Pig in Japan

Vietnam vaihtui sitten Japaniin. Tarkoittaa lähinnä siistiä, juomakelpoista kraanavettä, automaatteja, kylmää, paljon ihmisiä, ihmeellisiä vessanpönttöjä ja lähinnä päiväbudjetin kasvamista nelinkertaiseksi.

Palataan kuitenkin vielä toviksi Vietnamiin. Lähdettiin siis Mikon kanssa tutustumaan vuoristokaupunki Sapaan. Toki niillä surullisen kuuluisilla yöbusseilla sinne ja takaisin. Välissä kuitenkin yksi yö ihan hotellissakin. Turhan pikainen visiitti siis. Melko erilaista Vietnamia, verrattuna siihen mitä olemme tähän mennessä nähneet. Ihmiset pukeutuivat heimojensa mukaan erilaisiin vaatteisiin, osa hyvinkin värikkäisiin ja osa lähes täysin mustiin. Lauantaimarkkinat olivat sinänsä varsinainen nähtävyys itsessään, vaikkei juuri mitään mukaan tarttunutkaan. Sopivan lämmintäkin oli +3 astetta ja Mikollakin pelkkä huppari. Kaupungista ja alueesta jäi kuitenkin näkemättä vaikka kuinka ja paljon. Harmi sinänsä, mutta jos sitten ensi kerralla.



Virastoihmisiinkin saatiin Kallen kanssa varsin toimiva kosketus. Lähetettiin nimittäin 11kg matkalaukku Suomeen. Laukku kainaloon ja suunta kohti pääpostia. Päästyämme konttoriin sisälle, ohjasi tylyhkö naisihminen meidät seuraavaan rakennukseen. Tämä oli kuulemma kansallinen posti ja siellä on kansainvälinen puoli. Ok. Ei hätää, tossua toisen eteen ja seuraavasta ovesta sisään. Ahaa, lajittelukeskus. Sieltä pienimuotoisen keskustelun jälkeen ulos ja vasta seuraavaan rakennukseen. Ulkona luki isolla International post, joten ei muuta kuin jonottamaan.

Päästyämme tiskille, ilmoitti jälleen tylyhkö naisihminen, että kello 18:n jälkeen ei enää oteta paketteja vastaan. Tulkaa huomenna uudestaan. Kerroimme naiselle, että nyt on tosi kyseessä, lento lähtee Japaniin 5h päästä, eikä tosiaan voida odotella huomiseen. Vastaushan oli jo tutuksi tullut kello 18:n jälkeen ei enää paketteja, tulkaa huomenna uudestaan. Ei muuta kuin rakennuksen ulkopuolelle. Siis mitä hittoa, posti on kuitenkin auki, mutta vain osa palveluista. Ulkonahan oli tietysti kyltti jossa ilmoitettiin aukioloajat. 19.30 asti ja kello oli 18.45. Siinä sitten sopivan kiukkulatauksen saavuttaneena, kädet puuskassa rähjäämään tiskille. Nyt ämmä otat tuon laukun ja pistät sen Suomeen. Ulkona lukee, että olette auki joten tee työsi. Noh, hän ei sitä kassia ota, menkää kansallisen postin puolelle, sinne ne pitää 18:n jälkeen jättää. Tulikohan mieleesi, että olisit voinut tuon sanoa heti aluksi?

Sitten takaisin kansallisen postin puolelle, kuitenkin kulkematta lajittelukeskuksen kautta. Sama tylyhkö naisihminen kysyi, että mitäs te taas täällä teette? Käytiin siellä kääntymässä ja lähettivät meidät tänne. Seurasi pitkähkö väittely siitä, että kenelle pitää mennä rähjäämään ja kuka tekee työnsä ja kuka ei. Väitän, että äänensävyni ja – voimakkuuteni saattoi ylittää säädylliselle keskustelulle asetetut rajat. Pahoittelut siitä. Kannatti kuitenkin rähjätä, nainen sitten kuitenkin otti laukun pitkällisten valitusten saattelemana, kun joutuu palkatta jäämään ylitöihin laittamaan laukkuamme eteenpäin. Mussuti mussuti, lappua tänne ja laukku Suomeen. Saapa nähdä tuleeko koskaan perille.

Nyt on siis Vietnam taas kerran nähty. Tai paremminkin yhteensä viiden maassa vietetyn viikon jälkeen käsittää, kuinka paljon siitä on näkemättä. Tänne pitää tulla vielä uudestaan.

Vessainfrastruktuurissakin ollaan tosiaan menty täysin äärilaidasta toiseen. Siinä missä Vietnamissa oli ´parhaimmillaan´ reikä betonilattiassa, eikä välttämättä edes seiniä ympärillä. On täällä Japanissa kaikki hieman toisin. Hostellissamme on nimittäin wc-istuin jonka käyttöpaneelissa on 15 nappulaa. Ihan kaikkia äärimäisen innokas testiryhmämme ei ole ehtinyt vielä testaamaan, mutta kaikki aikanaan.



Tähän mennessä olemme kuitenkin löytäneet ainakin seuraavat lisävarusteet: lämmitettävä istuinrengas, tietenkin portaattomalla säätimellä, jotta voidaan varmasti saavuttaa optimaalinen lämpötila suoliston tyhjenemiselle. Suutin, joka ruiskuttaa vettä suoraan ulostuloaukon ympäristöön. Tässä pitääkin sitten olla tarkkana. Nimittäin veden painetta, lämpötilaa, suihkun suuntaa ja muotoa pystyy säätämään. Sijoittuuhan ulostuloaukko kuitenkin hieman erikohdille operatiivista aluetta, ihmisestä ja asennosta riippuen. Katsotaan mitä ihmeellisyyksiä tuosta vielä löytyy.

Tokihan näitäkin lisävarusteita tulee käytettyä. Kuitenkin sellainen pikkupoikamainen kiinnostus kaikkea tekniikkaa kohtaan ja on siinä varmaan osa sitä uutuuden viehätystäkin. Sellainen huono puoli tuossa suihkuosassa kuitenkin on, että jarruvanoja esiintyy huomattavasti harvemmin. Yritä siinä sitten olla jotenkin miehinen, kun ei ole yhtään paskaa housuissa.

Mukavia kiusantekomahdollisuuksia tuo istuin kuitenkin antaa. Lähtiessäsi voit tietysti kääntää lämmön täysille. Kiva sitten seurata kuinka kauan kaverilla kestää, kun seisoo jalat ristissä pöntöllä ja odottaa renkaan jäähtymistä. Parempi konsti on tietysti, kun jättää lämmön valtaväestölle sopivaksi ja säätää suihkun lämpötilan joko täysin kylmälle taikka kuumalle. Samalla lisää paineen täysille ja suihkun muodon tyttöjen alapesuun sopivaksi. Voin kokemuksesta kertoa, että lähelle menee, ettei hiuksetkin kastu kun sattuu rutiininomaisesti käynnistämään pesurin. Voi sitten kysyä kaverilta että ”kävit sitten suihkussa?” Seuraavalla kerralla muistan kuitenkin ko asian tarkistaa.

Matkaseurueemmekin kasvoi väliaikaisesti yhdellä Saaran liittyessä viikoksi seuraamme. Mikä parasta, niin Saara toi meille tuliaisena pussillisen Vaasan ruispaloja. Siinä sitä sitten 3 aikuista miestä istui täysin hiljaa pöydän ääressä mutustelemassa ruisleipää, kyyneleet silmissä, itku kurkussa ja korsuorkesterin raatteentien raikuessa taustalla. Leivät kuitenkin loppuivat kutakuinkin koti-ikävän kanssa samaan aikaan ja vaikka hyvin vaikuttavaa olikin, ei kukaan kuitenkaan innostunut tilaamaan lentolippuja kotiin. Mutta nyt ehkä jaksaa loppureissun paremmin.

Löytyypä täältä Tokiosta muuten muumiravintolakin, joka on mielestään niin kovin Suomalainen. Saahan sieltä muun muassa janssonin kiusausta, hapanleipää ja lapin kultaa. Seinillä ko puljussa lukee kaikennäköisiä iskulauseita Suomeksi. Lauseet ovat hyvin todennäköisesti muodostettu suoraan Japani-Suomi-Japani sanakirjasta. Esimerkkinä vaikkapa ”kaikki hauska on hyvä vatsa”. Noh, oli siellä kuitenkin Suomenkielinen menu ja vieraskirja. Tarjoilijat osasivat yhtä paljon Suomea kuin minä Japania, että sinänsä melko tasapeli.



Loppureissusta tulikin mieleeni, että joko tässä vaiheessa voi aloittaa sen normaalin kitinän siitä kun kaikki lomat loppuu aina kesken? Kallella kun on enää 30pv jäljellä ja Mikolla ja minulla 46pv. Toisaalta rahathan on loppu jo ajat sitten, että enää ei oikeastaan muuta olekaan kuin noita lomapäiviä.

Uskokaa taikka älkää, mutta olen törmännyt ensimmäiseen järkevään Amerikkalaiseen. Olimme eräs ilta Hoi anissa ´ruokailemassa´ ja yhtäkkiä viereisestä pöydästä eräs mies kysyi, että mistäs päin sitä ollaan? Vastattiin tietenkin, että Suomestahan me. Mies sanoi heti tietävänsä, että eräs Suomalainen mies löytyy kahdelta top 10 listalta. Toinen lista on suurimmista kusipäistä ja toinen suurimmista sotasankareista. Yli viidestä sadasta uhrista puhuttiin. Nimeäkin mies yritti tavailla valkoisen kuoleman lisäksi, vaikkei sitä ihan täysin muistanutkaan. Olin syvästä kunnioituksesta täysin sanaton.

Tokihan sinäkin tiedät kenestä puhuttiin, kuten kaikkien Suomalaisten pitäisi.

Ps. Muutamia uusia kuvia lisätty.

Tiikerin vuosi

Olivat laittaneet kohtuu kokoisen esiintymislavan pystyyn kahden kadun haarautumiskohtaan, tänne Hanoin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä jos jonkinlaista showtanssi esitystä sekä paikallisia megatähtiä laulamassa. Ihan tarkkaan en tiedä, mikä oli shown syy, mutta veikkaisin uutta vuotta. Kiinalaista vuodenvaihdetta kun juhlitaan kuulemma kuukauden verran. SE, että pannaan lava ja show pystyyn lähes keskelle vilkkaita katuja sekä SE, että sitä tulee katsomaan muutama sata paikallista skoottereillaan, joiden päällä he sitten istuvat, EI TODELLAKAAN tarkoita sitä, että jonkinlaisia liikennejärjestelyjä olisi tarvinnut edes ajatella etukäteen. Sinne vaan kaikki sekaisin ja kaaos on valmis, mutta se tuossa liikenteessä nyt on muutenkin normaalia. Vaikka keskustorin kesäfestariteltan siirtäisi keskelle Hämeenkatua, niin liikenne olisi silti selkeämpää kuin tuossa tilanteessa. Sääliksi kävi poliisia, joka yritti pillinsä kanssa kilpailla niiden kaikkien auton ja skootterien äänitorvien kanssa. No, eipä siinä mennyt kuin hetki kun oli jo pamppukin kädessä tehostamassa käskyjä.


Mikko ja Tero ovat tutustumassa pohjoisen vuoristokaupunki Sapan kulttuuriin ja yöelämään tai todennäköisemmin sen puuttumiseen. Itse kävin pyörähtämässä yön yli Halong Baylla. Siellä oli reilut 1500 pikku vuorta meressä ja muutama isohko luola, joista itse Batmankin olisi kateellinen. Ei niitä vuoria nyt kaikkia pystynyt siltä sumulta laskemaan, mutta kovasti koittivat vakuuttaa niiden olemassa oloa. Mukavan hiljaistahan siellä oli kaiken torven soiton ja skootterin pärinän jälkeen.



Kolme viikkoa Vietnamissa on hurahtanut äkkiä. Sinä aikana me olemme jotenkin päätyneen Ho Chi Minh Citystä Dalatin, Nha Trangin ja Hoi Anin kautta Hanoihin. Ilma on muuttunut kylmäksi ja pilviseksi ja Japanissa ja Kiinassa se tuskin enää ainakaan lämpenee, eli kaikki voitava rusketuksen hankkimiseksi on nyt tehty ja se ei ole kovin paljon se. Suomituristin harrastukset kun tahtovat keskittyä paikkoihin, joihin ei aurinko paista. Olihan se vähän outoa vetää takkia päälle ja pipoa päähän ja todeta lämpömittarista, että se näyttää kuitenkin parikymmentä.. Piti oikein katsoa toisenkin kerran, mutta ei auttanut, vieläkin oli kaksikymmentä lämmintä ja mulla oli pipo päässä sekä takki ja pitkähihainen paita päällä. Kyllä siihen lämpöönkin näköjään tottuu ja paluu todellisuuteen on karua.


Paikalliset päättivät tosiaan pitää uuden vuoden juhlat 14.2, joten eihän siinä auttanut muu kuin alkaa vuoden vaihtaminen jo toistamiseen. Rutiinillahan se meiltä sujui kun oli kerran kenraaliharjoitus alla. Olimme Nha Trangin rantakaupungissa ja kyllä ne olivatkin saaneet haalittua rannalle porukkaa. Niin no, jos maa ei kooltaan paljon suomesta poikkea ja asukkaita on sellaiset 80 miljoonaa, niin kai siitä riittää ihan yrittämättäkin. Tulitikut olivat keränneet tarkasti pois kaikilta, koska yhtään muuta rakettia ei näkynyt kuin järjestävän seuran ampumat. Niitä raketteja sitten riittikin ihan kunnoilla. Tulivat mereltä kahdella laivalla ja ampuivat molemmilta laivoilta 20 minuuttia ihan solkenaan raketteja. Sitä oli kyllä suunniteltu jonkin verran enemmän kuin tuon aiemmin kuvatun shown liikennejärjestelyjä.


Nha Trangissa tuli tosiaan vietettyä useampi yö, joten sinne niitä tapahtumia kertyi enemmän kuin yksi blogiteksti sallii. Ehkä Mikko tai Tero palaavat niihin vielä jatkossa. Esim. rannalla tapasimme Kanadalaisen kaverin, joka työskenteli kiinassa. Hän kysyi sopisiko viereemme leiriytyä ja niin Uuden-Seelannin virheet alkoivat toistaa itseään. Ensi kerralla kun joku yrittää jonkinlaista kontaktia, vastaus on kyllä erittäin jyrkkä ehkä! Luultavasti tapaamme kuitenkin uudelleen Kiinassa, aika näyttää.


Uusien asioiden ”kokeile ainakin kaikkea kerran” listaa tuli laajennettua sukelluksen osalta. Alkuun vähän huolestutti, koska turvallisuusohjeet olivat ”älä koske mihinkään, äläkä hengitä vettä sekä perinteinen don`t worry”. Pullot olivat kuitenkin selässä ja kaveri työnsi minua yli laidan, niin ei siinä enää paljon ollut vaihtoehtoja. Sellaistahan se vähän oli, että minä uin ja opas hoiteli todella huomaamattomasti kaiken muun. Pinnan alta löytyi jonkin verran kaloja ja koralliriuttoja, mutta maisemien suhteen tämä ei kyllä pärjännyt Punaiselle merelle. Olipahan pohjassa yksi ihan tyhjä hiekkainen kohtakin, jota opas osoitti. Minä armeijan käsimerkit tuntevana totesin, että nyt se haluaa minun laskeutuvan tuohon seisoskelemaan. Jostain kumman syystä opas ei kuitenkaan minua siihen päästänyt vaan töni kauemmaksi.. Painiksihan se meinasi mennä, mutta annoin tällä kertaa periksi kun oltiin kuitenkin hänen kotikentällään. Paikalle vinkattiin myös toinen opas, joka otti pohjasta jokin kiven ja alkoi tökkiä hiekkaa sillä. Samassa hiekan seasta ilmestyi evät pystyssä kiukkuinen kala, jonka saalistus rauhaa oli häiritty. Opas näytti vaaran merkkiä, jonka minäkin ymmärsin. Aikanaan kun tulimme pintaan, kävi ilmi, että jos häiritset liikaa noiden piilossa olevien kalojen rauhaa, saatat olla jo tunnin päästä kuollut. Olivat kuulemma myrkyllisiä. Jaahas, kiva kuulla!


Matkan Hoi Anin kautta Hanoihin liikuimme yöbusseilla, joita kutsuttiin nimellä sleeping bus. Jos teille tarjoutuu mahdollisuus matkustaa moisessa, kehotan harkitsemaan kävelemistä. Saatte ainakin jalkanne suoraan. Jos haluatte eläytyä kotona, etsikää jostain ns pirttikaluston penkki, joka on ainakin 40cm lyhyempi teitä. Laittakaa myös toinen penkki ensimmäisen päälle ja kas teillä on kahdessa kerroksessa sänkyjä, aivan kuten meillä bussissa. Seuraavaksi laitatte penkin alle sellaisen tärytyslaitteen, joka varmasti täristää koko yön sekä aivan päänne yläpuolelle ajastetun lampun, joka syttyy kahden tunnin välein. Voitte myös hakea jostain mallinukkeja lattialle, sille reitille, jota kuljette vessaan. Tarvitaan myös pieni puhallin, joka puhaltaa koko yön kylmää ilmaa suoraan kasvoihinne. Nukkumaan mennessänne, laittakaa jalkanne vielä sellaiseen kymmenen litran muoviämpäriin ja eikun HYVÄÄ YÖTÄ! Ai niin, meinasi unohtua, ottakaa vielä sellainen vähän koulureppua suurempi laukku yöksi syliinne. Voisin arvata, että hyvin nukutti. Tuli päiväunet nimittäin tarpeeseen.




Tästä maasta jää mieleen ainakin Mekong joki, riisipellot, easy riderit, uskomaton katukauppojen määrä, sähkön jakelun toteutus sekä liikenne ja skootterit.




Skootterin peruskuormahan täällä on neljä henkilöä, mutta yleensä se vaihtelee kahden ja viiden välillä. Ennätys, jonka olemme nähneet, on kuusi henkilöä. Skootteri on perheen käyttöpeli. Sillä kulkee kätevästi koko perhe ja riittää kun vanhemmilla on kypärät. Suomessa on sanonta, että ei ole sellaista monttua, josta ei ole Zetorilla ylös tultu. Täällä se vastaavasti kuuluu, että ei ole sellaista kuormaa, jota ei skootterilla pysy viemään. Olemme nähneet mm. seuraavanlaisia kuormia: toista sataa kanaa, useampi sian ruho, kaasupulloja, kolme metrisiä puuntaimia sekä vinopino juomakoreja ja paljon muuta. Ei ole myöskään niin ahdasta koloa tai niin väärää ajosuuntaa, ettei skootterilla voi sinne mennä Jos etupyörä ja kuskin kypärä mahtuu, niin kaikki muu tulee kyllä aikaan perässä.


Maanantaina koittaa siis jälleen iloinen jälleen näkeminen Teron ja Mikon kanssa ja samana iltana jätämme taaksemme Vietnamin. Puolilta öin hyppäämme pitkästä aikaa lentokoneeseen ja suuntaamme kohti nousevan auringon maata eli Japania. Tokiossa luultavasti juuri meitä odottaa se 35 miljoonaa ihmistä, meno siis tuskin ainakaan rauhoittuu. Aika näyttää.


Näkemiin Viet Nam!

Eeeeasy rider 7-10.2.10

Dalatiin saavuttuamme mielessämme siinteli mahdollinen moottoripyöräkyyti Nha Trangiin. Tero ja Mikko olivat tutustuneet sellaiseen mahdollisuuteen viime reissullaan. Majoittauduttuamme mietimme hetken kuinka alamme sitä järjestää. Tulimme siihen tulokseen, että helpoin tapa on tehdä sitä minkä parhaiten osaamme, eli paikalliseen pubiin näyttämään humalaiselta turistilta. Sitä kautta ne muutkin ongelmat ovat parhaiten lähteneet alkuun.

Eipä aikaakaan kun ensimmäinen ”nahkaliivinen” kaveri kurvasi moottoriratsullaan pihaan esittelemään vaihtoehtojaan. Pikku neuvottelun ja muutaman oluen jälkeen kukin meistä totesi olevansa 190$ köyhempi ja sopineensa kolmen päivän moottoripyöräkyydistä easy riderien matkassa Dalatista Nha Trangiin. ”Many stops, don´t worry” kuului vastaus kun yritimme kysellä päiväohjelmaa matkasta. Jaahas, mitäs siinä sitten, aika näyttää, mitä tuleman pitää.

Kuuluipahan ohjelmaan ilmainen päiväkierroskin Dalatissa, jossa katseltiin kylän ja lähialueen temppelit ja vesiputoukset ja varsinainen rakennussuunnittelun kukkanen, eli paikallisen presidentin tyttären suunnittelema talo. Talosta sanoisin sen verran, että rakennussuunnittelu ei taida olla kyseisen suvun vahvimpia puolia.

Samalla siinä päiväretken aikana vähän tunnusteltiin, että onko meistä istumaan prätkän kyydissä ja täyttävätkö herrojen ajotaidot suomituristin vaatimukset. Loppu tulos ilmiselvästi miellytti molempia. koska sovimme, että seuraavana aamuna lähdetään matkaan.
1. päivä

Dalat-Lak Lake (170km)

Niin se retki sitten alkoi, eikun prätkän ”takapenkille” ja kohti ensimmäistä kohdetta, josta ei ollut hajukaan.. retkisuunnitelmana kun oli pelkkä ”don´t worry.. .many stops.. Dalatista pihalle ja kohta jo olimmekin vanhassa hylätyssä lentotukikohdassa. Mitäs siinä ilmavoimien miehenä voit sitten muutakaan kuin hymyillä, että jännää!!

Matka jatkui sujuvasti ja kohta huomasimme olevamme jollain kukkafarmilla.. Siellähän oli värikkäitä kukkia kasvihuoneessa ja oppaamme selkeä englanti kaikui korvissa.. yeaahh!.. take a picture..! Minkäs teet, muuta kuin kaivat kameran esiin ja kuvaat niitä kukkia.. Kiinnosti!

Kukat kun oli kuvattu niin takapuoli takaisin satulaan ja ettepäin. Kas, jonkinlainen kahviplantaasi, sinne siis. Tiesittekö muuten, että Vietnam on maailman toiseksi suurin kahvin viejämaa, ei mekään. Kahvifarmien määrän perusteella se on varsin uskottavaa, mutta kahvia juoneena, se ei ole millään mittakaavalla uskottavaa. Toisaalta jos minulla olisi tuollaista kahvia, yrittäisin itsekin viedä sen pois maasta niin nopeasti kuin mahdollista. Kahvin tilaaminen ja juontikin kun on jo sinänsä jännää puuhaa..

Se kahvista, tulee kohta nimittäin suomessa suodatetun kahvin makua ikävä.. Takaisin pyörän selkään ja jokunen kilometri torvensoittoa eteenpäin. Täällä tuo tyytin eli äänimerkin käyttö kun lähentelee jo kansallislaulua. Sitten sitä oltiinkin jo silkkitehtaassa. Ei voi muuta sanoa kuin, että ei ole helppoa silkkiperhosen elämä… Ensin rakastelet, sitten saat lapsen, joka tekee mukavan kodin itsellensä ohuesta seitistä. Kohta sitten iskeekin julma ihminen ja purkaa kodin ikivanhalla koneellaan sekä tekee toukasta soppaa. Ei siinä, pehmeitä olivat solmiot ja huivit.. Kyllä kelpaa!

Liika tunteilu sikseen ja pyöränselkään, yeaahh! Vesiputouksia kun ei vielä tullut Uudessa-Seelannissa nähtyä, niin seuraavaksi sellaista katsomaan. Se siitä! Samaan paikkaan osui myös kohtalaisen kokoinen Pagoda… ja mikä? Ei kun netti auki ja ottamaan selvää. Oli muuten kohtuukokoinen Buddha(hyvin syönyt) siellä. Koko uskontoon emme kuitenkaan vielä päässeet sisälle, vaikka perusteet saimmekin. Rippikoulu opit päätimme pitää mahassamme, vaikka ainahan sitä nyt pienen keskustelun aikaiseksi saisi.

Jätettyämme paikan Pagodan taaksemme mietimme, mikä on päiväkiintiö vastaaville nähtävyyksille. Tulimme siihen tulokseen, että kolme on kyllä maksimi. Maanantain saldosta jäi kaksi käyttämättä, eli tiistaille kiintiö on siis viisi.. PAS…T, sitä kiintiötä ei kyllä siirretä!!

Seuraavaksi pysähdyimmekin keskelle kahvipeltoa erään peltitynnyrin viereen. Hetken ihmettelimme, että mitäs täällä? Kypärän visiirin nosto auttoi kuitenkin hahmottamaan, että siellähän asui koko joukko ihmisiä ja lapsiakin juoksenteli toista kymmentä ympärillä. Peltitynnyrikin osoittautui todella syväksi kaivoksi. Kameran kaivaminen esiin siinä tilanteessa tuntui vähän hölmöltä, mutta pari kuvaa avoimesti iloisista lapsista saimme kuitenkin räpsäistyä. Olimme vierailleet paikallisessa vähemmistökylässä, jossa asui heimoa, jota kutsuttiin nimellä loko-people. He painoivat hommia aamusta iltaan ja asuivat melkoisissa kommuuni taloissa, joissa ei turhia hienouksia ollut. Simple life.. niin sanotusti.



Takaisin ratsun selkään ja kohti uusia seikkailuja. Eikä aikaakaan kun jälleen lyötiin liinat kiinni ja oltiin pienen mökin pihassa. Siitä sitten riderin perässä sujuvasti sisään mökkiin, josta ei tosiaankaan ollut pitkä matka sikalaan. Sikala kun oli ihan saman katon alla. Tässä huushollissa keiteltiin kuitenkin sitä itseään eli riisiviinaa, jota sitten vietiin kaupunkiin myytäväksi. Keittovälineet muistuttivat hyvin pitkälti laitetta, jolla vuodatettiin suomessa korpikuusen kyyneleitä. Pöydältä siis joku vanha kanisterin korkki käteen ja maistamaan. Heti ei alkanut laulattaa, mutta pari korkillista lisää niin sinne olisi jääty :)

Päivä olikin jo puolessa.. Eikun syömään. Ruokailut olivatkin melkoisia elämyksiä, joita voi muistella myöhemminkin. Palaamme niihin vähän myöhemmin, mutta sanoisin, että paikalliseen ruokakulttuuriin on tutustuttu ihan kunnolla. On syöty lempiruokaani eli paljon! Ihan kaikista valmistusmetodeista ja ruuista en halua edes tietää kaikkea, mutta paskatautia ei tullut.

Ruuan päällehän pitäisi ottaa pienet ruokaperäiset, mutta mitä vielä! Hetkeksi takaisin satulaan ja jonnekin tienvarteen seis. Riderit pistivät tienpenkalle maate ja osoittivat metsään johtavaa polkua. Kävelkää vartti tuonne ja sitten takaisin.. Justiinsa, ei siis päiväunia meille. No, onhan sitä tähän mennessä marssittu jo metsässä jos toisessakin, metsään siis, vaikka ei juuri nyt kiinnostanutkaan ihan valtavasti. Aurinkokin paistoi sopivasti ylhäältä ja lämmintä oli joku 34 astetta. Hetken käveltyämme paikallisessa viidakossa, mieleen palautuivat muistikuvat erään naisen kaulasta, joka oli täynnä kuppauksesta (KVG, jos ei sano mitään) aiheutuneita mustelmia. Riderit kertoivat, että häntä oli pistänyt/purrut, joku eläin otsaan ja jos kaulasta ei imetä kovaa vauhtia alaspäin leviävää myrkkyä tunnin sisällä pois niin olet kuollut. Siinä ei taida EA I kurssista enää olla apua ja tuskin medihelikään ehtii ajoissa paikalle. Katsoimme hetken toisiamme ja totesimme, että kyllä me todennäköisemmin kuolemme tuohon liikenne kaaokseen.

Elossa, mutta hiestä märkänä ja metsää nähneenä takaisin herättämään riderit, jotta päästään eteenpäin eli hit the road Jack, niin kuin riderit tapasivat sanoa. Kohta olimmekin vanhan pommikraaterin kohdalla, jonne oli kirjaimellisesti tipahtanut 5000 kg lentopommi. Oli kuskilla käynyt sormi vahingossa väärällä nappulalla, Sattuuhan noita.. Eikö?

Matka jatkui mutkitellen läpi riisipeltojen ja vuorten, tuulen humistessa kypärään ja viilentäen mukavasti polttavaa auringon paahdetta sekä (äänimerkin, niin kuin Raumalla tavataan sanoa) soiton säestäessä matkan tekoa. Lyhyellä t-paidalla nyt turha kuvitellakaan matkustavansa siinä paahteessa, jos ei Mikkoa lasketa. Siltähän se onnistui kyllä. Käytiinpä siinä jollain hedelmä-pähkinä farmillakin ja taas opittiin uutta. Pienen ajomatkan jälkeen oltiinkin jo jossain kylässä paikallisella torilla. Täältä sitä varmaan tulee meidänkin oikeasti erinomaiset ruuat. Näin tuumimme siinä katsellessamme auringon paahteessa olevaa lihatiskiä, jossa oli kaikkea lehmän päistä lähtien. Pakko sen olla hyvää, sillä en usko, että ne muutama tuhat kärpästä olivat yhtään väärässä.

Siinä viiden aikaan saavuimme vallan mainioon majoitukseemme ja hetken levon jälkeen siirryimme riderien kanssa päivälliselle. Päivän ”ratsastuksen” ja ruuan jälkeen meinasikin jo silmiä väsyttää. Illalla totesimme päivän olleen joka dollarin arvoinen.

Päivä 2.

Lak Lake - Puon Ma Thuot (120 km)

Toinen päivä aloitettiin riisin viljelyn perusteilla. Istuta, poimi, kuori, kylvä uudelleen, kastele, anna kasvaa 80 päivää ja tee siitä sen jälkeen, mitä ihmeellisimpiä asioita. Ok. Kokeillaan kotipihalla ensi kesänä..

Sitten takaisin pyörän selkään ja eteenpäin.. Eli riikkari (niin kuin meillä päin sanotaan) soimaan ja matkaan. Kohta oltiinkin jo paikallisessa vähemmistökylässä tutustumassa siihen yksinkertaiseen elämään. Tiesittekö muuten, että jos kysyt joltain, kuinka iso talo sinulla on, et todellakaan saa vastausta neliömetreinä. Talon koko nimittäin perustuu siihen, että kuinka monta ihmistä talossa asuu. Siis, mitä enemmän sukua saman katon alla, sitä rikkaampi on huusholli. Eikä siellä tosiaan ole mitään erillisiä huoneita, vaan kaikki talossa on yhtä suurta tilaa. Pitäisikö kokeilla suomessakin? Koko suku vaan saman katon alle. Ei välttämättä toimi.

Samassa paikassa minulle ja Terolle tarjoutui tilaisuus ajella edulliseen hintaan biodynaamisella kokonaisuudella, joka muuttaa kaksi sataa kiloa ruokaa päivässä 90 kg:si paskaa, eli norsulla. Terolle se norsun selkään kampeaminen oli kuulemma jo tuttua puuhaa, joten kai se minultakin onnistuisi.. Kohtahan sieltä jo kahden istuttava norsu tallustikin verkkaisesti paikalle. Suomituristit selkään ja matkaan.

Kuljettaja istui norsun niskassa ja me ”takapenkillä” liikkeelle lähdettäessä Mikko huusi perään, että se kestää sitten tunnin!! Jaa hä!!! Aurinko paistoi täysillä, päällä lyhythihaiset paidat, ei vettä ja tulikos sitä eilen illalla muutama olutkin otettua.. Lyhyesti sanottuna vähempikin olisi riittänyt!! No, ei siinä auttanut muuta kuin istua. Meno oli ailahtelevaa ja verkkaista, ihan kuin meillä töissä. Eikä aikaakaan kun Terolla oli paha olo. Matka jatkui sähkölankoja väistellen ja kohta olimmekin jo järven rannassa. Mitä!!! Se meinaa ajaa sen tuonne veteen.. onkohan siinä syvää??? Pian oltiinkin sitten jo kuljettajan kenkiä myöten vedessä. Huolestuttavaa… Teki mieli kysyä kuljettajan ajotaidoista ja norsun uimataidoista, mutta kun kuljettaja ei puhunut englantia eikä me puhuttu norsua, niin päädyimme vain tekemään oman pelastussuunnitelman todennäköisen onnettomuustilanteen varalle. Norsun kaatuessa veteen tai kuljettajan saadessa sydänkohtauksen kesken kaiken, hyppäisimme tuon läheisen isohkon ajopuun kyytiin ja luultavasti kelluisimme aikaa myöten rantaan. Vesi alkoi onneksi madaltua ja kuljettajakin näytti olevan voimissaan. Lähempi tarkastelu osoitti myös ajopuun olevan norsun paskapökäle, joten hyvä, että sitä ei tarvittu. Elossa, sekä me että norsu.. Siirrymme takaisin moottoripyörien pariin.





Seuraavaksi edessä olikin sotamuistoja tai oikeastaan vanhan kirkon rauniot. Rideriltä alkoi tulla kirkosta tarinaa niin, että ei meinannut mukana pysyä. Lyhyesti sanottuna siinä oli käynyt niin, että jenkkipilotilla oli sattunut jälleen sormi vähän väärälle nappulalle kun oli raketinheitin osoittanut kohti kirkkoa. Siinä sitten kuoli muutama tuhat ihmistä, jotka olivat kirkossa suojassa. Jenkkipilotin puolustukseksi täytyy mainita, että häntä kohtikin oli kyllä ammuttu läheiseltä kukkulalta, mikä oli aiheuttanut pikatilanteen ja vahingonlaukauksen.

Päivä alkoikin olla jo puolessa, koska maha ilmoitteli ruuan puutteestaan. Kurvasimme siis paikalliselle abc-asemalle ja noutopöytään syömään. Eli jonkun perheen kotiravintolaan, missä pöytään tuotiin mitä merkillisimpiä kippoja sekä riisiä ja nuudeleita riittävästi. Lisäksi tietenkin soppaa ja kaiken maailman rehuja ja kasveja. Seuraavaksi nenän eteen iskettiin melko iso lautasellinen punaista raakaa lihaa. Suomituristit katsoivat hetken toisiaan ja uskon, että kaikkien kolmen päässä pyöri mielikuvat eilisen torin lihatiskiltä sekä tulevan illan paskataudista. Pöytään oli jossain välissä ilmestynyt pieni pata kaasuliesineen, jossa riderdit alkoivat kypsentämään lihaa. Ei siinä mikään auttanut, nälkä oli, ruoka tuoksui nenään ja lihan palaa tungettiin lautaselle toinen toisensa perään. Yeaah! Tarkoitti, että antaa mennä vaan, hyvää se on! Kaikki tuli syötyä, oli hyvää ja riittävästi ja pysyi vielä sisälläkin. Kyllä kelpasi taas matkustaa.

Ruokailun päälle olikin sitten hyvä käydä katsomassa, että mitä sodan aikana syötiin. Riderit esittelivät meille puun, josta tehtiin ruokaa. Taisi vastata suomalaista pettuleipää, mutta ei tullut maistettua.

Kohta paineltiinkin sitten kovaa vauhtia, keskelle ei mitään. Äänimerkkikin sai olla hetken ihan rauhassa, mikä oli hyvä asia. Sellainen jatkuva torven soitto kun on pidemmän päälle aika hermoja raastavaa. Keskellä ei mitään virtasi joki, jossa oli myös vesiputous, jonka juurella oli sinisen ja keltaisen sekoituksen väristä vettä, jossa oli maailman mahtavin uintipaikka. Siellä virkistävässä jokivedessä ja putouksen muodostamissa poreammeissa suomituristikin viihtyi jopa pidemmän tovin. Taisi vierähtää ihan pari tuntia, mutta kärsivällisesti riderit odottivat maksavia asiakkaitaan.




Olisikohan nyt jo vesiputous kiintiö täys tälle reissulle… No.. EI! Seuraava stoppi kun sisälsi niitä oikein roppakaupalla. Pyörät parkkiin ja riderin ruokatunnilla piirtämän kartan kanssa parin kilometrin mittaiselle kävelylenkille metsään. No tällä kävelyllä ei ainakaan olisi vedestä pulaa. Siellä meitä jo odottikin Vietnamin isoin vesiputous. Täytyy todeta, että kyllä sieltä vettä tuli, jopa näin kuivallakin kaudella. Kohta todettiin, että nähty, eikä ihan heti mennä katsomaan vesiputouksia. Ainut asia, mikä jäi askarruttamaan pieniä mieliämme, oli se, että asuiko se mustanaamio kenties juuri tämän putouksen takana?

Matkalla hotellille päin kohdalle osui vielä yksi silta ja kivimyymälä, joita poikkesimme katsomaan. Kivet olivat paikallista taidetta, joka keräsi kärpäsiä, mutta siitä sen enempää. Hotelliin lepäämään siis ja odottamaan seuraavaa illalliselämystä.

Riderit kysyivät haluammeko mennä pyörillä syömään, mutta eivät olleet yhtään pahoillaan kun sanoimme, että taksikin käy jos haluatte ottaa myös pari olutta. Ruokapaikka oli taas päällepäin sen näköinen, että ei olisi ehkä tullut muuten mentyä. Ravintolassa oli pöydät, joiden keskellä oli kaasuliesi sekä muoviset tuolit jotka näyttivät siltä, että ne luhistuvat suomituristin alla heti ensi lusikallisen kohdalla. Kaasuliesi enteili vähän sitä, että se on kohta taas punaista lihaa pöydässä. Muutama vietnaminkielinen sana ja johan alkoi tapahtua. Liedet pantiin tulille ja pöytään alkoi tulla jos jonkinlaista purkkia, lautasta ja dippiastiaa sekä tietenkin soppaa, niitä rehuja ja sitä punaista raakaa lihaa. Riderit ilmoittivat, että tänään syödään vuohta ja
vuohen kanssa ei sitten juoda poijjaat olutta vaan riisiviinaa, jonka paikalliset tuntevat paremmin nimellä happy water. Pari tuntia, pari vuohta ja pari litraa sitä happy wateria vierähti hetkessä, mutta jälleen oli vatsa täysi ja pääkin täyttymässä.

Taksilla takaisin hotellille ja riderien kanssa pari olutta (kun se heillekin näytti maittavan) ja perus paskanpuhumista. Tulipahan siinä muutama Suomi valokuvakin heille esiteltyä. Riderit vetäytyivät yöpuulle, piti kuulemma ajaa aamulla. Meidän ei, joten arvaatte varmaan loput. Löytyipähän sieltäkin kaupungista joku yökerho, jonne tiemme vei. Yökerhossa ei ollut yhtään turistia meidän lisäksemme ja musiikki huusi tietenkin ylikovalla. Vartijoita oli vastaavasti sitäkin enemmän. Täällä, jos jossain tunsi jo itsensä tärkeäksi.. Pöytämme ympärilläkin seisoi kokoajan neljä vartijaa. Vessassa käyntikin oli oma kokemuksensa. Suomessa harvemmin vartija kättelee vessan ovella kun olet kuselle menossa sekä seuraa perässäsi ja jää metrin päähän katsomaan, että saat varmasti toimituksen turvallisesti hoidettua. Saattaa olla ujommalle, jopa kiusallista. Humalaista suomituristiahan se ei nyt haitannut, lähinnä huvitti. Sitten vielä käteltiin lähtiessä ja vartija saattoi myös takaisin pöytään. Siinä mallia asiakaspalvelusta.

3.päivä

Puon Ma Thuot.- Nha Trang (213km)

Kolmantena aamuna pirteänä matkaan elätellen toivoa lyhyestä päivämatkasta. Vielä mitä, pisin päivä oli edessä ja olo ei ollut ihan parhain. Raikas ajoviima kuitenkin piristi mukavasti ja herätti toivoa, että tästäkin päivästä selvitään. Mikon kuski ja eräs toinen kuski vaihtoivat asiakkaita, joten Mikko sai viimeiseksi päiväksi uuden kuskin.

Viimeiseen päivään kuuluikin aika paljon ajelua ja vain muutamia pysähdyksiä, paitsi Terolla, jonka rideri pakotti Teron ottamaan valokuvia enemmän kuin Tero on tähän mennessä elämässään ottanut. ”I think, you want take a picture.. TAKE A PICTURE! ”kuului aika usein. Ei siinä auttanut muuta kuin kaivaa kamera nöyrästi esille.

Viimeisen päivän ohjelmaan kuului kumipuita, kaakaopensaita, riisileivän valmistusta ja sotamuistoja. Pysähdyimme myös vanhan mummon mökillä, joka keitteli suvulle ruokaa uudeksi vuodeksi. Aivan oikein, 14.2 alkaa kolmenpäivän uuden vuoden juhlat täälläpäin. Eli nyt on Kiinalainen vuoden vaihde. Mitä noita valmisteluja on tässä viikon verran seurannut, niin taitaa olla tulossa isot bileet.

Matka jatkui läpi pienen vuoriston, jonka mutkaiset alamäet rullailimme moottori sammuksissa maisemia katsellen. Pysähdyimme tauolle erään sillan kupeeseen ja ihmettelimme heppua, joka kahlasi vedessä
kahden vavan näköisen tikun kanssa ja kantoi akkua selässään. Itselle kun on jo pienestä pitäen yritetty kertoa, että vesi ja sähkö on huono yhdistelmä. Eli lieneekö herra itsemurha aikeissa. Ei ollut vaan oli kalassa. Hän kalasti sähköllä, siten että työnteli vapoja välillä veteen. Lähempää tarkastelua emme tehneet kuinka homma toimi, mutta ei sillä ainakaan sillä hetkellä kovin isoa repullista kaloja ollut.

Nha Trangin kaupunki alkoi uhkaavasti lähestyä ja kolmen päivän pyöräseikkailumme lähestyi loppuaan. Merikin ilmestyi jostain näkyviin ja matka jatkui rantatietä, merta ja lukuisia kalastusveneitä katsellen. Saattoipa Tero pysähtyä ottamaan kuvankin jostain, vaikka ei olisi edes välttämättä halunnut. Retki oli kyllä vallan mainio ja pääsi lähelle todellista Vietnamia. Liikennekulttuuri on kyllä melko erilaista kuin suomessa ja sen kuvaaminen ei oikein sanoin onnistu. Välillä meinasi oikein vähän jännittää, vaikka kyllähän nuo turvallisesti ajaa osasivat.



Koska olemme vieläkin elossa, lähdemme seuraavaksi tarkastamaan paikalliset koralliriutat ja kalaparvet eli sukeltamaan. Sitä en olekaan vielä koskaan kokeillut.

Viet Nam

Kaikista ennakko-odotuksista ja varasuunnitelmista huolimatta, laskivat sitten meikäläisenkin tähän maahan. Ihme kyllä. Saapa nähdä laskevatko poiskin jahka 3 viikon päästä lennämme Japaniin.

Maa on muuttunut viime vierailusta aika paljonkin. Mikä ei tietysti sinänsä ole mikään ihme, kun viime kerrasta on aikaa 2,5v ja silloinkin oltiin sadekaudella. Silloin ei juuri turisteihin törmännyt, toisin kuin nyt. Länkkäreitä on nimittäin paljon ja niitä on oikeastaan todella paljon. Hinnat ovat nousseet keskimäärin samassa suhteessa. T-paitaa ja kopio Lonely Planetteja on ihan turha haaveilla saavansa enää yhden dollarin hintaan. Keskimääräisesti hinnat ovat epävirallisen gallupin mukaan nousseet 60% viime reissusta. Aika hitosti. Sadekaudella tosin varmaan on vielä vähän halvempaa.

Autojakin on nykyään reippaasti enempi kuin aikaisemmin. Sinänsä harmi, koska kadun ylitys sujuu paljon hauskemmin ja helpommin, kun varoo pelkkiä skoottereita. Tai paremminkin skootterit varovat meitä. Autokuskit kun tuntuu olevan samalla asenteella liikenteessä kuin Suomessakin. ”Minulla on uusi hieno katumaasturi, joten painu sinä läskituristi siitä v****un ja vie nuo miljoonat skootterit mukanasi”

Paikallisten käytöskin on ainakin osaltaan hieman muuttunut. Kun parin tunnin sisään kieltäydyt vaikka kolmesti ostamasta samalta katukaupustelijalta: tupakkiaskia, koska et polta. Riippumattoa, koska se ei mahdu rinkkaasi. Sytkäriä, koska et polta vieläkään. Aurinkolaseja, koska sinulla on jo sellaiset. Tulitikkuaskia, koska jostain syystä et polta vieläkään, vaikka tässä vaiheessa sitä jo vakavasti harkitsetkin.

Myyjä kuitenkin saattaa jossain välissä uskoa, ettet ehkä juuri nyt osta mitään, mutta jos sitten vartin päästä kuitenkin? Kun kieltäydyt siitäkin tilaisuudesta kohteliaasti, saattaa myyjä kääntyä ympäri ja huutaa paikallisella kielellä jotain, mitä et tietenkään ymmärrä. Veikkaan kuitenkin ettei hän toivota ”hyvää päivän jatkoa”, ihan vain äänensävyanalyysin perusteella.

Johtunee ehkä alueesta, jolla olemme tässä kylässä (HCMC ent Sai Gon) pyörineet. Syrjemmällä olemme sitten päässeetkin lähemmäs sitä Viet Namia jossa koimme viime kerralla reissanneemme. Huomenna pitäisikin sitten busseilla Dalat:in kaupunkiin. Tulee nähtyä vähän uusiakin osia tästä maasta. Viime kerralla olimme täällä 2 viikkoa ja mentiin helposti maa päästä päähän. Nyt aikaa olisi 3 viikkoa ja tuntuu ettei se riitä yhtään mihinkään. Nälkä kasvaa vissiin syödessä vai vatsako se oli?

Pojat kävivätkin 2 päivän risteilyllä tuolla Mekong Delta-alueella ja hienoa kuulemma oli. Minua ei tarvinnut edes yrittää kahdeksi päiväksi kaarnalaivaan oksentamaan. Oli kuitenkin kuulemma tosi hienoa ja vähän erilaista elämää. Siitä varmaan lisää jätkiltä myöhemmin.

Minullahan olikin sitten tuon risteilyn ajan sitä laatuaikaa itsekseni. Kuljeksin katuja edestakaisin ja päätin hankkiutua kypärästä ts artistitukasta eroon. Vakaa aikomus oli tässä vaiheessa päästä ihan nahkakuulavaiheeseen ja säilyttää molemmat haiveneni leuassa. Ystävällinen naisihminen kertoi minulle, että tuleppas tänne niin sehän järjestyy. Ei muuta kuin parturiin sisään. Tässä vaiheessa ihmettelinkin hieman, että onpas hiton kuuma ja vähän pimeääkin.

Sisälle päästyäni nainen istutti minut penkkiin ja huusi paikalle jonkun joka leikkaisi hiukseni. Jahka tavoitin katseellani parturin, niin meinasin jo nousta kiroten penkistä ja juosta kiireellä pois. Hitto, miespuolinen parturi. Noh, ajattelin että kenties ne ovatkin vain suomessa sellaisia ”arveluttavan seksuaalisen suuntautumisen omaavia” mitenkään tietenkään yleistämättä. Jäin siis istumaan penkkiin ja piirsin kädelläni ympärilleni noin metrin halkaisijalla olevan ympyrän. Sitä ei kaverin pitäisi ylittämän, mikäli meinaa vielä nähdä päivänvaloa.

Kaverihan alkoi sitten saksimaan kypärääni oikein vauhdilla. Siinä herran leikellessä ajattelin, että eihän se turha työ kuitenkaan koskaan ihan hukkaan mene, mutta aika outoa saksia lyhemmäksi, jos kaikki pitäisi kuitenkin ajaa pois. Tässä vaiheessa nainen tuli heiluttelemaan lehteä naamani eteen jotta saisin edes vähän happea. Kysyin, ettei taida olla ilmastointi koneet eikä propellit päällä? Ei ollut, tänään ei kuulemma ole ollenkaan sähköä. Tässä vaiheessa rupesin taas hieman ihmettelemään. Siis eikös se kaljuksi leikkaaminen olisi koneella hiukan helpompaa ja eikös ne koneet yleensä toimi juurikin sähköllä?

Tyydyin vaan sanomaan kaverille, että kaikki pois. Olisihan se tietysti liikaa olettaa, että herra puhuisi sanaakaan Englantia. Tyydyin vain ihmettelemään ja ajattelin, että kaipa se sitten lopuksi höylää kaikki pois kun alkaa olemaan sellainen aika. Tässä vaiheessa voisin todeta että hieman helpottaa työnjäljen ja -suunnan arviointia mikäli parturissa on edes yksi peili. Täällä ei sellaista ylellisyyttä ollut. Työtä saattaa myös hidastaa jos parturissa on useampia asiakaspaikkoja ja vain yksi sarja saksia.

Noh, yhtäkkiä oli kuitenkin hiusten osalta valmista. Nopea tarkistus kädellä ja totesin ainakin osan hiuksistani olevan tallella. Ajattelin, että pitää varmaan käydä uudestaan jossain parturissa missä on sähköä. Olin juuri nousemassa penkistä kun selkänoja taitettiin puolimakaavaan asentoon ja suuni tungettiin täyteen partavaahtoa. Väkinäinen apua-huuto muuttui pelkiksi saippuakupliksi, kun herra alkoi työstämään ammattikoulutaustaani uuteen uskoon. Mutta tästä pitää kuitenkin antaa pisteet, eli kaikki pois.

Kun siitä tuli valmista niin, nopea kuivaus ja kaveri nosti penkin takaisin istuma-asentoon. Sekuntia myöhemmin mies näytti minulle saksia ja osoitti korviani. Tällä kertaa olin nopeampi ja ehtisin riuhtaista itseni pystyyn. ”Kiitos tämä riittää tällä erää, paljonko olen velkaa?” Ajattelin, että vaikka korvani kovin isot ovatkin, saatan kuitenkin tarvita niitä vielä joskus. Jos sitten ensi kerralla.

Kävellessäni takaisin hotellille, kaikki painajaiset Intialaisten miesten hiusmuodista palautuivat mieleeni. Intialaisilla miehillä on nimittäin vain kaksi kampausta. Molemmissa hiukset ovat sivuilta ja takaa lyhyet ja toisessa jakaus on vasemmalta oikealle ja toisessa oikealta vasemmalle. Vastaus selvisi minulle vasta kun pääsin vessaan peilin ääreen. Oikealta vasemmallehan se.

Vihdoin olen yksi heistä.