ankara mielikuvaharjoittelu ja pari koehyppyä Chuckin katolta pyykkinarun kera, niin eiköhän se siitä. Niin ja ainakin Mikolle ja Terolle vähän punaviiniä, itse kun olin tuossa unelmavävy moodissa kuulemma.

Seuraava päivä.. bussiin ja kolme varttia johkin hevonkuuseen jotain vuoristotietä, minne ei ollut ilman hyppylippua mitään asiaa. Tässä erässä ei ollut kuin kuusi hyppääjää ja suomipojat olivat ainoita, jotka aikoivat myös keinua. Mehän olimme valmiiksi poikaporukalla päättäneet, että ensin keinutaan kun se on helpompi ja sitten hypätään. Mitä vielä! Kaikki kuusi pakotettiin jonkinlaiseen koriin ja siirrettiin keskelle rotkoa, Mikolle naru, ei onneksi kaulaan, vaan jalkoihin ja painavimpana heti ensimmäisenä lankulle. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, Hymyile kameralle ja hyppää.. Katsoin vierestä ja ehdin todeta, että voi morjes! Siinä oli kait joku laukaisunaru, jolla voit kääntää itsesi istualleen, ettei tarvitse pää alaspäin odotella ylösnousua. Mikko tuli kuitenkin ylös Suomalaisella tyylikkyydellä pää alaspäin. Kohta huomasin seisovani samalla lankulla, mistä ei ollut kuin yksi suunta..alaspäin. Eilisen mielikuvaharjoittelun mukaan, jalat koukkuun, ponnistus ja sitten lähti..WOW! melkoinen ilmavirta kasvoihin ja joki rotkonpohjalla alkoi uhkaavasti lähentyä.. Ammattilaiset osasivat kuitenkin tällä kertaa työnsä ja köysi alkoi jarruttaa menoa. Pari selänvenytys pomppua, vetäisy laukaisunarusta ja oikein päin ylös.

Tästä kaikesta silmänräpäys eteenpäin ja istuimme Mikon kanssa kaksistaan keinussa. Äijä jutteli mukavia ja painoi samalla salakavalasti laukaisunappia. Woooaaah! PRKLE, …TTI, K_SIPÄÄ.. Taas oltiin matkalla alaspäin ja kovaa vauhtia. Tästä kun aikanaan pääsimme takaisin ylös, totesimme Mikon kanssa, että onneksi keinu tuli vasta toisena, koska tämän jälkeen benjihyppy ei olisi tuntunut missään. Sykemittarikin pyörähti 156:n lukemissa ihan pelkällä istumisella. Voihan se olla, ettei tästä eteenpäin ihan perus festarinosturi hypyt kiinnosta.

Teron kanssa olemme jatkaneet jo tutuksi tulleiden, erilaisten rulettien kehittelyä. Tämän maan rulettiversiot liittyvät nyt sitten adrenaliinin tuottamiseen.

Laskuvarjohyppy: Otetaan tandemhyppyyn valmiit suomipojat ja kolme hyppymestaria. Puetaan kaikille samanlaiset haalarit ja kypärä tummalla visiirillä. Valitaan pari ihan perinteisellä hippaleikillä ja sitten taivaalle. Koneesta ulos 15000 jalassa ja odotellaan, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Ihan en nyt sanoin pysty kuvaamaan tunnelmia kun huomaisin hetken vapaan pudotuksen jälkeen olevani Teron parina. En kyllä usko, että Terollakaan ihan selvää käsitystä tulevista tapahtumista olisi..

Benjihyppy: Otetaan kolme benjiköyttä, yksi normaali, yksi venymätön ja yksi ylipitkä. Viedään Suomipoika rotkonpäälle ja annetaan valita köysi ja kävelytetään lankulle. Jännää hommaa..

Hyvää Joulun ajan jatkoa!

Sumuisten vuorten gorillat toivottavat Iloista Joulua!

Aina valmis.

Ollaanpas sitten ajeltu tänne Queenstowniin. Maisemat on hienoja ja muutenkin tosi helppo maa matkustella. Täällä ei nimittäin ole mitään, mikä ei toimisi dollarin kolikolla.

Jos joku olisi vaikka vuosi sitten sanonut, että tulen vielä nukkumaan kuukauden suksiboksissa. Olisin varmaankin todennut, että eipä sitten mene kovin vahvasti. Ei taida kyllä vahvasti mennä nytkään, mutta 1,5 viikkoa olisi jo takana. Sinänsä koppi on ihan viihtyisä lähes riittävän pitkäkin. Sisä- ja mainosmittojen mukaan 1,9m, hyvin pitäisi riittää. Harmi vaan että kummassakin päässä on mekanismi joka mahdollistaa kopin nostamisen ja laskemisen. Tämä mekanismi vie sitten tilaa sen 10cm kummastakin päästä, joten aika lähellä sikiöasentoa mennään. On tosin ollut sen verran kylmiä öitäkin, ettei muukaan asento tulisi edes mieleen.

Luulitko kenties, että esimerkiksi turkoosi olisi väri? Väärin meni. Nimittäin värejä ovat ainoastaan punainen, sininen, keltainen, musta ja valkoinen. Ainakin Kullaan alakoulussa 80-luvun alussa opetetun värikartan mukaan. Silloinen ja toisille nykyinen värimaailma rajoittuu nimittäin vesiväripalettiin. Noh, mitäs sitten ovat esimerkiksi vihreä, ruskea, turkoosi ja beige? ”Ne ovat jotain muuta, mutta värejä ne eivät ole, piste.” Näillä siis mennään. Merivesikin on siis joko sinistä, sinisen ja keltaisen sekoitusta taikka sitten sinisen sekä sinisen ja keltaisen sekoitusta. Mutta se ei missään tapauksessa ole turkoosia, koska se ei ole mikään väri.

Aktiviteetteja ollaan harrastettu vielä varsin niukasti. Kävimme ajelemassa kelkalla joka roikkui 150m korkeudessa laakson päällä ja liikkui sekä eteen että taaksepäin 90km/h. Noh vaijeri oli vain 3km pitkä, mutta ehti siinäkin pelottamaan. Pojat lähtivät tänään hyppimään tornista, köysi nilkassa ja keinumaan vähän samalla tyylillä. Minä yritän toteuttaa itseäni, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Frans Josefin jäätikköäkin käytiin katsomassa, tarkoituksena mennä päiväksi kunnon jäätikkövaellukselle. Vesisade kirjaimellisesti vesitti suunnitelmamme. Vaellus jäätiköllä kaikki kamat märkinä, ei oikein kiinnosta. Pakolliset turistikuvat saimme otettua kuitenkin.

Yritimme päästä vaeltamaan Milford Soundin laaksoon, mutta olimme kuulemma hieman myöhässä. Alueelle otetaan päivässä 40 vaeltajaa ja varaukset tulevalle kaudelle pitää tehdä heinäkuun alkupäivinä, koska varaukset aukeaa silloin. Eli jos joskus yrität buukata ko reissua ylihuomiseksi, se ei välttämättä onnistu.

Onneksi saimme varattua toisesta luonnonpuistosta itsellemme makuusijat ja pääsemme jouluksi kiertämään 60km lenkkiä vuoristoon ja sademetsään. Lähtö siis vaellukselle on ylihuomenna ja siellä vietetäänkin sitten kaikki joulunpyhät.

Ollaan nyt varsin viihtyisällä leirintäalueella, kutakuinkin kaupungin keskustassa. Hulppeat näkymät ja toinen leirintäalue jossa on ollut ihmisiä meidän lisäksemme tällä karavaanaritaipaleella. Saavuttuamme tänne, todettiin, että lauantaihan se ja mitäs sitten muuta kuin tölkit auki ja leiri pystyyn. Ilta muuttui nopeasti yön kautta aamuksi. Ja ei muuta kun koppiin nukkumaan.

Jokusen tunnin nukuttuani ja havaittuani orastavan pahanolon lähestyvän, kuulin ulkoa ylipirteiden ihmisten puuhastelua. Raotin varovasti koppini ovea ja jäykistyin kauhusta. Kolmannen tarkistuskerran jälkeen oli pakko uskoa. Piha täynnä suomalaisia partiolaisia jotka olivat majoittumassa meidän viereemme. Herätin heti pojat, kysyäkseni, että näkevätkö he saman. Hetken keskustelun jälkeen totesimme, että elämme yhteistä painajaista. Piti tehdä suunnitelmia, miten tällaisesta tilanteesta selvitään.

Koska minua ärsyttää suunnattomasti ylipirteät, iloiset ja ystävälliset ihmiset, päätin että osaamme mekin ärsyttää. Siispä jatkoimme Mikon kanssa heti siitä mihin edellisiltana olimme jääneet. Musiikkia lujaa, paljon alkoholia ja vähän vaatteita. Kaivoimme kuitenkin leathermanit esille, ihan siltä varalta, että joku saisi päähänsä tulla myymään isoäidin suklaakonvehteja.

Kallehan vaihtoi saman tien unelmavävy-moodin päälle, kun havaitsi että paikalla on muitakin suomalaisia. No onneksi sudenpennut majoittuivat vain yhden yön ja nyt saadaan mies takaisin ruotuun.

Tänään aamulla heräsimme tietysti hienoon partiolaisten sisäpiirivitsiin: ”Pekka, ootko sä jo valmis?” ”Mä oon aina valmis, mähän oon partiolainen.” Päälle herisevää naurua koko porukalta. Pekka, lähellä käytiin, ettet olisi enää koskaan valmis.

Sellaista joulunodottelua.

Lasketaanko lampaita?

Näin alkuun pitää todeta, että puhelinlaskut tulevat jatkossa pysymään aika pieninä. Sen verran on vähän numeroita palautunut. No, ehkä se siitä.. Ehkä ei :)

Yhteistyömme karatemestarin kanssa kehittyy koko ajan. Leirin pystytys ja purku alkaa sujua kuin armeijassa konsanaan. Mikko nappaa telttapakettinsa auton perästä sekä avaa pussin ja teltta singahtaa itsestään pystyyn. Tero ottaa veivin auton etuoven lokerosta ja veivaa auton katolla olevan koirankoppinsa pystyyn. Minulla on ollut pesä auton sisällä eli ei kun patjat paikoilleen.

Matkamme tässä vastakohtien maassa jatkuu kohti etelää ja Uuden-Seelannin eteläistä saarta. Ero suomeen on siinä, että kun lähdet kesällä pohjoiseen, niin ilma kylmenee. Täällä kun lähdet etelään, niin käy samoin. Ei sovi vielä kaaliin. Maanantaiyönä matkalaisten kesäleiri kohtasi karun todellisuuden kun lämpötila tipahti kymmeneen asteeseen. Kaikki kolme matkalaista tärisivät pesissään ja laskivat lampaita yrittäessään saada unenpäästä kiinni. Itse pääsin lampaita laskiessani kolmeen miljoonaan, mutta sitten tuli aamu ja laskenta piti keskeyttää. Onneksi lampaat eivät lopu tästä maasta ja laskettavaa jäi myös ensi yöksi. Lisäksi onnistuin hankkimaan jostain 39 asteen kuumeen, joka tietty viihtyy kymmenasteisessa kosteassa autossa yöllä huomattavasti minua paremmin. Tiistaipäivänä varustetasomme kyllä kohentui kummasti :) Riittääkö? Se selviää ensi yönä.

Niin, sitten niistä vastakohdista. Päivällä kuuma ja yöllä sitten ei! Ajoimme parissa päivässä pohjoissaaren halki kohti etelää. Matkalle mahtuu jos jonkinlaista maisemaa. Yhteinen tekijä niille oli, että mahtavan näköistä oli. Oli vihreitä vuorien huippuja, lumipeitteisiä tulivuoria, sademetsää, vesiputouksia ja autiomaatakin. Autiomaa käsitteenä on tietty vähän kiinni maanosasta. Chilessä olisi vielä tämän maan autiomaassa kasvatettu viiniköynnöstä. Vesisade voi alkaa koska vaan ja missä vaan, varsinkin öisin sitä on esiintynyt ihan kiitettävästi. Paikallinen nähtävyys ovat myös vulkaanisessa maaperässä esiintyvät rikille haisevat kuumat lähteet. Tuli heti työt mieleen kun pääsi haistelemaan palaneen rikin katkua.

Tiestöstä ja tästä vasemmanpuoleisesta liikennekulttuurista sen verran, että varmaan missään muualla ei suoralle tasaiselle paikalle saada mahtumaan yhtä montaa mutkaa. Vuoristossahan sen ymmärtää, että on mutkia, mutta kun sama meno jatkuu tasaisellakin. Jos tämän maa pituus mitattaisiin tiekartalla, olisi se ainakin viisi kertaa nykyistä pidempi. Nopeusrajoitukset taajamassa ovat alhaiset ja heti sen jälkeen saa ajaa sataa. Tieinsinööri on piruuttaan laittanut satasen kyltit kun tietää, ettei niillä teillä turisti aja kuin kuutta kymppiä. Niin paitsi paikalliset Vataset, jotka posottavat vuoristossakin aivan uskomatonta vauhtia. Myöskään paikallista keltaisen viivan sääntöä emme ole vielä hahmottaneet oikein kunnolla. Tuntuu siltä, että mutkassa kuin mutkassa saa ohittaa ja kun tulee se ainoa suoranpätkä, on se sulutettu keltaisella viivalla. Jatkamme opettelua… Siinä on extremeä kerrakseen kun yrität pysyä oikealla, niin tai siis väärällä.. eikun vasemmalla kaistalla parhaan kykysi mukaan. Itse en ole vielä rattiin ehtinyt, mutta jännältähän tuo näyttää. Terokin kun ensikerran siirsi autoa leirintäalueella, istui hän tyylikkäästi vasemmalle etuistuimelle ja totesi, ettei alku ole kovin lupaava. Ratti puuttui!!

Kohta lauttamme, joka muistuttaisi huomattavasti ruotsinlaivaa, jos siihen lisättäisiin 150m pituutta, seitsemän kerrosta, Tarja Lunnas soittamaan keulabaariin (jota ei toisin ole, mutta ajatuksena näin) ja pari tuhatta humalaista tietty, saapuu eteläiseen saareen ja suuntaamme Chuckin kanssa kohti Nelson nimistä kaupunkia, jossa olisi tarkoitus viettää pari yötä. Toivottavasti muutenkin kuin kuumeessa maaten.

Chuck Norris

HUOMHUOMHUOM!!! Kallen puhelin on jumissa enemmän kuin Kalle ikinä. Ja se on paljon. Yritettyään herätä 11 tuntia liian myöhään kirjoittamalla tekstiviestiä unissaan. Jouduimme tekemään puhelimelle perusnollauksen. Puhelin toimii taas, mutta Kallella ei ole puhelimessa muita numeroita kuin asiakaspalvelu ja tekninen tuki. Jos luet tätä (ja et ole soneran asiakaspalvelusta tai teknisestä tuesta) ja haluat joskus Kallen tietävän kuka soittaa niin… Voitko lähettää Kallelle tekstiviestin jossa on nimesi, jotta Kalle saa hukassa olevia numeroita takaisin. Jos taas et halua enää olla Kallen kanssa missään tekemisissä, lähetä viesti: luuseri Kallelle. HUOMHUOMHUOM!!!

Rakas päiväkirja. Paljon on tapahtunut sitten viime kerran. Australia, tuo vompattien ja kenguruiden luvattu maa on nyt sitten nähty. Eihän siellä ole muuta kuin se oopperatalo, eihän? Päätimme ensimmäisen täyden päivän kunniaksi toimia kuten kunnon turisti toimii. Siispä kamerat kaulaan, aurinkorasvaa naamaan ja aamulla turistikierrokselle.

Tämä oli suunnitelma, mutta kas, meidän reissut ei aina toimi ihan suunnitelmien mukaan. Aamulla ensimmäisenä piti käydä pikaisesti kääntymässä Suomen konsulaatissa hakemassa ne paljon puhutut ajokorttien käännökset Lontoon kielelle. Otimme osoitteen ylös saamastamme sähköpostiviestistä ja suuntasimme taksilla kohti ko. paikkaa. Saamamme osoite oli jollain hemmetin pitkällä kadulla numero 547. Taksikuski näytti meille numeroa 543 ja kertoi, että tuohon suuntaan kun menette kaksi taloa eteenpäin, tulette perille. Noh, numero 545 oli noin kahden kilometrin pätkälle sijoittuva koulu, krikettikenttineen kaikkineen. Käveltyämme koulun ohi tunsimme voitonriemua, koska edessä näkyi kerrostalo, jonka täytyi siis olla numero 547. Päästyämme paikalle, talon seinässä komeili isoin numeroin 585!! johonkin oli siis hukkunut 40 tonttia… Tarkkaavaiset mekaanikon silmämme havaitsivat kuitenkin lähistöllä olevan poliisiaseman. Suunta sinne siis, tahdissa mars.

Poliisiasema oli noin kahdeksan neliön rakennus, kuulusteluhuoneineen kaikkineen. Odottelimme asiointitiskillä virkailijaa muutaman hetken ja kun sellainen vihdoin paikalle saapui, ei minunkaan kielitaidolla sanottu muuta kuin hello sortaen. Oli nimittäin todennäköisesti eteläisen pallonpuoliskon kaunein naispoliisi. Hetken kakomisen, muutaman punastumisen ja kurkun selvittelyn jälkeen sain aikaiseksi sanat: Finnish consulate. Kyseinen poliisi todennäköisesti luuli, että nyt paikalla on ihmisiä, joilta ei englannin kieli taitu. Nainen alkoi viittoilemaan meitä suuntaan josta juuri olimme tulleet ja hoki meille, that way boys.

Poistuimme hiljaisina paikalta ja lähdimme kävelemään taas kyseisen koulun ohi, koska eihän poliisia voi vastustaa. Ollessamme taas tontin numero 543 kohdalla sattui postinkantaja kulkemaan ohi. Oli onneksi miespuolinen, joten saimme selvitettyä asiamme varsin mallikkaasti. Hän ei tietenkään ollut ikinä nähnytkään Suomen konsulaattia, mutta neuvoi meidät tien toisella puolella olevaan Australian kansalaisten konsulaattiin. Sieltä meille kerrottiin tarkka suunta ja metrit. Kun näimme siniristilipun liehuvan salossa, totesimme olevamme numerossa 537. Ei siis mennyt alkujaankaan kuin kymmenellä pieleen ja tämä rakennus oli noin 15 metrin päässä siitä mihin taksi meidät jätti. Itse ajokorttien kääntäminen englanniksi kävi kohtalaisen nopeasti ja pääsimme jatkamaan matkaa. Nopea reissu konsulaattiin oli kestänyt 4 tuntia ja turistikierros aloittamatta.

Kun sitten vihdoin pääsimme matkaan, päätimme suunnata ensimmäisenä Botanic garden nimiseen puutarhaan, joka sattui sopivasti matkan varrelle kohti oopperataloa. Paikka oli kohtalaisen iso, mutta ei tietenkään mitään verrattuna esimerkiksi New yorkin central parkiin tai Tampereen siirtolapuutarhaan. En tiedä, kuka paikan nimen on päättänyt, mutta sen voin sanoa, että meni yhdellä kirjaimella pieleen. Sen lisäksi, että paikassa oli paljon neverhöörd kasveja, sen puissa tuntui kasvavan jotain kummallisia kasveja. Näin siis kauempaa katsottuna, mutta kun pääsimme lähemmäs, huomasimme että puissa on lepakoita. Miljoonia lepakoita. Kun seuraavan kerran aloitan kansalaisadressin, vaadin, että puiston nimeksi muutetaan Batanic garden.

Lepakoiden määrää kuvaa se, että ollessamme illalla hotellimme kattoterassilla, lepakot suuntasivat länteen juuri hotellimme yli. Jonomuodostelmassa lentäen ensimmäisen ja viimeisen lepakon aikaväli oli noin 2 tuntia. Otettuamme lepakoista pakolliset turistikuvat suuntasimme kohti oopperataloa. Yllättävän iso rakennus oli, mutta meidän kulttuurinnälkä oli tyydytetty vartissa. Päätimme suunnata kohti Rocksia, joka on Sydneyn syntypaikka ja täynnä hienoja ruokapaikkoja. Hetken ihmeteltyämme hintoja, päätimme kokeilla Saksalaista ravintolaa, koska sellaisessa emme olleet pitkään aikaan syöneet. Tietämättömille tiedoksi, että kolmen viikon saksanreissun aikana elokuussa söimme pelkkää sämpylää ja maksapasteijaa.

Ruoka sinänsä oli kovin vaatimaton kuiva leipä, jossa oli jotain höttöä päällä. Varsinainen yllätys oli sitten jälkiruoka. Tilasimme Kallen kanssa kahvit rinkilöillä. Haukattuani ensimmäisen palan ko. rinkilästä katsoin hieman hölmistynyt ilme kasvoillani Kallea. Kun huomasin saman hölmistyneen ilmeen Kallenkin kasvoilla, päästin suustani sanat: hieman suolaista rinkiläksi. Tero naureskeli asialle, mutta eipä nauranut enää, kun annoin palasen omastani. Ääliöt Saksalaiset laittavat rinkilän päälle merisuolaa sokerin sijasta. Merisuolaa!!! Ovat kyllä typerä kansa. Nuukina miehinä emme kuitenkaan antaneet asian häiritä. Minä söin rinkiläni vedet silmissä ja Kalle kaivoi lusikalla merisuolat rinkilästä pois. Kun tarjoilija tuli hakemaan asetit, kerroin yllätyksestämme hänelle. Hän katsoi meitä hölmistynyt ilme kasvoillaan ja kertoi, että ainahan niissä on suolaa. Typerät Saksalaiset. Kostoksi ostimme Kallen kanssa kaupasta litran rommia ja haukuimme juodessamme Saksalaisia.

Tero ei taaskaan suostunut kaupungille illalla lähtemään, joten vastuu jäi minun ja Kallen harteille. Olimme kuulleet monilta kehuja, että kannattaa suunnata paikkaan nimeltä King’s Cross. Sinne siis. Heti ensimmäisessä kulmassa havaitsimme mukavan näköisen pubin, missä oli livemusiikkia ja muutenkin leppoisa tunnelma. Juotuamme pintit päätimme suunnata eteenpäin. Humalatilamme ei ilmeisesti ollut tarpeeksi korkealla, koska jouduimme sanomaan jokaisen ravintolan ovella, että kiitos ei, jätämme teidän paikkanne väliin. Kerrankin siis niin päin, että Suomalainen asiakas ei halua tulla sisälle, vaikka oikein kädestä pitäen pyydetään. Olivat nimittäin stripparibaareja jokainen. Kun suomalainen mies haluaa alkoholia, sitä ei pidä kenenkään häiritsemän.

Menimme siis Kallen kanssa lähimmälle taksitolpalle ja sanoimme taksikuskille, että haluamme jonnekin muualle, koska tällainen toiminta ei juuri nyt kiinnosta. Ajettuamme noin viisi minuuttia taksikuski pysähtyi ja kertoi vieressä olevan baarin olevan meidän paikka. Taksikuskille isot kiitokset ja sisälle. Näkymä sisällä ei ole vieläkään pyyhkiytynyt mielestäni, pelkkiä miehiä suutelemassa toisiaan ja tanssimassa keskenään. Taksikuski siis päätteli, että olemme homoja, koska ei stripparit kiinnosta. Typerä taksikuski!! Sanomatta sanaakaan toisillemme, kävelimme Kallen kanssa hotellille ja suoraan nukkumaan. Pervoille tiedoksi, että ihan omiin sänkyihimme. Seuraava päivä kuluikin sitten tuliaisia ihmettelemässä (ostamatta jäi) ja sängynpohjalla eilistä näkymää miettien järkytyksen kyynel silmäkulmassa.

Saavuimme iltapäivällä muutaman tunnin lennon jälkeen Uuteen Seelantiin. Lentokentällä meitä vastassa oli autovuokraamon lähettämä kyyditsijä. Päästyämme Spaceships nimiseen vuokraamoon hilpeyttä herätti esimerkiksi kyltti: welcome space cadets ja lappu, johon täytyi täyttää astronauttien (meidän) henkilötiedot. Tässä vaiheessa olisi pitänyt olla varovainen ja säästellä nauruhermoja tulevaan. Pihassa nimittäin oli pitkä rivi näitä avaruusautoja, joilla kaikilla oli oma nimi. Näimme rivissä nimiä, kuten Mango, Boomerang ym. ympäristöön liittyviä nimiä. Kun meidän automme saapui pihaan, oli hieraistava silmiä muutaman kerran. Automme nimi oli nimittäin Chuck Norris!! ei helvetti, Texas ranger itse! Vuokraamon neitikin kehui, että automme on aivan special version, koska Chuck on aivan tajuttoman kova jätkä. Selvittyämme tästä häkellyttävästä nimestä, saimme loput laput täytettyä ja pääsimme matkaan.

Olimme ajaneet noin tunnin kun Kalle ilmoitti takapenkiltä, että vasen takalaakeri taitaa olla loppusuoralla, kun rohisee kovasti. Pieni mietintätuokio huoltoasemalla ja päätimme, että kyllähän se nyt kuukauden kestää. Chuck nimittäin kestää kaiken. No, ajettuamme noin 100 kilometriä, rupesi Tero valittamaan, että jossain on nyt ikkuna auki kun niin vetää niskaa. NO OLIHAN SE IKKUNA AUKI!! Kallen taivaallisen nopeiden reaktioiden takia Chuck on vielä yhdessä koossa. Nimittäin takaosan sivuoven ikkuna lähti noin 100km/h nopeudessa irti ja Kalle nappasi ikkunan ilmasta kiinni. Väittäisin, että Kalle on kovempi jätkä kuin Chuck! Silloin kun Chuck hajoaa, Kalle iskee paikalle ja pelastaa. Allekirjottanut yritti pysäyttää avaruusaluksen niin nopeasti kuin pystyi, Kallen roikkuessa puoliksi ulkona pitäen ikkunaa sylissään. Saatuamme aluksen tien sivuun kaivoimme rinkasta ilmastointiteippiä ja sillä paikkasimme sen. Yritin soittaa komentokeskukseen, mutta totta kai virka-aika oli jo loppunut. Ei kuin ilmastointiteipin voimalla kaupunkiin nimeltä Coromandel ja leirintäalueelle nukkumaan. Aamulla sain komentokeskukseen yhteyden ja saatiin sovittua korjaustoimenpiteistä. Parin päivän sisällä pitäisi siis sikakitillä olla laittajansa läheisellä korjaamolla.

Ensimmäinen täysi päivä täällä on mennyt eräiden Suomalaisten suosituksien mukaan, Kiitos siis Maina ja Noora jos luette tätä. New chum beach oli aivan loistava! Aallot isoja ja porukkaa todella vähän. Nyt uudella leirintäalueella. Tero paikkaa otsalampun valossa housujaan, kyynel silmäkulmassaan, Kalle on humalassa ja mä kirjoittelen sulle, rakas päiväkirjani.

Täältä taas tähän. New zealand, Whitianga

K16T, Kadonneet 16 tuntia

Lennot on takana ja jet lag edessä. Eilen siis saavuttiin tänne Australiaan. Ensin olimme 5h jäljessä suomen aikaa ja nyt ollaankin sitten 9h edellä. Välissä siis katosi tuo 16h. On se vaan ihmeellinen juttu, kun koko ajan siirretään kelloa taakseppäin ja yhtäkkiä ollaankin sitten huomisen puolella. Noh näillä mennään ja taas aamuyöt valvoen.

Kuukausi reissua takana ja kutakuinkin 4,5kk edessä. Etelä-amerikan osuus jäi harmillisen lyhyeksi, mutta pitäähän jotain jättää seuraavaankin kertaan. Koska en sattuneesta syystä ole päässyt töihin ja johonkin ne neuroosit pitää purkaa, niin olempas pitänyt vähän kirjaa matka-ajoista ja –kuluista. Tiesittekkö, että olemme istuneet esimerkiksi lentokoneessa 36h30min? Bussissa 63h15min? Yhteensä olemme viettäneet aikaa kaikenmaailman kulkupeleissä siis 108h25min. Tästä lukemassa on mukana ainoastaan siirtymiset paikkakunnalta toiselle. Lomanhan piti olla rentoutumista.

Tämän kuukauden aikana olen saanut rahaa kulumaan 1165e. Josta siis kahteen ylimääräiseen lentoon yhteensä 175e, Machu Picchu vierailuun 121e ja majoituksiin 208,45e. Loput olen käyttänyt klassisesti viinaan, naisiin ja lauluun. Kuten laskelmasta on nopeasti havaittavavissa jää kolmen viimeisen osuus suhteellisen pieneksi. Noh itkuvirttä on ainakin piisannut, sehän on kaiketi ilmaista.

Koska Perussa ja Chilessä puhutaan vain Espanjaa, niin matkallakin sattui muutama tilanne, joissa kielimuuri meinasi olla miestä korkeampi.

Mancorassa, Mikon sairastellessa lähti Tero ja Kalle ostamaan rinta rottingilla bussilippuja asemalta. Seistessämme jonossa, joku mies tuli kysymään meiltä, että ”Tickets to Lima”, johon vastasimme tyyliin ”mees nyt siitä, osaamme itsekkin” Äijä kohautti hartioitaan ja poistui paikalta. Keskenämme naureskelimme, että mikähän hyyppäri tuokin oli. Oltiin kuitenkin jo jonossa, että ihan turha tulla trokaamaan mitään pimeitä lippuja.

Pääsimme tiskille asioimaan ja havaitsimme pienen keskustelun jälkeen, että rouva ei puhu Englantia eikä Suomea emmekä me Espanjaa. Suomennampa pienen otteen keskustelusta tähän.

Tero: Kolme maanantaina Limaan
Rouva: Ok, Passit
Odottelua, odottelua…
Rouva: Ikä?
Tero: Kana, hän kana ja kolme kana
Rouva: Ei, ei. Ikä?
Tero: Kolme kana. Minä kana, hän kana ja kolme kana (persoonat sormimerkein)
Rouva: Ei, ei. Ikä?
Tero Kallelle: Mitä vittua se oikein haluaa?
Kalle: En mä tiä sano, et otetaan lihaa.
Tero: Liha, hän liha ja kolme liha
Rouva: Ei, ei. IKÄ? (Päätään puistellen)
Tero Kallelle: Vitun vittu. Lakkais nyt jankkaamasta tota ja kirjais ne ruuat.
Kalle: Joo, mitäköhän se oikeen haluu?

Asia selkeni kun rouva otti yhden passin, taskulaskimen ja alkoi laskemaan 2009-1980. Esitteli meille rehvakkaana taskulaskinta ja sanoi: Ikä ja virnuili meille. Noh, liput kuitenkin saatiin ja pois lähtiessämme huomasimme, tietysti tämän lipuntarjoajan olevan ko asemalla töissä ja auttavan muita turisteja lippuhankinnoissa. Kävellessämme tuli vielä yksi asia mieleen:

Kalle: Ei se muuten kirjannut niitä ruokia ollenkaan
Tero: Ei ni, pitäiskö kääntyä takas?
Kalle: Nii-i

Ei menty.

Seuraava sitten Valparaisossa, miehelle joka kääntää kukkasta eikä lautasta. Eli Kalle ostamassa Valparaison pääpostista kirjekuorta.

Kalle: Kirjekuori
Rouva: Ei, ei, ainoastaan pesot
Kalle: Kirjekuori
Rouva: Ei, ei, ainoastaan pesot
Tero Kallelle: Ota se kirjekuori siittä pöydältä ja näytä sitä sille. Kalle teki työtä käskettyä.
Rouva: Ei, ei.
Tero Kallelle: Näytä sitä kirjekuorta, itteäs ja vaikka nyrkkiä. Kyllä täältä nyt hitto yks kirjekuori löytyy. Tosin se saattaa luulla, että oot ryöstämässä sitä. Ois sekin tietty syy joutua vankilaan.

Tämä episodi ratkesi vasta kun viereiseltä tiskiltä löytyi ihminen joka tajuaa mitä tarkoittaa, kun joku näyttää kirjekuorta, itseään ja rahaa. Varsinkin jos on postissa töissä.

Santiagosta oltiin lähdössä lentokentälle, niin hostellin pitäjä, tuli haastattelemaan Minua Englanniksi:

Mies: Onko olemassa mitään Puolalaisia matkustussivustoja?
Tero: En kyllä tiedä
Mies: Onko olemassa mitään Puolankielistä tai muuta matkustussivustoa jota Puolalaiset seuraavat?
Tero: En kyllä tiedä.
Mies: No, voisitko kuitenkin jättää jollekkin Puolalaiselle sivustolle kommentin tästä paikasta?
Tero: No en voi.
Mies: Mikset?
Tero: Siinä on yksi pieni ongelma, minä en osaa Puolaa.
Mies: Odotas tarkistan.

Mies lähti kävelemään toimistoonsa ja minä jäin hetkeksi ihmettelemään et mitäs hiton tarkistamista siinä on? Kyllä kai minä sen nyt itsekin tiedän että osaanko Puolaa vai en. Noh, mies tuli hetken päästä voitonriemuisena takaisin ja sanoi selvittäneensä etten minä osaakkaan Puolaa vaan Suomea. Kiitin helpottuneena tiedosta.

Noh, se niistä.

Vähän niin kuin isän käskystä tuli sitten juotua sitä Chileläistä viiniäkin, kun kerran Chilessä oltiin. ja Kyllä, minä ihmettelen yhä 4:n litran jälkeenkin, miten joku saa veden ja hiivan maistumaan niin pahalle. Testasimme useita eri valmistajia ja laatuja. Vertailimme makuja myös eri humalatilassa, ja yhä ihmettelen asiaa. Minulle jäi myös hieman epäselväksi, mitä tarkoittaa nämä varsin kuvailevat termit ´hieno, pyöreä ja kolmiomainen´ Näistä en tavoittanut kuin pyöreän ja kolmiomaisen. Siis mikäli niillä tarkoitetaan kuvioita joita piirtyy loppuillasta silmiin.

Viini on kuulemma jumalten juoma, joten juokaa te jumalat ja herrat viiniä. Minä juon olutta.

On muuten tullut jokunen kerta näillä reissuilla huomattua, miten karskin suomalaisen poikamiehen kysyntä laskee paikallisten naisten keskuudessa, kun vierailtavan maan elintaso nousee. Siis oletetaan, että tarjonta pysyy koko ajan samana. Jännä homma, toivottavasti kuitenkin tämä lama nyt koettelisi hiukan pahemmin useampaakin maata. Kuinkas muuten meidän kunnon miesten käy?

Australiaan tullessakin käytiin muuten hieno keskustelu ja ihan suomeksi. Taustaa sen verran, että Australian tulli on ihan älyttömän tarkka kaikesta mitä maahan tuodaan. Pitää siis kirjata karkit, puuesineet yms…

Tero: No mä laitoin noihin kaikkiin kuitenkin, ettei mulla mitään oo. Odotan sitten teitä sen tullauksen jälkeen.
Kalle: Siis onhan sulla puuta?
Tero: Niinpäs onkin, se sun pillis, noh onneks ei oo muuta, niin pääsee kuitenkin helpolla.
Kalle: Joo ja on sulla se puukkokin.
Tero: Siis TÄH? Mulla on puukko rinkassa? Mitä vittua?
Kalle: Mähän sanoin et laitan matkamuistoni sun rinkkaan.
Tero: No mitä hittoa, ois kiva ittekkin tietää, että mulla on parikytäsenttinen puukko rinkassa. Onks se kauan ollut siellä?
Kalle: Perusta
Tero: No voi vittu.

Noh pääsimme kuitenkin maahan, selvittelemään seuraavaa ongelmaa.

Eli Autovuokraamo ei suostu antamaan meille autoamme, ellei meillä kaikilla ole Englanninkielistä ajokorttia, taikka virallista käännöstä. Nii-in onhan meillä pari kansainvälistä EU-ajokorttia ja minun Suomalainen kortti jossa kyllä lukee englanniksi ajokortti. Mutta ei, pitää olla kokonaan Englanninkielinen ja taikka sitten virallinen käännös. Kymmenien sähköpostien jälkeen saamme kuitenkin käännöksen Australian konsulilta, mutta tämäkin on epävirallinen. Saa sitten nähdä kelpaako se vuokraamolle vai ei. Yksi asia on kuitenkin varma, kun perjantaina pääsen vuokraamoon, siellä ei ole yhtään ihmistä, jota en olisi vetänyt korvasta pitkin lattioita. Kusipäät.

Nyt pitää lähteä, herättelemään poikia ja morjestamaan konsulia.

Pätkiksiä

Retkikuntamme viettää viimeistä iltaansa Etelä-Amerikassa, tarkemmin sanoen Chilen pääkaupungissa Santiagossa. Rahat ei ole loppu ja kaikki retkikuntamme jäsenet ovat selvin päin.. Uskokoon ken haluaa.. Saavuimme tänne perjantaina sieltä Chileläisen arkkitehtuurin mekasta Valparaisosta.

Pari kolme päivää tässä vajaan viiden miljoonan ihmisen kaupungissa riittää hyvin yhteen normi missäs me ollaan ilta tai siis aamuyö eksymiseen sekä yhteen turisti päivään,mihin kuului ajelua vanhalla, mutta vastaavasti turvattoman tuntuisella vaunulla, joka vei meidät jonkun ”mäen” päälle katselemaan kaupunkia. Iso on kylä. Eikä mennyt montaa hetkeä kun totesimme saman asian tallustellessamme äsken tuijottamiamme maisemia ja katsellessamme Mikolla olevaa kaupungin kartan tapaista paperia. Sillä kartallahan me ei oltu enää hetkeen oltu.. Taksikuskilta kun kysäisimme hintaa majoitukseemme, vastaus oli 14000 pesoa. Se on jo parikymmentä euroa ja se on paljon se tässä maassa.. Kaukana siis oltiin.

Tähän kaikkeen jouduttiin parin nimeltä mainitsemattoman kaverin jalkapallointoilun takia.. Voin sanoa, etten ole kumpikaan niistä… Härkää sarvista ja kaupunkisuunnistus käyntiin sekä selvittelemään lähimmän metroaseman sijaintia. Apteekki apteekilta ja usean kysymisen jälkeen ja useamman epäselvän vastauksen jälkeen homma kuitenkin eteni. Lähes tunnin kävelyn ja tietenkin sen naaman ja niskanpolttamisen jälkeen metron merkit häämöttivät edessä. JEE! Tunsimme onnistumisen iloa ja jopa pientä ylpeyttä itsestämme.. On me näitä paljon selvitetty!! VAAN MITÄ…?? Metron merkit olivat muovikelmuissa ja portaiden edessä ristikot… asemaa oltiin vasta rakentamassa.. olivat kuitenkin lyöneet merkit pystyyn ihan vaan Suomi poikien kiusaksi! Nyt kyllä VIT….I ja se onnistumisen ilokin katosi siinä kolmenkymmenen asteen lämmössä taas jonnekin.. Ei auta… se on kuin siellä Macchu Pichulla sinne vuorelle kiipeäminen eli periksi ei anneta. Siis puolituntia lisää kävelyä, aurinkoa, espanjan kieltä ja apteekkeja niin johan löytyi asema… Liput, metroon, 20 min istumista ja taas selvittiin.

Otsikkona tuo pätkiksiä tarkoitti sitä, että tulee lyhyitä välähdyksiä ja ajatuksia Etelä-amerikasta, näin viimeisen illankunniaksi.. lähti eka juttu heti käsistä. Mutta..

Kun tapaat Chileläisen tytön, hänen isänsä tai äitinsä on todennäköisesti apteekkari. On nimittäin sen verran pilleripuoteja.

Kun menet Perussa Mancorassa suihkuun, joudut painautumaan kiinni seinään koska suihkun ”vesi” valuu sitä pitkin alas. Painetta on vähemmän kun tyhjässä ilmapallossa.

Jos pyörähdät ympyrän Valparaison torilla, näet ainakin 14 kulkukoiraa kerralla.. Niitä on paljon ja lisää näyttivät yrittävän tehdä.

Uidessasi Valparaison edustalla, siinä pikku meressä, vieressäsi sulavasti uiva, tumma, tuuhea viiksinen, espanjaa epäselvästi ääntävä kaveri saattaa olla myös merileijona. Niitä sattui muutama polskimaan siihen rannan tuntumaan yhtenä päivänä.

Pohjois-Amerikassa, tuossa aseiden luvatussa maassa, asukkaat suojelevat nurmikoitaan asein. Täälläpäin maailmaan.. joudut ihan tosissaan yrittämään, mikäli aiot päästä jonkun nurmikolle. Aitojen korkeuden ollessa reilut parimetriä ja niiden päällä on tietenkin vielä sähköaita, lasinsiruja, sotilaiden rakastamaa natolankaa tai jotain muuta vastaavaa ja epämiellyttävää. En halua tietää, mitä tapahtuu niille, jotka tipahtavat tyhjästä nurmikolle.

Jos paikalliset sanovat, että älä mene jollekin alueelle.. He luultavasti tarkoittavat sitä.. Suomi turisti on viimeistään seuraavana aamuyönä siellä ihmettelemässä, että mites täältä pääsee pois.. selvin päin tietty!!

Jos et halua päivän kestävää oksennuspaskannus tautia, niin lähde Teron kanssa syömään. Tero saa sen. On kokeiltu myös Chilessä.

Talot voivat olla myös ruosteessa ja ei ole mitään, mitä ei voi tehdä aaltopellistä.

Jos näet jossain kaupungin kupeessa jonkin vuoren, on sen päällä todennäköisesti uskonnollinen patsas.

Siinä lyhyitä ajatuksia Etelä-Amerikasta. Su iltana hyppäämme lentokoneeseen 18 tunniksi ja suuntaamme kohti Australiaa.

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ SUOMI!

Ron con cola (rommikola)

No niin. Kaupungin nimi on Valparaiso, maa on edelleen Chile ja valuuttana vanha kunnon tuttu peso. Mutta palataanpa kuitenkin muutama yö ajassa taaksepäin ja tuohon Teron viittamaan alkoholin käyttöön. Asiahan on niin, että Tero ei uskalla vatsatautien pelossa juoda, joten Kallen kanssa ollaan koitettu pitää siitä puolesta huolta. jos viitenä iltana on maistellut, niin onko 4 litraa rommia pohjiksi jonkun mielestä liikaa?? Meistä ei, mutta…

Iquiquen perjantai-iltaan kuului annos tuota jaloa ainetta Saksalaisten ja Israelilaisten reissaajien kanssa. Puolenyön jälkeen päätimme siirtyä paikalliseen diskoon nimeltä M2. Tietysti rahamiehinä saimme VIP-liput ja muita etuja. Silloin harvoin kun sellaisen lipun saa, kannattaisi varmaan osata pysyä siellä VIP-puolella…Mutta ei. Tunnin harhailun jälkeen päätimme siirtyä ”rahvaan” puolelle, koska siellä oli enemmän väkeä. Vartti tämän jälkeen paikan järjestysmiehet päättivät, että me siirrymme ulkoilmaan. Keveähkö potku persuuksille ja pojat olivat keskellä slummialuetta tukevahkossa humalatilassa. Järkytyksestä toivuttuamme lähdimme kyselemään tämän tapahtumasarjan syitä. Molemmat järjestysmiehet selvittivät saaneensa valituksia, että olimme kosketelleet paikallisia naisia. Minä tyynenä kerroin toiselle järkkäreistä asian olevan täyttä sontaa ja valhetta. Kalle taasen yritti haasta toisen miehistä painiotteluun. Ovat onneksi sen verran rauhallisia kavereita täällä, etteivät ihan heti mukaan painiin lähde. Kun asiaa oli selvitelty noin 2 tuntia, paikalle ilmestyi tuntemattomaksi jäänyt siviilipukuinen vanhempi mieshenkilö. Hän sanoi järjestysmiehille jotain, käski meidät sisälle, tarjosi yhdet kaljat ja poistui paikalta. Tämä kuvio ei meille ikinä selvinnyt, mutta taas oltiin sisällä diskossa ja syytteistäkin oli luovuttu.

Aamuyöstä kello 4-5 suunnistimme sitten takaisin majoitukseen päin. Tai niin ainakin luulimme. Kumpikaan ei nimittäin muistanut hostellin nimeä, saatikka kadun nimeä, jolla hostelli sijaitsi. noin tunnin ajan vaihdoimme taksista toiseen ja ajelimme ”kylää” (221 400 asukasta) ympäri. Talot Chilessä muistuttivat tuossa olotilassa yllättävän paljon toisiaan. Lopulta onni potkaisi ja hostellimme löytyi. Seuraavana aamuna koko hostellin asiakaskunta jotenkin tiesi meidän sompailuista. Eräs Amerikkalainen reissaaja nimeltä Bobby piti asiaa jopa niin hauskana, että halusi meidät oppaiksi kyseiseen diskoon. Suomalainen ei lasiin sylje, joten pullo rommia ja Diskoon. Hauskaa oli meillä kaikilla, mutta hauskinta oli varmasti järjestysmiehillä, kun näkivät meidän saapuvan taksilla pihaan. Nyt oltiin kuitenkin opittu jotain ja pysyimme VIP-puolella, sekä molempien taskuissa oli hostellin käyntikortti. Kaikki siis hyvin.

Eilen rupesi Iquique (Kaupungin nimi tulee aimarankielisestä sanasta ique-ique, joka tarkoittaa vuodetta. Lähde: Wikipedia) sen verran kyllästyttämään, että varsinaiset reppureissaajat hyppäsivät lentokoneeseen ja suunnaksi Santiago. Lentokentällä teimme nopean tilannearvion ja päätimme lähteä rantakaupunkiin nimeltä Vina del mar/Valparaiso. Täällä on kaksi kaupunkia yhdistetty siten, että Vina del marin puoli on nykyaikainen ostoshelvetti ja Valparaiso on täynnä vanhoja taloja kukkuloilla. kaksi tuntia Vinan puolella riitti ja metrolla Valparaisoon. Nyt vuorokauden täällä olleena voin ainakin henkilökohtaisesti sanoa, ettei harmita yhtään. Ylämäkiä on paljon, ehkä jopa yhtä paljon kuin alamäkiä. Kaupungin historiaan en ole vielä kerinnyt juurikaan tutustumaan, mutta olen melko varma, että se menee näin:

Kaupungin perusti noin 100 vuotta sitten hieman omalaatuinen herra nimeltä Hernan Valparaiso (nimi keksitty). Hän ilmoitti kaikille kaupunkiin muuttaville, että se, kuka rakentaa talonsa jyrkimpään rinteeseen voittaa mahtavia palkintoja. Koska kaikki mäet olivat lähes yhtä jyrkkiä, päätti Hernan, että lisäpisteitä saa myös omaperäisimmästä väristä talon seinässä. Tämä on johtanut siihen, että kaikki talot ovat toiselta sivulta yksikerroksisia ja vastakkaiselta vähintään viisikerroksisia. Väreissä löytyy muun muassa violettia, vihreää, vaaleanpunaista ja oranssia. Löydettiinpä jopa yksi lila kirkkokin. Siis jos joku suunnittelee arkkitehdin uraa, niin täältä kannattaa hakea vaikutteita. Komia on aina komia.

Täältä tähän, kirjeenvaihtajanne Mikko Mallikas.

Iquique, Iquique, Iquique

Hola.

Minulle kun ei enää nykyään tuo alkoholi maistu ja pojat singahtivat tarkastamaan paikallista yöelämää, niin ajattelinpa kirjailla tännekkin taas jotain.

Palataanpa hetkeksi Peruun. Tiistaina, kävelimme kohti hostellia, aikomuksenamme hakea sieltä rinkat mukaan ja siirtyä bussiasemalle odottelemaan bussin lähtöä. Kaikessa rauhassa kävellessämme, liittyi seuraamme matkanjärjestäjä James Bond. James tietysti kyseli machu picchun reissusta lisää yms yleistä kuulumisten vaihtoa ja sellaista. Koska kaupungissa ei tietenkään tapahdu mitään ilman ettei tämä hienon peitenimen omaava herrasmies sitä tietäisi, alkoi hän kertoa ihmeellistä tarinaa. Kaupunkiin oli nimittäin saapunut Suomalainen likka, joka oli ryöstetty samantien saavuttuaan kaupungille. Oli viety lompakot, passit, luottokortit ja rahat. James oli tietysti tavannut likan toisella hostellilla ja saattanut tämän herrasmiehenä poliisiasemalle. Oli myös ohimennen maininnut, että kylässäpä onkin tällä kertaa 3 suomalaista alfaurosta. Tarkoitti varmasti meitä.

Isälliset vaistomme heräsivät heti ja aloimme kyselemään, että missäs tämä likka on nyt. Ajattelimme tietysti käydä katsomassa, että kaikki on ok ja tarjoamassa auttavaa kättä. Tietysti vailla minkäänlaisia taka-ajatuksia, kuten yleensäkkin.

James kehotti menemään katsomaan toisesta hostellista, että sieltä likan voisi löytää. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen ja kädet lompakoille. Pienen kisailun makua oli ilmassa, että kuka ehtii ensin tarjoamaan apuaan, tälle elämän niin julmasti kohtelemalle naisihmiselle.

Perille päästyämme oli pettymys lähes samaa luokkaa, kuin joka lauantai-ilta valomerkin jälkeen. Likkapas ei ollutkaan ihan tavallinen naapurin likka, vaan reissannut maailmaa, varmaankin enemmän kuin me kolme yhteensä. Joten likka oli ehtinyt tilaamaan konsulaatista uuden passin, maihinnousukortin, pankista luottokortit ja järjestämään itsellensä rahaa. Kaikki tämä vain muutama tunti tapahtuneen jälkeen.

Vitutti. Eikä muuta kuin lompakot takaisin taskuihin, kuulumisten vaihtoa ja leuka rinnassa hakemaan niitä rinkkoja. Tästä lähtien auttamista varten on punainen risti, enkä minä.

Mitäs sitten? Tultiin tosiaan muutaman mielenkiintoisen bussimatkan kautta tänne Chileen, kuten Kalle tuossa jo kertoilikin.

Paikallisbussissa, jolla tulimme rajan yli, herätti suunnattomasti hilpeyttä muiden matkustajien kantamukset. Nimittäin lähes joka toisella oli mukanaan hirveä paali vessapaperia. Vähän samanlailla, kuin kotimaassa kun citymarketista saa plussakortilla joka 16:ta rullan kaupanpäälle. Ihmiset raahavat niitä selät vääränään kotiin. Ukot kiukuttelevat kun joutuvat työntämään yhden kärryn sijaista kahta, toisessa normiostokset ja toinen on pakattu täyteen tätä uusinta uutta monikerroksista ja entistä imukykyisempää metsäteollisuuden parasta tuotosta.

Noh, eipä meitäkään naurattanut enää kun pääsimme tälle puolelle rajaa. Täällä kyllä paperia on saatavilla, mutta. Se on käsittämättömän kapeaa ja ohutta. Siis kahdella sormella kevyt pyyhkäisy onnistuu, mutta kolmas sormi lisää ja olet jo ulkona. Se ei ole hyvä asia. Paperin taittelu kaksinkerroin parantaa hieman tuota kestävyysongelmaa, mutta silti toisinaan saattaa höyhenenkevytkin raapaisu aiheuttaa paperiin täydellisen repeämisen, jolloin sormikosketus ulostuloaukkoon on jo kiusallisen lähellä.

Kun nyt taas kerran jutut meni paskanjauhamisen puolelle, niin muistellaanpa hieman vanhoja ja yritetään samalla varautua hieman tulevaan.

Eli osissa Aasiaahan on näitä pelkkiä reikiä lattiassa, eikä tosiaan paperia missään. Vain vesihana, iso ämpäri jossa pienempi kippo. Näissähän toimittiin siten, että tuotokset reikään ja vettä ämpäriin, josta pienemmällä kipolla vettä toiseen käteen. Kädestä kun muodostaa kulhon, pysyy vesi siinä hieman paremmin. Tällä kädellä sitten varovaisesti huuhdellaan ulostuloaukkoa, kunnes kuvitellaan sen olevan puhdas. Taas vaaditaan äärimmäistä tarkkuutta, kontakti on nimittäin todella lähellä. Noh, näin joka tapauksessa toimii maailmassa arviolta vähintään joka kolmas ihminen, joten ehkä se ei ole niin outoa. Puut säästyy yms... hippien puuhastelua.

Outoa siittä tekeekin sen, että mihkä hittoon sitä sitten tämänkin operaation jälkeen perseensä kuivaa? Meistä miehistähän onkin ihan mukavaa, että naiset kulkevatkin aina housut hiukan märkinä. Niinhän sen pitäisikin olla. Mutta ei se meille miehille sovi. Tämä arkielämän ongelma pitäisi siis selvittää ennen siirtymistä Aasiaan. Onneksi tässä on vielä reippaasti aikaa.

Chile, parin päivän jälkeen vaikuttaa hieman pettymykseltä. Ensivaikutelmaltaan aivan liian "länsimaalainen" maa odotuksiin nähden. Ihmetyttää hieman, että miten tämä maa on päässyt niin paljon "kehityksessä" eteenpäin verrattuna esim Peruun. Vaikka molempien maiden lähihistoriassa löytyy melkoisen synkkiäkin hetkiä. Noh tapasimme kuitenkin Cuscossa yhden Chileläisen kaverin, joka lupautui meille oppaaksi, jahka pääsemme Santiago/Valparaiso akselille.

Tänään siis saatiin lisää bussitiimaa kun siirryimme sieltä rajakaupunki Aricasta tänne Iquique:hen. Yrittäkääpäs sanoa se kolme kertaa peräkkäin mahdollisimman nopeasti. Minulta se ei onnistunut edes yhtä kertaa hitaasti bussiasemalla, ilman ettei lipunmyyjä ois revennyt nauramaan. Noh liput saatiin ja 4,5h bussimatkasta selvittiin ilman enempiä painimatseja. Täällä ollaankin sitten ehkä 4 yötä ja sitten suuntaamme tuonne pääkaupungin melskeeseen.

Huomenna lisäillään niitä kuvia, jahka saamme valittua niistä edes jollain tapaa julkaisukelpoiset.

Jos vaikka nukkumaan...

Perunkirjoituksen viimeistelyä.

Päiväretkemme Machu Picchulle onnistui siis vallan mainiosti niin kuin Tero tuossa jo kertoilikin. Kuvia jälkikäteen katsellessa tuntui lähinnä masentavalta, koska niiden maisemien ja tunnelmien välittäminen valokuvissa ei ainakaan meidän valokuvaustaidoilla onnistu. Siellä vuoren huipulla, mistä avautui näkymä yli inkakylän sekä vähän laajemmaltikin, tunnelmat välittyvät ehkä valokuvissa patsastelevien vähän jännittyneestä olemuksesta, ainakin minulla ja Terolla. Ei ollut nimittäin kovin helppoa mennä siihen reunalle seisoskelemaan ja hymyillä kun joka puolelta oli vajaa kilometri lähes pystysuoraa pudotusta alaspäin, Mikkohan seisoskeli siellä niin kuin kotonaan.

Sinne Machu Picchu vuorelle johtavalle polullehan me lähes heti eksyimme… Iso kiitos oppaalle, joka ei löytänyt.. jos nyt sitten yrittikään… meitä. Olisi jäänyt vuori käymättä ja mennyt ihan turistireissuksi. Alas päästyämme Tero lähti imaisemaan kioskin tyhjäksi kaikesta, missä oli vähänkin kosteutta, taisi vähän janottaa. Mikon kanssa uhmasimme nestevajausta ja lähdimme kiertelemään inkakylää läpi. Siellä on myös toinen vuori, Wayna Picchu, jonne päästetään vain 400 henkeä päivässä. Turistikaudella sinne pitää olla jo ennen kukonlaulua jonottamassa, mutta nyt mekin olisimme päässeet kiipeämään vielä iltapäivästä.. Nopea tilannearvio.. Kohtuullinen nestevajaus, jota ei poistanut edes alkanut vesisade. Ruokaa olimme viimeksi saaneet eilen ja luultavasti sade teki myös kiipeämisen haastavaksi, jalatkin tärisivät kohtalaisesti jo edellisessä alastulossa. Tulimme siihen tulokseen, että yksi, alueen korkein vuori riittää tällä erää ja jatkoimme ”lattiatasolla” liikkumista.

Kokonaisuudessaan paikka oli kyllä naaman ja niskan polttamisen arvoinen kokemus!

Peru – Chile all night long..

Jee! linja–autot kulkivat.. Ei kun turvallista matkaa. Eri lähteistä kokoamamme tietojen perusteella teimme riskianalyysin(ORM) ja päätimme pakata lähes kaiken arvokkaan rinkkoihin. Jos minä olisin maantierosvo, keräisin ennemmin käteistä ja arvokasta käsimatkatavaraa kuin kilotolkulla paskaisia kalsareita. Puhelimet, passit ja käteisen piilotimme kuitenkin matkustamon sisätiloihin.. ihan PERUS turistimatkalla siis ollaan.

Nyt Reppureissaajat matkustivat jo alle kymmenen hengen osastossa nahkapenkeillä, jotka sai lähes vaaka suoraan. Periteiset elokuvaillat ja iltapalat kuuluivat tietty asiaan. Luulisi yöllä nukuttavan.. PASKAT... huonoiten nukuttu bussiyö toistaiseksi. Tiet olivat niin sairaan mutkaisia ja kuoppaisia, ettei meinannut nahkasohvalla pysyä. Osaston pienestä koosta johtuen myös piereskelyn olisi kai pitänyt olla pannassa. No, sehän ei meitä koske! Niinpä Tero tappeli edessään olevan ”miehen” kanssa koko yön siitä, että pidetäänkö se ikkuna yöllä kiinni siellä 4000 m:ssä vai ei. Pari ensimmäistä kertaa ikkunaa vain avattiin ja suljettiin vuoron perään, minkä jälkeen siirryttiin vaiheeseen kaksi. Eli aina kun herra avasi ikkunan, Tero potkaisi pari kertaa voimakkaasti tämän selkänojaan, minkä seurauksena ikkuna saattoi mennä kiinni tai sitten Tero sulki sen itse herran keskisormen säestäessä toimintaa. Aamulla nämä kaksi väsynyttä ”kaverusta” tuijottelivat vihaisena toisiaan, mutta eihän niistä sen valvomisen jälkeen enää tappelemaan ollut.

Yöryöstö jäi siis tällä erää kokematta.. eivät rosvot tienneet mistä jäivät paitsi.. ja eikun lähes samaa kyytiä kuudeksi tunniksi päiväbussiin. Matkustamisemme taso alkoi huolestuttavasti laskea kun tämä bussi muistutti lähinnä yläasteen koulubussia. No, parhaat jalkatilat ja kunnon päiväunet, kahvi- ja leivostarjoilu, sekä Espanjaa puhuva Batman elokuva espanjankielisellä tekstityksellä saivat mielialan nousemaan taas lähes kattoon.

Olimme Tacnan linja-auto asemalla.. luultavasti.. Ihmisiä vilisi ympärillä ja kimppatakseja rajan yli tarjottiin, bussillakin pitäisi päästä ja junaa älä valitse, se kestää. Siispä tuumaus tauko.. Mikko tupakille, Tero paskalle ja Kalle voi joutessaan vahtia kamoja.

Kohta huomasimme istuvamme jonkinlaisessa paikallisten suosimassa minibussissa matkalla Chileen. Tämä bussi oli justiinsa sen näköinen, millä paikallisten saattaa kuvitella liikkuvan. Ahdasta oli ja tavarat olivat katolla.. tai sinne ne luultavasti meni.. Lämmintäkin oli vaan reilu kolmekymmentä ja passitkin se äijä vei jonnekin.. saas nähdä minne ollaan menossa. Raja-asemalle kuitenkin päädyttiin ja ylitys sujui varsin helposti. Ainut ihmetystä herättänyt asia ilmeni laukkujen läpivalaisussa. Se oli Teron korvatulppapussi, joka kaivettiin esiin repun pohjalta. No, Mikko reippaana miehenä esitteli pantomiimilla tulppien käyttötarkoituksen ja nekin hyväksyttiin maahan.

Kaiken edellisen jälkeen olemme päätyneet Aricaan Chilen puolelle ihan kohtuu majoitukseen jälleen, eli ahdasta ja kuumaa. Sen verran bussimatkailu laittoi väsyttämään, että viime yönä ei ketään valvonut. Nyt on pyykinpesupäivä ja Chilen suunnitelmien osittainen kirkastaminen edessä.

Katsotaan, mistä löydymme..

Perulaista rulettia

Tulipa kaytya sitten siella machu picchullakin ihmettelemassa. Reissu sujui muuten ihan hyvin ja suunnitelmien mukaan, mutta paikalle paastyamme emme loytaneet opasta mistaan. Puoli tuntia odottelua ja kiroilua, eika kukaan tuntunut tietavan oppaastamme mitaan. Noh on sita ennenkin kivia porukalla ihmetelty, eika muuta kuin portista sisaan. Raunioiden tutkiskelu sinallaan jai hieman vahemmalle, satuimme nimittain heti karkeen harhautumaan polulle, joka vei lahiston korkeimman vuoren paalle. 1,5h reipasta kiroilua, hikoilua, kiukuttelua ja valitusta kunnes olimme saavuttaneet tuon huipun. Huippu ei sinansa ollut kuin 600m alkupistetta korkeammalla, mutta tekee sekin kuitenkin 7m nousua/minuutti. Melko raskasta.

Alaspain paastiin kuitenkin jo tunnissa. Vetta ja evastakin oli tietysti mukana reippaasti, minullakin taskuissa yksi suklaapatukka ja desi vetta. 30:n asteen helteessa meinasi alkaa jo hiukan vituttamaan. Polku kavi paikoin sen verran kapeaksi ja jyrkaksi, etta alkoi jo tosissaan hiukan pelottamaankin. Onneksi ei tarvinnut pelata yksin, kun tuo Kallekin on samanlainen paskahousu. Mikko kuitenkin lohdutti ja lupasi olla sen verta kaveria, etta tyontaa sitten selasta alaspain jos alkaa liikaa pelottamaan.

Nakymat huipulta oli kylla tosi huikeat. Oli helpostikkin kaiken sen kiroilun ja puuskutuksen arvoista. Matkanjarjestajakin oli jattanyt soittopyynnon, tutusti nimimerkilla "James Bond" Sinansa kuitenkin huipputyyppi ja lupasi palauttaa rahatkin tuon oppaan osalta, mutta ei me sitten kaverin hiluja tarvittu. Oli meinaan oikeasti tosi huippureissu/-paikka. Suosittelen.

Ollaan Kallen kanssa suunniteltu tassa jo pari viikkoa Perulaista rulettia. Nyt ollaan paasty kolmivaiheeseen koetukseen:

* Mancorassa kun Mikolla oli kuumetta ja pakki sekaisin, ajattelimme ostaa kaksi vesipulloa, joista toisesta mikko juo hieman. Sitten pullot sekoitetaan selan takana ja Kalle ottaa Toisen ja mina toisen. Tulos selviaisi varmasti tunnin sisaan, kumpi joi Mikon pullosta.

* Eilen kun tulimme retkelta, alkoi tietysti hiukomaan ja suunnistimme tietysti paikalliseen kebabbilaan. Noh paikka oli juurikin sulkeutumassa ja saimme annoksiimme loput paivan "jatteista" mm liha oli taysin kylmaa, koska ystavallinen karvakasi (vaikkakin naispuolinen) ei jaksanut lyoda grillia tulille. Annokseen sisaltyi tietysti juoma, kraanaveteen laimennettua mehutiivistetta, koska muutakaan juomaa ei ollut enaa tassa vaiheessa iltaa saatavilla. Ei muuta kuin annokset naamariin ja kampille odottelemaan. Ei se olo ainakaan tasta normitilasta huonommaksi mennyt.

* Tanaan onkin sitten ruletin viimeinen osuus. Lahdemme nimittain illalla, vastoin kaikkia yleisia ohjeita ja paikallisten varoituksia yobussilla kohti Chilea. Luulimme ensin, etta bussit ei tullut tanne Cuscoon tien sortumisten takia, paskat. Olivat kirotut rosvot tehneet pari ryostoa juurikin naihin yobusseihin ja siksi bussifirma laitti linjat jaahylle. Saapa nahda miten meidan kay, tai ei meista niin huolissaan, mutta niiden rosvojen puolesta.

Ollaan siis kohta lahdossa bussiterminaaliin kyselemaan, etta ajaako ne tuon meidan linjan tanaan vai ei. Jos vastaus on kielteinen, pitaa alkaa etsimaan lentoja suoraan Santiaagoon.

Eli siis tiedossa jalleen 24h bussittelua, ehka.

Lima-Cusco

Lima 2100 hours:

Tiet on poikki ja vatsat sekaisin. Siinä kiteytettynä parin viime päivän tapahtumat. Alkuperäinen suunnitelmahan oli olla yksi yö Limassa ja jatkaa täältä bussilla Cuscoon ja sieltä Machu Picchulle. Nyt on kolmas yö alkamassa ja täällä ollaan edelleen. Asia on nimittäin niin, että Cuscoon menevä tie on mennyt poikki kivivyöryn tai vastaavan takia. Tässä työnteon luvatussa maassa kukaan ei osaa kertoa koska tie saadaan auki. Antoivat oikein puhelinnumeron, josta asiaa voi tiedustella. Yllätys ei liene, että numerosta ei kukaan kahden päivän aikana vastannut. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis ajella taksilla päivittäin linja-autoasemalle asiasta kyselemään. Kun kolmannen kerran saimme vastauksen: tiet aukeaa tässä joku päivä, saimme kolminkertaisen ahaa elämyksen ja tilasimme lentoliput Cuscoon.

Tämä hurja vaihto bussista lentokoneeseen jännitti Teroa suuresti. Nimittäin Tero oksensi neljä kertaa ja kakkasi ainakin tuplasti saman verran. Kallen kanssa otettiin pullo rommia ihan Teron huonon olon kunniaksi. Lento Cuscoon lähti kuudelta aamulla ja kesti tunnin….

Cusco 2100 hours:

Toinen päivä täällä. Ensimmäisen päivän saldo oli päänsärkyä, silmätulehdus ja hieman happivajetta. Minulla kaikkia edellä mainittuja, pojilla jotain siltä väliltä. Silmätulehdus 3500 metrin korkeudessa on muuten siitä hassu juttu, että et näe muuta kuin sumua. Ja sitten kun menet asiasta jollekin valittamaan, kaikki nauraa sinulle, koska ilmasto on tosi sumuista. Noh, lääkäri kuitenkin kutsuttiin paikalle. Otettiin sykkeet, verenpaineet, lämmöt, kieliviljelyt ja todettiin, että minulla on silmät tulehtuneet. Päteviä lääkäreitä täällä. Sain antibioottia silmiin, maksoi 55 euroa. Nyt, 8 tippasarjaa ottaneena näen jo muutakin kuin sumua.
Lima oli Euro/Dollar paikka, jossa siis oli rahanvaihtajia noin 20% asukkaista. Mancorassa vähintään 30% oli aurinkolasikauppiaita. Täällä Cuscossa tuntuu noin 35% olevan hierojia. Ovat näemmä jakaneet maakunnittain osaamistaan. Huomenna olisi tarkoitus kiivetä tuohon läheiselle mäelle ottamaan kuvia (jos keuhkot kestää) ja maanantaina Machu Picchulle kiviä kaatelemaan.

Kun tultiin tänne Cuscoon, tiedettiin, että meillä on vain yhdeksi yöksi majoitus. Sekin oli meidän edellisen hostellin pitäjän järjestämä ja saatiin hyvät alennukset. Hostelli oli tietenkin varattu täyteen seuraavaksi päiväksi. Kun aamulla oli aika vaihtaa majoitusta, hostellin pitäjä ilmoitti, että heillä on sohvia tyhjänä, aamupalan saa ilmaiseksi ja nettikin on käytössä, eikä maksa mitään. No me hurjat Suomalaiset päätimme kuitenkin vaihtaa majoitusta, koska sohvat olivat kovin lyhyitä ja nihkeitä. Nyt uudessa majoituksessa. 3 huonetta ja saniteettitilat. oma olohuone ja kaikkea. Tässä on ihmisen helppo pelata korttia, juoda litra rommia ja kirjoitella blogiin.

Täältä tähän. Humalanhakuista juomista, korttia ja hengitysvaikeuksia.


Mikko Mallikas.

Linja-autossa on myös tunnelmaa..

Eli bussissa jälleen, videokuvattuna ja metallinpaljastimella tarkastettuna, joukkohenkeä luomassa. Bussissa on paikkaliput ja ratkaisimme keskinäiset paikkamme perinteisesti korttipelin avulla. Häviön tuloksena minä istun etupenkissä bussin kauneimman naisen vieressä ja Tero voittajana käytävä paikalla takanani Mikon kanssa. Teron tuolin selkänoja ei pysy ylhäällä ja TV paistaa suoraan naamaan, no voittaja on aina voittaja ja hävinneenkin on joskus helppo hymyillä.

Neljän päivän rantaloma eräässä surffaajien paratiisissa on siis takana. Omat Surffauksen opettelu haaveemme vedettiin tällä erää konkreettisesti vessan pytystä alas ja monta kertaa. Oma vatsani käsittelee ruokaa ainakin vielä suomen mallin mukaan, mutta Tero ja Mikko tosiaan vaihtoivat jo etelän moodiin. Se veti sitten sen verran heikoksi, ettei urheilusuorituksiin ollut mahdollisuutta. En minäkään sitten toimertunut menemään kun en ollut ihan varma, että kuinka paljon se suomalaisturistin henki loppuviimeksi kiinnostaa paikallisia, enkä kyllä osaa huutaa espanjaksi apuakaan. Jospa meille vielä toinen tilaisuuskin ilmaantuisi joko Chilessä tai Uudessa-Seelannissa.

Sen avun huudon voisi kyllä sanavarastoon lisätä, sillä vähän jotain sen suuntaista jo hetken suunnittelin tapailevani kun testasin uimataitojani kyseisellä rannalla. Suomalainen turisti ymmärtää näköjään isojen aaltojen ja suurten vesimassojen voiman vasta kun alkaa olla liian myöhäistä, olikos se oikeastaan mikään yllätys. Ei ne aallot, mutta kun se vesimassa alkaa pyrkiä takaisin merelle päin, niin siinä kyydissä ei huvita olla kovin pitkään mukana. Ranta kun loittonee lähes huomaamatta. Onkin sitten eri asia kuinka se käytännön toteutus takaisin bikinien ja rantaelämän pariin onnistuu. Tässä kuitenkin ollaan ja sen urheilusuorituksen jälkeen pikku makoilu auringossa ei tehnyt tiukkaakaan.

Saimme aikamme kulumaan kyllä ihan PERUs rantaelämän parissakin, ainakin näin muutaman päivän, auringolta suojautumisen onnistuttua kaikilta ihan sen normaali kaavan mukaan. Selästäni näkee melko tarkalleen sen alueen, mihin kädet ei oikein yllä ja Tero ja Mikko suunnittelevat tuossa takana vierekkäin istuessaan yhteen hierovien punaisten olkapäidensä voitelemista kitkan pienentämiseksi.

”Aamupalalla” kävimme hotellia vastapäätä olevissa ”ravintoloissa”. Samalla seurasimme paikallisten rakennusmiesten toimintaa ja totesimme, ettei niiden urakkaa ole kyllä kovin tiukaksi vedetty. Sain vaivoin pidäteltyä Teroa kun se halusi kovasti käydä vähän pistämässä hommiin vauhtia. Lisäksi muistimme siinä aamupalaa lopetellessamme, että tarvitsemme lisää vettä mukaamme. Tilasimmepa siis kaksi isoa vesipulloa sujuvasti mukaamme, aivan kuin edellisenäkin aamuna. Vaan eipäs se tänään mennytkään ihan niin kuin ajateltiin ja kohta huomasimme juovamme toista kupillista teetä ja kahvia sekä katselevamme edelleen istuskelevia työmiehiä, joista toinen oli epähuomiossa ottanut vasaran käteensä ja napautti sillä pari kertaa huolimattomasti johonkin lankun kulmaan. Santsikupit nautiskeltuamme totesimme, että vatsamme ei enää kestä uutta vedentilausyritystä ja päätimme hakea ne läheisestä kioskista.

Lähtöaamuna kävin tunnin juoksulenkillä hiekkarannalla aivan vesirajan tuntumassa. Aamuisin oli laskuvesi ja kova hiekkapohja oli hyvä juosta. Paljon lähempänä Australiaa ei Perussa pysty lenkkeilemään. Oli siellä joku muukin juossut vielä aiemmin kun parit jäljet näkyivät hiekassa. Nyt ei näkynyt kuitenkaan yhtään ihmistä mailla halmeilla ja katson autiota hiekkarantaa laulun sanat pätivät niiltä osin. Muutamia simpukan kuoria kertyi taskuun sekä pari valokuvaa veden puuttumista hämmästelevistä ravuista.. tai kai ne siihen ovat jo tottuneet paremmin kuin minä.

Nyt vietämme ti – ke välisen yön Limassa ja toivumme bussimatkasta. Ti hyppäämme jälleen bussiin (n. 20 tuntia) ja suuntaamme kohti vuoristokaupunki Cuscoa tutustumaa ilmiöön, jota kutustaan vuoristotaudiksi sekä käymme tarkistamassa onko Machu Pichu paikoillaan.

Siis kohti seuraavia haasteita..

Peru'nkirjoitus

Ollaan siis saavuttu tanne Mancoraan, Perun pohjoisosiin. Bussimatkakaan ei kestanyt kuin 18h40min, joten meinas olla paikat jumissa, kun paastiin perille. Bussi oli sinansa ihan viihtyisa ja silla olisi varmasti mielyttavaa taittaa pidempaakin matkaa, mutta pienen pieni miinus siitakin loytyy. Vessat oli nimittain suunniteltu vain "pikkuhadalle", noh tassa vaiheessa reissuahan pystyy helposti olemaan paskantamatta melkein vuorokauden. Mutta sen voin luvata, etta tiukkaa tekee kun maanantaina lahdetaan takaisin Limaan. Alkaa nimittain vatsa pikkuhiljaa mukautua reissumoodiin, joka taasen tarkoittaa sita etta kiinteaa ulostetta on varsin harvoin, jos ollenkaan saatavilla.

Mikolla ja minulla on tietenkin pakit sekaisin. Eika Kallella taasen tunnu yhtaan missaan, on silla melkoinen terasvatsa.

Tama Mancora on pieni kalastajakyla nettisivujensa mukaan. Vaittaisin etta kalastajaa saa taalta hakea, mutta pieni on sinansa ihan osuva ilmaisu. Kyla kasittaa tassa tapauksessa siis kaksi lyhytta katua, ja muutaman poikkikadun siina valissa. Kalastajia taalla on varmasti joskus ollutkin, nykyaan valtaosa vaesta on lahinna surffareita, hippeja taikka surffarihippeja. Huomenna ollaan tietysti menossa surffikouluun, ettemme erottuisi ihan niin pahasti massasta. Tosin rastoja ei ihan viela nain lyhkasiin hiuksiin saa.

Kuten aikaisemmin totesin jo Meksikosta, etta aikuisviihde-elokuvien latinotahdet eivat ole sielta kotoisin. Vaittaisin etteivat ole taaltakaan. Joten pitaa siis jatkaa etsimista. Pitaapas kerrankin kehua vahan suomalaisiakin naisia. Nimittain tama viikko Perussa on opettanut meille, etta teidan vartalonne eivat ole paarynaa nahneetkaan.

Hotellihuoneessamme on hieno suihkuosasto, ihan laatat seinilla ja kaikki. Muutaman pienen kaytannon vinkin voisin kuitenkin paikalliselle rakennusmestarille antaa. Ensinnakin lattiaan kannattaa hieman suunnitella millaiset kaadot lattiaan tekee, siis mikali niita meinaa ylipaatansa tehda. Toiseksi, lattiakaivon aukko kannattaa sijoittaa laattojen alapuolelle, eika missaan tapauksessa laattojen ylapuolelle. Tama helpottaa veden poistumista kummasti. Ja tietysti mikali meinaa tehda hieman kestavampaa rakennetta, suosittelen kayttamaan kaivomateriaalina jotain muuta kuin ruostuvaa rautaa.

Maanantaina olisi edessa siis sama bussimatka takaisin Limaan ja tiistaina lahdetaan suunnistamaan kohti Cuscoa ja Maccu Piccua. Onneksi sekin bussimatka on vaivaiset 3h edellista pidempi.

Reissubudjetissakin on pysytty ihan helposti, on ollut selkeasti odotuksia halvempi maa. Sekin tietysti vaikuttaa, etta on tullut oltua melkolailla rauhakseen. Mutta saapahan hieman saastettya noihin kalliimpiin maihin.

Kiitos aiti, etta pakotit ottamaan moskiittoverkon mukaan. Ensimmaisen yon jalkeen, piti viritella hieno pesa tuohon kerrossankyyni. Kirotut hyttyset.

Meilla on ongelma. Emme ole viela kiivaan etsimisenkaan jalkeen loytaneet postia tasta maasta. Viela haastavammaksi asian tekee, ettemme ole loytaneet edes postikortteja mistaan. Yritamme kuitenkin parhaamme. Mikali sinusta tuntuu, etta haluasit kovasti postikortin taalta, etka ole varma muistanko osoitettasi. Tai etta ylipaataan olisin lahettamassa korttia juuri sinulle. Laheta osoitteesi, niin mina lupaan lahettaa sinulle postikortin. Ehka. Saattaa kuitenkin olla lahetan osoitteesi katso ja 7-paivaa lehdelle. Tosin ainahan taysin odottamaton aikuisviihdejulkaisu omassa postilaatikossa ylentaa mielta.

Ollaan ihmetelty runsaiden kommenttien maaraa, sivua katsottu vasta 1200 kertaa ja perati 2 kommenttia. Sehan on lahes 200% enemman kuin viime reissulla. Hienoa.

Viikko takana, ehka muutama edessa.

Matkalla pohjoiseen

On pimeä, istun kaksikerroksisen bussin toisessa kerroksessa aivan etupenkissä. Tie, sen, mitä se nyt näkyy, vilisee edessä ja Charles Blogman laulaa MP-3 soittimen välityksellä (kiittelen juuri mielessäni ostostani). Kaksi leffaa jo takana ja Tero totesi bussimatkaa olevan edessä enää 13 tuntia! Kuka sanoi, että lentokoneessa joutuu istumaan pitkään.. Miten tähän on tultu?

Tiistain tappelun tuloksena hankimme bussiliput Mancoraan, pieneen kalastajakylään Pohjois-Perussa. Matkailu kun kuulemma avartaa. Kylän pitäisi olla Perun parhaita rantapaikkoja, saas nähdä. Matkaa Limasta kertyy reilut 1100 km ja bussimatka kestää 17 tuntia. Tällä hetkellä on siis aikaa istua epämukavasti paikallaan ja kuunnella biisi jos toinenkin sekä siinä sivussa miettiä maailman menoa ja varmaan vähän omaakin...

Bussi on siis yöbussi ja lähti matkaan 15:00 keskiviikkona. Matka taittuu, tai taittui ainakin vielä silloin kun näki ulos, rantatietä, siis sen pikku meren rannassa, joka minulta taannoin oli hukassa. Mikon kanssa sen kyllä seuraavana päivänä paikallistimme kun kävimme testaamassa Mikon upouusia lenkkareita. Perillä ollaan joskus aamupäivällä torstaina. Rinkkareissaajat tässä siis matkustavat ilmastoidulla bussilla, jossa on aseistetut vartija, tarjoillaan päivällinen ja aamupala. Tästä kaikesta huolimatta ei ole takeita siitä, ettei aamulla olisi nälkä tai, että tavarat ja rahat olisivat vielä mukana kun olemme perillä.. Yöbusseja tulisi kuulemma välttää. Täällä Perussa on yllättävän paljon vältettäviä asioita. Siitä päivällisestä kun oli puhetta, niin se tuossa hetki sitten jaettiin ja on nyt jo nautittukin (siinä ei kauaa nokka tuhissut), no nälkää on ainakin siirretty ja siirretään edelleen koko ajan kohti pohjoista bussilla.

Alkumatkasta, kun oli vielä valoisaa, pääsi tosiaan katselemaan maisemia. Limassa taisimme asua kaupungin vauraimmalla seudulla, josta tosin pystyi kävelemään kolmessakymmenessä minuutissa pihalle. Limasta pihalle pääsy taas kesti bussillakin yli kaksi tuntia, kai se sitten on jo isohkon kaupungin merkki. Ei tarvinnut kuitenkaan kovin pitkään istua bussissa kun todellinen Lima näyttäytyi edessämme hökkelikylineen, slummeineen ja roskaisine kadun varsineen. Pistipä sieltä silmään yksi torikin, jossa oli hedelmiä myytävänä enemmän kuin Turtolan citymarketissa on varmaan ikinä edes käynyt niitä! Aikamme pyrittyä ulos kaupungista pääsimme rantatielle. Maisemat muuttuivat siten, että (välihuomautus: nyt täällä pelataan bingoa ja Tero ja Mikko yrittävät voittaa meille kahvipaketin tai sitten miljoonan, kuka tietää.) toisesta ikkunasta näkyi meri ja toisesta ikkunasta hiekkainen vuoren rinne. Eli ihan mahtavat ovat maisemat ja jospa niistä kuviakin saataisiin näkyville kun tuo Tero pääsee kunnolla vauhtiin. Välillä matkalle osui vehreitä alueita, joissa oli viljelmiä ja väillä näytti ihan pohjanmaalta, tosin mäkiä oli enemmän ja latoja vähemmän.

Näin se matka taittuu ja bingo etenee. Täällä kello on 21:00 ja suomessa 04:00. Vieressäni istuva, ainakin Suomen mittapuun mukaan, eläkeläismies torkkuu ja Mikko ja Tero toisella puolellani pelaavat innolla bingoa.. Olisiko joku luullut toisinpäin?? Aika tiivis on bussissa tunnelma. Ikkunat ovat huurussa ilmastoinnista huolimatta ja ilmakin on aika tunkkainen. Esitetty jännityselokuva ja varsinkin bingo varmaan lisäsivät hikoilun määrää ainakin puolella. Mikä lie tunnelma 11 tunnin päästä, en halua ees kuvitella. Ei muuten voitettu sitä bingoa… jäi kahden nron päähän, vaikka Mikko teki parhaansa.

Siis, vailla kauheeta kiirettä Perussa tiellä,
on tää bussi nyt matkalla jossakin siellä.

On mukana Mikko, Kalle ja Tero,
monessa tietullissa meistäkin vielä maksetaan vero.

Se, mitä tapahtui Mancoralla,
kerrotaan ehkä paluumatkalla..

How do you cevelrate christmas?

Huomenta puolipilvisestä, hieman sumuisesta Perusta. Kolme päivää takana ja hengissä ollaan vielä. Suomesta lähtiessä ei tullut taas mieleen, että olen allerginen ulkomaille. Tällä hetkellä päiväannokseni on 1 allergialääke, nenäsumutetta ja silmätippoja. Se on muuten hieno tunne herätä siihen, että silmistä on tullut niin paljon rähmää, että silmät ei aukea, kun se rähmä on kuivunut silmäripsiin. Suosittelen kokeilemaan.

Luulin, että me suomalaiset puhumme hieman oudon kuuloista englantia. Olin väärässä. Perulaisten suusta se kuulostaa vielä oudommalta. Tuli nimittäin kolme opiskelijatyttöä tänne meidän majoitukseen haastattelemaan videokameran kanssa ihmisiä. Kallenhan tytöt sitten ottivat ensimmäiseksi uhrikseen. Kyselivät kaikkea jouluun liittyvää, kuten How do you cevelrate christmas. Kalle onneksi ymmärsi mistä puhutaan ja vastaili jouhevasti kaikkiin kysymyksiin. Seuraavaksi oli minun vuoro. Tero ja Kalle yritti luoda paineita myöskin videokuvaamalla haastatteluni. Eipä ole ennen tullut oltua kahden kameran ristitulessa. Ensimmäinen kysymys oli että: What does christmas mean to you? Vastasin noin puolen minuutin selityksen perheestä, ruoasta ja lahjoista, johon tyttö vastasi, että really?? Siinä vaiheessa huomasin, että ei taida tyttö juurikaan englantia ymmärtää. Loppuihin vastauksiin oli sitten pakko laittaa jotain piiloviestitystä, jotka sensuurilain takia eivät tässä blogissa ole julkaisukelpoista tavaraa.

Jos kukaan vielä tässä vaiheessa luulee, ettei tällä reissulla haeta extremekokemuksia, on pahasti hakoteillä. Eilen nimittäin teimme porukalla sellaisen teon, josta emme ole erityisen ylpeitä. Kiertoajelu!!!! Me ja 30 keski-iän ylittänyttä naisihmistä ajelimme ympäri kaupunginosaa tunnin ajan ja otimme valokuvia kaikesta kiinnostavasta, kuten hiekkakuopasta, lastentarhasta ja pikaruokaravintolasta. Lastentarhan kohdalla tosin meidän kameramme pysyi alhaalla, ettei tulisi vielä tässä vaiheessa minkäänlaisia syytteitä suuntaan tai toiseen. Oli niin mahtava reissu, että ajattelimme lähteä tänään kolmen tunnin ajelulle katsomaan ihan koko kaupungin vastaavat paikat!!

Kallen kanssa eksyimme illalla oikein Liman pubikulttuuriinkin, Teron vahtiessa meidän tavaroita huoneessa. Ollos ylistetty Tero uhrautuvaisen luonteesi vuoksi. Löysimme Liman pienimmän pubin ja Kanadalaisen Heebon, jonka kanssa jaoimme matkakokemuksia. Meno yltyi jossain vaiheessa iltaa jopa niin villiksi, että Kalle joi vahingossa Heebon kaljan. Tästäkin takaiskusta selvisimme kuitenkin tarjoamalla koko baarin asiakaskunnalle oluet (joita oli minä, Kalle ja Heebo). Railakkaan illan päätteeksi etsimme ruokailuravintolaa, mutta nähtävästi tässä maassa ei tunneta käsitettä kebabin kautta kotiin. Kaikki paikat olivat siis jo kiinni kahden aikaan.

Tämän päivän ohjelmaan kuuluu tappelu siitä, mihin menemme seuraavaksi: aurinkorannalle, viidakkoon vai vuorille. Kaikki vaihtoehdot kuulostavat hyviltä, mutta aikataulun vuoksi kaikkialle emme kerkiä. Palataan asiaan, kun nokat on punaiset ja määränpää selvitetty.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Ps. Saimo, mä en oo yhtään laamaa vielä nähnyt, mutta perustyylillä mennään muuten.

Peru/Lima

Ensimmäisen kerran perillä jossain. Kello on 12:00, lämmintä reilu parikymmentä ja pilvistä. Majoitusrakennuksemme katolla istuskelen ja reggae soi radiosta. Tai onko sillä kellon ajalla ja päivällä nyt sitten niin väliä vähään aikaan.. Suomesta lähtiessä, siellä näytti alkavan juuri muodostua hiihtokelin alkuja. Vielä ei ole ikävä takaisin, vaikka hiihtämisestä tykkäänkin.

Pitkä oli siirtyminen tänne Etelä-Amerikan PERUkoille. Usean tunnin ”nukkuminen” lentoaseman lattialla Lontoossa ja 12 tunnin lentomatka kuitenkin kannatti. 12 tuntia on muuten pitkä aika lentokoneessa. Toiset selviävät siitä yhdellä vessassa käynnillä ja yhdellä tuloksettomalla oluen haku kävelyllä, mutta suht liikunnalliselle ihmiselle alkoi tulla kyllä kiintiö täyteen. No, se oli vasta toiseksi pisin lentomatka tällä reissulla. Seuraavaan pannaan vielä viisi tuntia lisää, HUH! Mitä muuten luulette riittivätkö koneen eväät tyydyttämään Kallen nälän tunteen… Ei siitä sitten sen enempää.

Tero tuossa jo tarinoikin operaatio taksimatkasta. Kokeneemmat matkailijat hyppäsivätkin heti nissanin takapenkille ja jättivät minulle (vanhalle nissanin omistajalle) Espanjan ”taitoisimpana” repsikan paikan. Siitä sitä sitten lähdettiin läpi enemmän ja vähemmän hehkeiden kaupunginosien läpi kohti määränpäätä.. niin ainakin toivoimme. Kuskin kanssa ei oikein juttu luistanut, vaikka varmaan mukava mies olikin. Niinpä tyydyimme vain epäilevästi vuoronperään tuijottamaan toisiamme. Aina kun minä kaivoin taskujani, hän katsoi minua ja luuli varmaan, että kaivoin veistä taskustani. Aina kun tulimme risteykseen, minä katsoin häntä ja luulin, ettei hän selviä siitä kolaroimatta läpi. Kaikesta huolimatta perille tultiin ja nähtävästi kaikki olivat tyytyväisiä lopputulokseen. Majoituskin on ollut varsin mainio ”aamupaloineen” kaikkineen. Kiitokset Terolle onnistuneesta ja ennen kaikkea tarpeellisesta ennakko varauksesta.

Muutamia Espanjan kielen sanojakin on jo tarttunut tähän kovaan kalloon. Tiesittekö muuten, että ”sin gas” on tavallista vettä ja ”con gas” on hiilihapollista vettä, me tiedetään nyt. Lisäksi tiedämme, että hampaiden pesu onnistuu myös vichy vedellä, tosin lievää vaahtoamista saattaa esiintyä.

Kohta on vietetty pari päivää rennosti paikallaan, tulomatkan rasituksista palautuen. Tänään ja huomenna taitaa olla ohjelmassa turistijuttuja eli kiertoajelua. Se, jääkö niistä jotain kerrottavaa, kuullaan ehkä ensi kerralla. Tähän loppuun kuitenkin tarina lenkkeilystä Etelä-Amerikassa.

Pitkä lentomatka ja paikallaan olo sekä tyynen valtameren rantamaisemat saivat juoksuajan puskemaan päälle. Tero ja Mikko jäivät pelaamaan pingistä ja eikun Kalle kartan kanssa ovesta pihalle. Sovittiin, että tunnin päästä tuun takaisin.. No, ota nyt ainakin puhelin mukaan oli suositus.. otin.

Reitti suunnitelma oli selvä, yhteen suuntaan muutama kilometri, sitten sieltä puistoon, joka johtaa meren rantaan ja rantaa pitkin takaisin. Reipasta kävelyä siis eteenpäin maisemia tarkkaillen. Vain muutama rahanvaihtaja halusi keskustella kanssani, ohitin heidät kuitenkin sujuvasti ”euro, dollar” huutojen kantautuessani vaimeasti perääni. Matkalla tein myös havainnon, että kun suomessa aseenkantolupa on jonkinlainen kortti, niin täällä se on jonkinlainen koppalakki. Sitä en tiedä että, millä perusteella koppalakit täällä jaetaan.

Aika ja matka taittuvat nopeasti kun on mukavaa. Olinkin käännepisteessä… siis puistoon ja kohti rantaa. Puisto ei sitten ollutkaan niin selkeä puisto kuin kartta antoi ymmärtää ja eipä aikaakaan kun totesin, että kartallani ei ollut yhtään kadun nimeä millä liikuin. Vauhdin hieman hiipusessa mieleeni tulivat äidin ja lonelyplanetin ohjeet yksin liikkumisesta ja kartan tutkimisesta Liman kaduilla, jopa päiväs aikaan… pitäisi kuulemma välttää… Peru kun ei ollut kuulemma niitä maailman turvallisimpia maita. Minulta kun ei ollut tällä hetkellä hukassa mitään sen isompaa kuin Tyyni valtameri. No eikun kartta käteen ja lähimmän koppalakin luo, joka näytteli minun olevan kartan ulkopuolella, hah! aivan kuten arvasin, en siis ollutkaan eksyssissä. Suuntasin koppalakin käden viittomaan suuntaan ja toivoin parasta.. Alkoihan niitä tuttuja kadunnimiä sieltä parin kysymisen jälkeen löytyä ja kävely jatkui.. Suunniteltu tunnin lenkki venähti kuitenkin puoleentoista ja kohokohdaksi ajateltu rannalla lenkkeily jäi tällä kertaa väliin. Huomenna sitten uusi yritys.

Näihin tunnelmiin..

Peru's juttuja

Limassa, ei siis kusessa. Viela.

Leo Tolstoin mukaanhan runsas joutilaisuus on sotilaselaman suurimpia viehatyksia, kuten kaikki miehen tuotantoon perehtyneet varmasti muistavat. Taytyy kylla sanoa, ettei se joutilaisuus tasta reissuelamastakaan huonoa tee.

Eilen illalla siis tultiin tanne Limaan ja nyt yritellaan totutella paikalliseen elamaan ja siihen etta kelloja siirrettiin 7h taakseppain. Siksipa tatakin tulee kirjailtua sangyn pohjalta puoli kuudelta aamulla.

Jotenkin hauskaa, kun Suomi taitaa olla lahes ainoita maita joissa asiakkaat ryostaa taksikuskeja, eika toisinpain. Ja siittapa johdanto seuraavaan tarinaan:

Varasin hostellin kautta taksin hakemaan meidat kentalta majoitukseen ja ajattelin etta silla selva. Noh eipas ollutkaan. Vaan ennen lahtoa tuli pari sahkopostia joissa varoiteltiin, etta asia on ok, mutta taksi ajaa laitakaupungin ´heikkojen alueiden´lapi, eika sita pida pelastya. Koko kaupunki ei ole kuulemma samanlaista aluetta.

Seuraavassa sahkopostissa tuli sitten toimintaohjeet kentalle. Kun saavumme kentalle vastassa on herrasmies, jolla on kyltti jossa lukee hostellin nimi. Kun loydamme taman miehen, kysykaa hanelta tunnussanaa. Mikali mies tietaa tunnussanan, kysykaa lisaksi tunnistautuminen, johon miehen piti vastata minun nimellani.

Helppoa, yksinkertaista ja mika parasta, ihan kuin jostain Bondista.

Taman jalkeen sain viela yhden sahkopostin jossa oli tama salaperainen tunnussana. Mielikuvituksellinen ´Winter´.

Kun saavuimme kentalle, odotimme jannityksesta kihelmoiden, miten saisimme taman salaperaisen operaation onnistumaan.Kentalla meita vastassa oli kymmenien taksikuskien armeija, joilla kaikilla tuntui olevan asiaa juuri meille.

Etsimme kuumeisesti herrasmiesta, jolla olisi kyltti jossa lukisi hostellin nimi. Turhaan. Kuitenkin eras nahkatakkinen, varjoissa lymyileva mies heratti kiinnostuksemme. Ei siksi, etta han oli mies, vaan siksi, etta hanella oli kyltti jossa luki isolla "TERRO TOMINTN" Eika tarvitse ratkaista Da Vinci-koodia, mikali pystyy paattelemaan, etta tama oli juurikin etsimamme mies.

Rupesimme kuitenkin hieman empimaan, 'mee sa', 'en ma, mee sa','miks aina ma?'tyyliin. Mies huomasi hermostuneisuutemme, taitteli sanomalehden klassisen tyylikkaasti kainaloonsa, sammutti savukkeensa ja lahti lahestymaan meita. Mitaan sanomatta han jai seisomaan tyynen rauhallisesti viereemme.

Sain vaivoin rykaistya ilmoille tuon salaperaisen kysymyksen 'password'?

Kuten arvata saattaa miehella ei ollut kuvan palaa mistaan tunnussanasta, ei minun nimesta, eika tietenkaan puhunut sanaakaan englantia.

Miten ihmeessa kaverilla oli sitten kyltti jossa luki selvasti minun nimeni? Miten han oli oikeaan aikaan kentalla ja miksi hanella tuntui yha olevan asiaa meille?

Muutamien minuuttien arpomisten ja kasien levittelyn jalkeen tavoitin kuitenkin miehen puheesta sanan "kusillius". Sehan on tama meidan hostellin nimi. Aikamme miesta tentattuamme, saimme elekielesta ja viittomisesta sen verran selvaa, etta han on hakemassa meita hostellille. Eika muuta kuin vectran takapenkille ja kyyti majoitukseen.

Harmittaa, kun kaikki hienot ja salaperaiset operaatiot menee aina pain vittua, kun joku ei tee toitansa kunnolla. Ihan kuin meilla toissa.

Hmmm, lahtikohan tama vahan kasista?

Noh kaupungista enempi myohemmin, kun paasemme siihen vahan sisaan.

Voin luvata, etta seuraava joka antaa Mikolle nikotiinipurkkaa, ei kavele enaa koskaan. Nimim Lentokoneen loput 384 matkustajaa.

HYVAA ISANPAIVAA!!!

Ja sitten aamupalalle...

Matkakuumeen purkua

Kun aikaa on melkein rajattomasti, ovat ponnistelut jonkin asian eteen lähes olemattomat. Oli kyse sitten opinnäytetyöstä tai tässä tapauksessa matkan valmisteluista. Nyt kun läksiäisissä lahjaksi saamassani joulukalenterissa on enää neljä luukkua kiinni, niin se merkitsee ajan lähtöön olevan lähes olematon. Ponnistelut matkan eteen taasen ovat lähes rajattomat eli sen, mitä töiltään kerkiää.

Niin kuin jo aiemmin on tullut todettua, kaikki isommat jutut on tehty, mutta pienistä puroista tuntuu edelleen kertyvän ihan kohtalainen virta. Esimerkiksi matkamusiikin siirtely ja kääntely mediasta toiseen vei iltoja kolmelta viikolta (ah, tuo elämäämme helpottava tietotekniikka). Nyt on kuitenkin miniläppäri ja uusi MP3-soitin (valmiina varastettavaksi Perussa) ladattu Suomi iskelmällä (ainakin Mikon kiusaksi), niin ettei parkettien partakoneen tanssitaidot ihan kokonaan pääse unohtumaan. On sinne ladattu myös muutamia kuvia Suomen lapista, kesästä, talvesta, Tampereelta ja perheestäkin jos jokin niistä sattuu jotain maailmalla kiinnostamaan.

Loppuviikosta pitää jo varmaan levitellä vähän mahdollisia matkatavaroita ja pakatakin. To tai vielä pe ehtii viime hetken hankinnoille jos luulee jotain oleellista puuttuvan. Ei kyllä pitäisi. Viime perjantaina tyhjennettiin Teron kanssa ainakin koko etelä-suomi Perun rahoista, joita löytyi peräti viidellä sadalla eurolla.

Pientä matkakuumetta tai jännitystäkin alkaa olla ilmassa ja työmotivaatiota tälle viikolle joutuu jo vähän oikein etsimään. Kai sitä on jo aikakin vaihtaa maisemaa kun siwan kassa tänään totesi, että ”niin, sähän otat aina tän kuitin”

Torstaihin asti pitää vielä pyörittää oravanpyörää ja perjantaina noustaan maailmanpyörään.

Kauas on pitkä matka

Miten on mahdollista, että 10 päivää reissuun ja minä olen jo lähes täysin valmis. Missä ovat kaikki viime hetken säätämiset, muutot, pakkaamiset ja muut arpomiset? Kannattaakohan sitä edes lähteä, kun kaikki tuntuu jo tässä vaiheessa liian valmiilta. Nyt ei ole muuta tekemistä, kuin istua sohvalla ja ihmetellä, että onko kaikki varmasti tehty.

Läksiäisiä on ainakin juotu vähintäänkin riittävän monta kertaa ja muistaakseni ollut ihan hauskaakin? Yritetiin juoda ainakin sen verran, että järjestysmiehet muistaa vielä puolenvuoden päästäkin. Enkä usko, että jäimme kovinkaan kauas tavoitteesta.

Noh, ensi viikonlopuksi Englantiin katsomaan kun Fulham saa turpaansa Liverpoolilta ja samalla hakemaan hiukan reissutuntumaa. Sieltä kun vielä tulee viikoksi Kuorevedelle niin on kulttuurishokkikin hoidettu.

Olen monesti sanonut ihmisille, jotka ovat olleet menossa Ideaparkkiin, että sen lähemmäs helvettiä ei ihminen maanpäällä pääse. Paskat. Väärässä olin taas, tervetuloa Kuorevedelle. Oli ilmeisesti liian pitkä aika viime vierailusta, ettei oikein muistanutkaan millainen paikkakunta se on. Tosin ihmisen mielihän on kai sellainen, että se pyrkii kieltämään ja unohtamaan kaikki riittävän traumaattiset ja vastemieliset kokemukset, joten se kelvatkoon selitykseksi. Pyydän kuitenkin mitä nöyrimmin anteeksi, mikäli olette pahoittaneet mielenne, kun olen kertonut mielipiteeni Ideaparkista. Ilman sitä ei ihminen tulisi mitenkään toimeen. Eihän?

Reissu/rokkarilook alkaa olemaan hyvällä alullaan, hiukset siinä mitassa, että hyvä kun kehtaa töihin mennä. Lähennellään siis kunnon artistitukkaa. Nyt tosin ollaan siinä kuuluisassa mikrofoni-/kypärävaiheessa, mutta sehän ei haittaa, koska näin komiasta ei saa rumaa tekemälläkään.

Reissulle suunniteltiin tietysti kunnon aloitus, jotta päästään heti tunnelmaan. Sehän kulkee suurinpiirtein näin:

Tampere - Lima = 32h, sisältää siis autoilua 2h, linja-autoilua 2,5h, lentokenttäilyä 10h ja lentokoneilua 17,5h. Kuullostaa melko lupaavalta. Siihen päälle kun käännetään kellosta 7 tuntia taakseppäin, niin ihme on jos ei ole melko tuoreita kavereita, kun päästään perille. Tosin melko sekaisin sitä kai ollaan jo lähtiessä, ettei se kai tästä juuri miksikään muutu.

Sitä odotellessa

Ennakkotunnelmia

Ruoho on hyvää ja Uudessa-Seelannissa kelpaa asua. Noin 50 miljoonaa lammasta ei voi olla väärässä. Sehän tekee ”asukastiheydeksi” 185 lammasta neliökilometrillä. Mikäli eri lähteisiin on uskomista, on maassa myös muuta nähtävää ja koettavaa. Odotettavissa on siis vaihtelevaa luontoa, melkoista karavaanari elämää ja toivottavasti (tyhmän)rohkeus riittää myös extremeurheiluun jossakin muodossa. Mikko tuossa lajeja jo mainitsikin.

Japanissa pitää selvittää voiko 35 miljoonaa ihmistä olla väärässä, eli onko Tokio hyvä paikka asua. Nähtäväksi jää miten kaveri, jonka mielestä linnanmäellä on maanantai-iltana liikaa ihmisiä, selviää oikeassa suurkaupungissa.

Vieraampana voisin esittäytyä sen verran, että olen Teron ja Mikon työkaveri, ainakin vielä ennen reissua. Terolle myös tiedoksi, että olen todistettavasti käynyt myös Sveitsissä ja Kreikassa. Tulee siitä yhteensä ainakin kolme viikkoa. Niin ja se saksa. Mukava kuitenkin lähteä matkaan kokeneessa, mutta haastavassa seurassa.

Tavoitteita matkalle on yksityiskohtaisempia ja yleisempiä. Perussa seikkaillaan Inkojen jalanjäljillä ja Chilessä, saa nähdä missä. Siirtymiset maitse paikallisilla kulkuvälineillä ovat varmaan kokemuksen arvoisia. Espanjan pikakurssi jäi tosiaan väliin. Australia, tuo pienenpieni maa, siellä saisi aikaa kulumaan varmaan puoli vuotta, parempi siis viipyä vain viikko. Uudesta-Seelannista olikin jo puhetta ja pikku saarilla, kuten Fidzi on hyvä kerätä voimia välillä. Juurikin lehdestä tsunami uutisia lukeneena ajattelin majoittua kumiveneeseen.

Singapore, Malesia ja Vietnam tuottavat aasialaista eksotiikkaa oikein kunnolla ja jälleen kunnon maan päällisiä siirtymisiä, lieneekö eroa eurooppalaiseen liikennekulttuuriin? Myös japanin kielen peruskurssi on käymättä, mutta onneksi en ole kovin nirso ruokavalion suhteen. Kiinan muuri näkyy kuulemma avaruuteen (taitaa olla tarua), mutta pitää ottaa selvää näkyykö avaruus kiinan muurilta.

Odotan myös rantaelämää ja sekä vedenalaisten maisemien katselua ainakin snorklauksen muodossa. Optimistisesti otan mukaan myös lenkkarit jos ja kun juoksuaika yllättää kesken reissun. Eikä yhtään harmita jos jossain päin maailmaa eksyy myös paikalliseen tanssikouluun.

Minulta lomat loppuvat pariviikkoa aikaisemmin kuin Terolta ja Mikolta, mutta se on sitten niin. Niillä mennään, mitä on jaettu.

Kotiasiatkin on kunnossa eli alustavat kiitokset ”pikku”veljelle talonmiehenä toimimisesta. Rokotuksia on keräilty, eli olo on kuin ompelukoneen alle jääneellä. Muutenkin valmistelut alkaa olla hyvällä mallilla ja tuo laskuri näyttää tikittävän vähän reilua kuukautta lähtöön. Pidetään siis luut ehjänä, koska ainakin osa meistä kolmesta kuuluu riskiryhmään jos toiseenkin.

Niin, että miksi?

Muori ottaa aina tilaisuudesta vaarin, tai jotain. Kun viime vuoden puolella kuulin tästä suunnitelmasta totesin, että aika hienoa, mutta taitaa olla vähän iso juttu minulle. Elämän järjestellessä palapelin paloja paikalleen, huomasin vain yhden palan puuttuvan. 33 päivän kuluttua on aika laittaa viimeinen pala, eli itsensä peliin. Sitä kun ei voi tehdä kukaan muu.