Hola.
Minulle kun ei enää nykyään tuo alkoholi maistu ja pojat singahtivat tarkastamaan paikallista yöelämää, niin ajattelinpa kirjailla tännekkin taas jotain.
Palataanpa hetkeksi Peruun. Tiistaina, kävelimme kohti hostellia, aikomuksenamme hakea sieltä rinkat mukaan ja siirtyä bussiasemalle odottelemaan bussin lähtöä. Kaikessa rauhassa kävellessämme, liittyi seuraamme matkanjärjestäjä James Bond. James tietysti kyseli machu picchun reissusta lisää yms yleistä kuulumisten vaihtoa ja sellaista. Koska kaupungissa ei tietenkään tapahdu mitään ilman ettei tämä hienon peitenimen omaava herrasmies sitä tietäisi, alkoi hän kertoa ihmeellistä tarinaa. Kaupunkiin oli nimittäin saapunut Suomalainen likka, joka oli ryöstetty samantien saavuttuaan kaupungille. Oli viety lompakot, passit, luottokortit ja rahat. James oli tietysti tavannut likan toisella hostellilla ja saattanut tämän herrasmiehenä poliisiasemalle. Oli myös ohimennen maininnut, että kylässäpä onkin tällä kertaa 3 suomalaista alfaurosta. Tarkoitti varmasti meitä.
Isälliset vaistomme heräsivät heti ja aloimme kyselemään, että missäs tämä likka on nyt. Ajattelimme tietysti käydä katsomassa, että kaikki on ok ja tarjoamassa auttavaa kättä. Tietysti vailla minkäänlaisia taka-ajatuksia, kuten yleensäkkin.
James kehotti menemään katsomaan toisesta hostellista, että sieltä likan voisi löytää. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen ja kädet lompakoille. Pienen kisailun makua oli ilmassa, että kuka ehtii ensin tarjoamaan apuaan, tälle elämän niin julmasti kohtelemalle naisihmiselle.
Perille päästyämme oli pettymys lähes samaa luokkaa, kuin joka lauantai-ilta valomerkin jälkeen. Likkapas ei ollutkaan ihan tavallinen naapurin likka, vaan reissannut maailmaa, varmaankin enemmän kuin me kolme yhteensä. Joten likka oli ehtinyt tilaamaan konsulaatista uuden passin, maihinnousukortin, pankista luottokortit ja järjestämään itsellensä rahaa. Kaikki tämä vain muutama tunti tapahtuneen jälkeen.
Vitutti. Eikä muuta kuin lompakot takaisin taskuihin, kuulumisten vaihtoa ja leuka rinnassa hakemaan niitä rinkkoja. Tästä lähtien auttamista varten on punainen risti, enkä minä.
Mitäs sitten? Tultiin tosiaan muutaman mielenkiintoisen bussimatkan kautta tänne Chileen, kuten Kalle tuossa jo kertoilikin.
Paikallisbussissa, jolla tulimme rajan yli, herätti suunnattomasti hilpeyttä muiden matkustajien kantamukset. Nimittäin lähes joka toisella oli mukanaan hirveä paali vessapaperia. Vähän samanlailla, kuin kotimaassa kun citymarketista saa plussakortilla joka 16:ta rullan kaupanpäälle. Ihmiset raahavat niitä selät vääränään kotiin. Ukot kiukuttelevat kun joutuvat työntämään yhden kärryn sijaista kahta, toisessa normiostokset ja toinen on pakattu täyteen tätä uusinta uutta monikerroksista ja entistä imukykyisempää metsäteollisuuden parasta tuotosta.
Noh, eipä meitäkään naurattanut enää kun pääsimme tälle puolelle rajaa. Täällä kyllä paperia on saatavilla, mutta. Se on käsittämättömän kapeaa ja ohutta. Siis kahdella sormella kevyt pyyhkäisy onnistuu, mutta kolmas sormi lisää ja olet jo ulkona. Se ei ole hyvä asia. Paperin taittelu kaksinkerroin parantaa hieman tuota kestävyysongelmaa, mutta silti toisinaan saattaa höyhenenkevytkin raapaisu aiheuttaa paperiin täydellisen repeämisen, jolloin sormikosketus ulostuloaukkoon on jo kiusallisen lähellä.
Kun nyt taas kerran jutut meni paskanjauhamisen puolelle, niin muistellaanpa hieman vanhoja ja yritetään samalla varautua hieman tulevaan.
Eli osissa Aasiaahan on näitä pelkkiä reikiä lattiassa, eikä tosiaan paperia missään. Vain vesihana, iso ämpäri jossa pienempi kippo. Näissähän toimittiin siten, että tuotokset reikään ja vettä ämpäriin, josta pienemmällä kipolla vettä toiseen käteen. Kädestä kun muodostaa kulhon, pysyy vesi siinä hieman paremmin. Tällä kädellä sitten varovaisesti huuhdellaan ulostuloaukkoa, kunnes kuvitellaan sen olevan puhdas. Taas vaaditaan äärimmäistä tarkkuutta, kontakti on nimittäin todella lähellä. Noh, näin joka tapauksessa toimii maailmassa arviolta vähintään joka kolmas ihminen, joten ehkä se ei ole niin outoa. Puut säästyy yms... hippien puuhastelua.
Outoa siittä tekeekin sen, että mihkä hittoon sitä sitten tämänkin operaation jälkeen perseensä kuivaa? Meistä miehistähän onkin ihan mukavaa, että naiset kulkevatkin aina housut hiukan märkinä. Niinhän sen pitäisikin olla. Mutta ei se meille miehille sovi. Tämä arkielämän ongelma pitäisi siis selvittää ennen siirtymistä Aasiaan. Onneksi tässä on vielä reippaasti aikaa.
Chile, parin päivän jälkeen vaikuttaa hieman pettymykseltä. Ensivaikutelmaltaan aivan liian "länsimaalainen" maa odotuksiin nähden. Ihmetyttää hieman, että miten tämä maa on päässyt niin paljon "kehityksessä" eteenpäin verrattuna esim Peruun. Vaikka molempien maiden lähihistoriassa löytyy melkoisen synkkiäkin hetkiä. Noh tapasimme kuitenkin Cuscossa yhden Chileläisen kaverin, joka lupautui meille oppaaksi, jahka pääsemme Santiago/Valparaiso akselille.
Tänään siis saatiin lisää bussitiimaa kun siirryimme sieltä rajakaupunki Aricasta tänne Iquique:hen. Yrittäkääpäs sanoa se kolme kertaa peräkkäin mahdollisimman nopeasti. Minulta se ei onnistunut edes yhtä kertaa hitaasti bussiasemalla, ilman ettei lipunmyyjä ois revennyt nauramaan. Noh liput saatiin ja 4,5h bussimatkasta selvittiin ilman enempiä painimatseja. Täällä ollaankin sitten ehkä 4 yötä ja sitten suuntaamme tuonne pääkaupungin melskeeseen.
Huomenna lisäillään niitä kuvia, jahka saamme valittua niistä edes jollain tapaa julkaisukelpoiset.
Jos vaikka nukkumaan...
lauantai 28. marraskuuta 2009
torstai 26. marraskuuta 2009
Perunkirjoituksen viimeistelyä.
Päiväretkemme Machu Picchulle onnistui siis vallan mainiosti niin kuin Tero tuossa jo kertoilikin. Kuvia jälkikäteen katsellessa tuntui lähinnä masentavalta, koska niiden maisemien ja tunnelmien välittäminen valokuvissa ei ainakaan meidän valokuvaustaidoilla onnistu. Siellä vuoren huipulla, mistä avautui näkymä yli inkakylän sekä vähän laajemmaltikin, tunnelmat välittyvät ehkä valokuvissa patsastelevien vähän jännittyneestä olemuksesta, ainakin minulla ja Terolla. Ei ollut nimittäin kovin helppoa mennä siihen reunalle seisoskelemaan ja hymyillä kun joka puolelta oli vajaa kilometri lähes pystysuoraa pudotusta alaspäin, Mikkohan seisoskeli siellä niin kuin kotonaan.
Sinne Machu Picchu vuorelle johtavalle polullehan me lähes heti eksyimme… Iso kiitos oppaalle, joka ei löytänyt.. jos nyt sitten yrittikään… meitä. Olisi jäänyt vuori käymättä ja mennyt ihan turistireissuksi. Alas päästyämme Tero lähti imaisemaan kioskin tyhjäksi kaikesta, missä oli vähänkin kosteutta, taisi vähän janottaa. Mikon kanssa uhmasimme nestevajausta ja lähdimme kiertelemään inkakylää läpi. Siellä on myös toinen vuori, Wayna Picchu, jonne päästetään vain 400 henkeä päivässä. Turistikaudella sinne pitää olla jo ennen kukonlaulua jonottamassa, mutta nyt mekin olisimme päässeet kiipeämään vielä iltapäivästä.. Nopea tilannearvio.. Kohtuullinen nestevajaus, jota ei poistanut edes alkanut vesisade. Ruokaa olimme viimeksi saaneet eilen ja luultavasti sade teki myös kiipeämisen haastavaksi, jalatkin tärisivät kohtalaisesti jo edellisessä alastulossa. Tulimme siihen tulokseen, että yksi, alueen korkein vuori riittää tällä erää ja jatkoimme ”lattiatasolla” liikkumista.
Kokonaisuudessaan paikka oli kyllä naaman ja niskan polttamisen arvoinen kokemus!
Peru – Chile all night long..
Jee! linja–autot kulkivat.. Ei kun turvallista matkaa. Eri lähteistä kokoamamme tietojen perusteella teimme riskianalyysin(ORM) ja päätimme pakata lähes kaiken arvokkaan rinkkoihin. Jos minä olisin maantierosvo, keräisin ennemmin käteistä ja arvokasta käsimatkatavaraa kuin kilotolkulla paskaisia kalsareita. Puhelimet, passit ja käteisen piilotimme kuitenkin matkustamon sisätiloihin.. ihan PERUS turistimatkalla siis ollaan.
Nyt Reppureissaajat matkustivat jo alle kymmenen hengen osastossa nahkapenkeillä, jotka sai lähes vaaka suoraan. Periteiset elokuvaillat ja iltapalat kuuluivat tietty asiaan. Luulisi yöllä nukuttavan.. PASKAT... huonoiten nukuttu bussiyö toistaiseksi. Tiet olivat niin sairaan mutkaisia ja kuoppaisia, ettei meinannut nahkasohvalla pysyä. Osaston pienestä koosta johtuen myös piereskelyn olisi kai pitänyt olla pannassa. No, sehän ei meitä koske! Niinpä Tero tappeli edessään olevan ”miehen” kanssa koko yön siitä, että pidetäänkö se ikkuna yöllä kiinni siellä 4000 m:ssä vai ei. Pari ensimmäistä kertaa ikkunaa vain avattiin ja suljettiin vuoron perään, minkä jälkeen siirryttiin vaiheeseen kaksi. Eli aina kun herra avasi ikkunan, Tero potkaisi pari kertaa voimakkaasti tämän selkänojaan, minkä seurauksena ikkuna saattoi mennä kiinni tai sitten Tero sulki sen itse herran keskisormen säestäessä toimintaa. Aamulla nämä kaksi väsynyttä ”kaverusta” tuijottelivat vihaisena toisiaan, mutta eihän niistä sen valvomisen jälkeen enää tappelemaan ollut.
Yöryöstö jäi siis tällä erää kokematta.. eivät rosvot tienneet mistä jäivät paitsi.. ja eikun lähes samaa kyytiä kuudeksi tunniksi päiväbussiin. Matkustamisemme taso alkoi huolestuttavasti laskea kun tämä bussi muistutti lähinnä yläasteen koulubussia. No, parhaat jalkatilat ja kunnon päiväunet, kahvi- ja leivostarjoilu, sekä Espanjaa puhuva Batman elokuva espanjankielisellä tekstityksellä saivat mielialan nousemaan taas lähes kattoon.
Olimme Tacnan linja-auto asemalla.. luultavasti.. Ihmisiä vilisi ympärillä ja kimppatakseja rajan yli tarjottiin, bussillakin pitäisi päästä ja junaa älä valitse, se kestää. Siispä tuumaus tauko.. Mikko tupakille, Tero paskalle ja Kalle voi joutessaan vahtia kamoja.
Kohta huomasimme istuvamme jonkinlaisessa paikallisten suosimassa minibussissa matkalla Chileen. Tämä bussi oli justiinsa sen näköinen, millä paikallisten saattaa kuvitella liikkuvan. Ahdasta oli ja tavarat olivat katolla.. tai sinne ne luultavasti meni.. Lämmintäkin oli vaan reilu kolmekymmentä ja passitkin se äijä vei jonnekin.. saas nähdä minne ollaan menossa. Raja-asemalle kuitenkin päädyttiin ja ylitys sujui varsin helposti. Ainut ihmetystä herättänyt asia ilmeni laukkujen läpivalaisussa. Se oli Teron korvatulppapussi, joka kaivettiin esiin repun pohjalta. No, Mikko reippaana miehenä esitteli pantomiimilla tulppien käyttötarkoituksen ja nekin hyväksyttiin maahan.
Kaiken edellisen jälkeen olemme päätyneet Aricaan Chilen puolelle ihan kohtuu majoitukseen jälleen, eli ahdasta ja kuumaa. Sen verran bussimatkailu laittoi väsyttämään, että viime yönä ei ketään valvonut. Nyt on pyykinpesupäivä ja Chilen suunnitelmien osittainen kirkastaminen edessä.
Katsotaan, mistä löydymme..
Sinne Machu Picchu vuorelle johtavalle polullehan me lähes heti eksyimme… Iso kiitos oppaalle, joka ei löytänyt.. jos nyt sitten yrittikään… meitä. Olisi jäänyt vuori käymättä ja mennyt ihan turistireissuksi. Alas päästyämme Tero lähti imaisemaan kioskin tyhjäksi kaikesta, missä oli vähänkin kosteutta, taisi vähän janottaa. Mikon kanssa uhmasimme nestevajausta ja lähdimme kiertelemään inkakylää läpi. Siellä on myös toinen vuori, Wayna Picchu, jonne päästetään vain 400 henkeä päivässä. Turistikaudella sinne pitää olla jo ennen kukonlaulua jonottamassa, mutta nyt mekin olisimme päässeet kiipeämään vielä iltapäivästä.. Nopea tilannearvio.. Kohtuullinen nestevajaus, jota ei poistanut edes alkanut vesisade. Ruokaa olimme viimeksi saaneet eilen ja luultavasti sade teki myös kiipeämisen haastavaksi, jalatkin tärisivät kohtalaisesti jo edellisessä alastulossa. Tulimme siihen tulokseen, että yksi, alueen korkein vuori riittää tällä erää ja jatkoimme ”lattiatasolla” liikkumista.
Kokonaisuudessaan paikka oli kyllä naaman ja niskan polttamisen arvoinen kokemus!
Peru – Chile all night long..
Jee! linja–autot kulkivat.. Ei kun turvallista matkaa. Eri lähteistä kokoamamme tietojen perusteella teimme riskianalyysin(ORM) ja päätimme pakata lähes kaiken arvokkaan rinkkoihin. Jos minä olisin maantierosvo, keräisin ennemmin käteistä ja arvokasta käsimatkatavaraa kuin kilotolkulla paskaisia kalsareita. Puhelimet, passit ja käteisen piilotimme kuitenkin matkustamon sisätiloihin.. ihan PERUS turistimatkalla siis ollaan.
Nyt Reppureissaajat matkustivat jo alle kymmenen hengen osastossa nahkapenkeillä, jotka sai lähes vaaka suoraan. Periteiset elokuvaillat ja iltapalat kuuluivat tietty asiaan. Luulisi yöllä nukuttavan.. PASKAT... huonoiten nukuttu bussiyö toistaiseksi. Tiet olivat niin sairaan mutkaisia ja kuoppaisia, ettei meinannut nahkasohvalla pysyä. Osaston pienestä koosta johtuen myös piereskelyn olisi kai pitänyt olla pannassa. No, sehän ei meitä koske! Niinpä Tero tappeli edessään olevan ”miehen” kanssa koko yön siitä, että pidetäänkö se ikkuna yöllä kiinni siellä 4000 m:ssä vai ei. Pari ensimmäistä kertaa ikkunaa vain avattiin ja suljettiin vuoron perään, minkä jälkeen siirryttiin vaiheeseen kaksi. Eli aina kun herra avasi ikkunan, Tero potkaisi pari kertaa voimakkaasti tämän selkänojaan, minkä seurauksena ikkuna saattoi mennä kiinni tai sitten Tero sulki sen itse herran keskisormen säestäessä toimintaa. Aamulla nämä kaksi väsynyttä ”kaverusta” tuijottelivat vihaisena toisiaan, mutta eihän niistä sen valvomisen jälkeen enää tappelemaan ollut.
Yöryöstö jäi siis tällä erää kokematta.. eivät rosvot tienneet mistä jäivät paitsi.. ja eikun lähes samaa kyytiä kuudeksi tunniksi päiväbussiin. Matkustamisemme taso alkoi huolestuttavasti laskea kun tämä bussi muistutti lähinnä yläasteen koulubussia. No, parhaat jalkatilat ja kunnon päiväunet, kahvi- ja leivostarjoilu, sekä Espanjaa puhuva Batman elokuva espanjankielisellä tekstityksellä saivat mielialan nousemaan taas lähes kattoon.
Olimme Tacnan linja-auto asemalla.. luultavasti.. Ihmisiä vilisi ympärillä ja kimppatakseja rajan yli tarjottiin, bussillakin pitäisi päästä ja junaa älä valitse, se kestää. Siispä tuumaus tauko.. Mikko tupakille, Tero paskalle ja Kalle voi joutessaan vahtia kamoja.
Kohta huomasimme istuvamme jonkinlaisessa paikallisten suosimassa minibussissa matkalla Chileen. Tämä bussi oli justiinsa sen näköinen, millä paikallisten saattaa kuvitella liikkuvan. Ahdasta oli ja tavarat olivat katolla.. tai sinne ne luultavasti meni.. Lämmintäkin oli vaan reilu kolmekymmentä ja passitkin se äijä vei jonnekin.. saas nähdä minne ollaan menossa. Raja-asemalle kuitenkin päädyttiin ja ylitys sujui varsin helposti. Ainut ihmetystä herättänyt asia ilmeni laukkujen läpivalaisussa. Se oli Teron korvatulppapussi, joka kaivettiin esiin repun pohjalta. No, Mikko reippaana miehenä esitteli pantomiimilla tulppien käyttötarkoituksen ja nekin hyväksyttiin maahan.
Kaiken edellisen jälkeen olemme päätyneet Aricaan Chilen puolelle ihan kohtuu majoitukseen jälleen, eli ahdasta ja kuumaa. Sen verran bussimatkailu laittoi väsyttämään, että viime yönä ei ketään valvonut. Nyt on pyykinpesupäivä ja Chilen suunnitelmien osittainen kirkastaminen edessä.
Katsotaan, mistä löydymme..
tiistai 24. marraskuuta 2009
Perulaista rulettia
Tulipa kaytya sitten siella machu picchullakin ihmettelemassa. Reissu sujui muuten ihan hyvin ja suunnitelmien mukaan, mutta paikalle paastyamme emme loytaneet opasta mistaan. Puoli tuntia odottelua ja kiroilua, eika kukaan tuntunut tietavan oppaastamme mitaan. Noh on sita ennenkin kivia porukalla ihmetelty, eika muuta kuin portista sisaan. Raunioiden tutkiskelu sinallaan jai hieman vahemmalle, satuimme nimittain heti karkeen harhautumaan polulle, joka vei lahiston korkeimman vuoren paalle. 1,5h reipasta kiroilua, hikoilua, kiukuttelua ja valitusta kunnes olimme saavuttaneet tuon huipun. Huippu ei sinansa ollut kuin 600m alkupistetta korkeammalla, mutta tekee sekin kuitenkin 7m nousua/minuutti. Melko raskasta.
Alaspain paastiin kuitenkin jo tunnissa. Vetta ja evastakin oli tietysti mukana reippaasti, minullakin taskuissa yksi suklaapatukka ja desi vetta. 30:n asteen helteessa meinasi alkaa jo hiukan vituttamaan. Polku kavi paikoin sen verran kapeaksi ja jyrkaksi, etta alkoi jo tosissaan hiukan pelottamaankin. Onneksi ei tarvinnut pelata yksin, kun tuo Kallekin on samanlainen paskahousu. Mikko kuitenkin lohdutti ja lupasi olla sen verta kaveria, etta tyontaa sitten selasta alaspain jos alkaa liikaa pelottamaan.
Nakymat huipulta oli kylla tosi huikeat. Oli helpostikkin kaiken sen kiroilun ja puuskutuksen arvoista. Matkanjarjestajakin oli jattanyt soittopyynnon, tutusti nimimerkilla "James Bond" Sinansa kuitenkin huipputyyppi ja lupasi palauttaa rahatkin tuon oppaan osalta, mutta ei me sitten kaverin hiluja tarvittu. Oli meinaan oikeasti tosi huippureissu/-paikka. Suosittelen.
Ollaan Kallen kanssa suunniteltu tassa jo pari viikkoa Perulaista rulettia. Nyt ollaan paasty kolmivaiheeseen koetukseen:
* Mancorassa kun Mikolla oli kuumetta ja pakki sekaisin, ajattelimme ostaa kaksi vesipulloa, joista toisesta mikko juo hieman. Sitten pullot sekoitetaan selan takana ja Kalle ottaa Toisen ja mina toisen. Tulos selviaisi varmasti tunnin sisaan, kumpi joi Mikon pullosta.
* Eilen kun tulimme retkelta, alkoi tietysti hiukomaan ja suunnistimme tietysti paikalliseen kebabbilaan. Noh paikka oli juurikin sulkeutumassa ja saimme annoksiimme loput paivan "jatteista" mm liha oli taysin kylmaa, koska ystavallinen karvakasi (vaikkakin naispuolinen) ei jaksanut lyoda grillia tulille. Annokseen sisaltyi tietysti juoma, kraanaveteen laimennettua mehutiivistetta, koska muutakaan juomaa ei ollut enaa tassa vaiheessa iltaa saatavilla. Ei muuta kuin annokset naamariin ja kampille odottelemaan. Ei se olo ainakaan tasta normitilasta huonommaksi mennyt.
* Tanaan onkin sitten ruletin viimeinen osuus. Lahdemme nimittain illalla, vastoin kaikkia yleisia ohjeita ja paikallisten varoituksia yobussilla kohti Chilea. Luulimme ensin, etta bussit ei tullut tanne Cuscoon tien sortumisten takia, paskat. Olivat kirotut rosvot tehneet pari ryostoa juurikin naihin yobusseihin ja siksi bussifirma laitti linjat jaahylle. Saapa nahda miten meidan kay, tai ei meista niin huolissaan, mutta niiden rosvojen puolesta.
Ollaan siis kohta lahdossa bussiterminaaliin kyselemaan, etta ajaako ne tuon meidan linjan tanaan vai ei. Jos vastaus on kielteinen, pitaa alkaa etsimaan lentoja suoraan Santiaagoon.
Eli siis tiedossa jalleen 24h bussittelua, ehka.
Alaspain paastiin kuitenkin jo tunnissa. Vetta ja evastakin oli tietysti mukana reippaasti, minullakin taskuissa yksi suklaapatukka ja desi vetta. 30:n asteen helteessa meinasi alkaa jo hiukan vituttamaan. Polku kavi paikoin sen verran kapeaksi ja jyrkaksi, etta alkoi jo tosissaan hiukan pelottamaankin. Onneksi ei tarvinnut pelata yksin, kun tuo Kallekin on samanlainen paskahousu. Mikko kuitenkin lohdutti ja lupasi olla sen verta kaveria, etta tyontaa sitten selasta alaspain jos alkaa liikaa pelottamaan.
Nakymat huipulta oli kylla tosi huikeat. Oli helpostikkin kaiken sen kiroilun ja puuskutuksen arvoista. Matkanjarjestajakin oli jattanyt soittopyynnon, tutusti nimimerkilla "James Bond" Sinansa kuitenkin huipputyyppi ja lupasi palauttaa rahatkin tuon oppaan osalta, mutta ei me sitten kaverin hiluja tarvittu. Oli meinaan oikeasti tosi huippureissu/-paikka. Suosittelen.
Ollaan Kallen kanssa suunniteltu tassa jo pari viikkoa Perulaista rulettia. Nyt ollaan paasty kolmivaiheeseen koetukseen:
* Mancorassa kun Mikolla oli kuumetta ja pakki sekaisin, ajattelimme ostaa kaksi vesipulloa, joista toisesta mikko juo hieman. Sitten pullot sekoitetaan selan takana ja Kalle ottaa Toisen ja mina toisen. Tulos selviaisi varmasti tunnin sisaan, kumpi joi Mikon pullosta.
* Eilen kun tulimme retkelta, alkoi tietysti hiukomaan ja suunnistimme tietysti paikalliseen kebabbilaan. Noh paikka oli juurikin sulkeutumassa ja saimme annoksiimme loput paivan "jatteista" mm liha oli taysin kylmaa, koska ystavallinen karvakasi (vaikkakin naispuolinen) ei jaksanut lyoda grillia tulille. Annokseen sisaltyi tietysti juoma, kraanaveteen laimennettua mehutiivistetta, koska muutakaan juomaa ei ollut enaa tassa vaiheessa iltaa saatavilla. Ei muuta kuin annokset naamariin ja kampille odottelemaan. Ei se olo ainakaan tasta normitilasta huonommaksi mennyt.
* Tanaan onkin sitten ruletin viimeinen osuus. Lahdemme nimittain illalla, vastoin kaikkia yleisia ohjeita ja paikallisten varoituksia yobussilla kohti Chilea. Luulimme ensin, etta bussit ei tullut tanne Cuscoon tien sortumisten takia, paskat. Olivat kirotut rosvot tehneet pari ryostoa juurikin naihin yobusseihin ja siksi bussifirma laitti linjat jaahylle. Saapa nahda miten meidan kay, tai ei meista niin huolissaan, mutta niiden rosvojen puolesta.
Ollaan siis kohta lahdossa bussiterminaaliin kyselemaan, etta ajaako ne tuon meidan linjan tanaan vai ei. Jos vastaus on kielteinen, pitaa alkaa etsimaan lentoja suoraan Santiaagoon.
Eli siis tiedossa jalleen 24h bussittelua, ehka.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Lima-Cusco
Lima 2100 hours:
Tiet on poikki ja vatsat sekaisin. Siinä kiteytettynä parin viime päivän tapahtumat. Alkuperäinen suunnitelmahan oli olla yksi yö Limassa ja jatkaa täältä bussilla Cuscoon ja sieltä Machu Picchulle. Nyt on kolmas yö alkamassa ja täällä ollaan edelleen. Asia on nimittäin niin, että Cuscoon menevä tie on mennyt poikki kivivyöryn tai vastaavan takia. Tässä työnteon luvatussa maassa kukaan ei osaa kertoa koska tie saadaan auki. Antoivat oikein puhelinnumeron, josta asiaa voi tiedustella. Yllätys ei liene, että numerosta ei kukaan kahden päivän aikana vastannut. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis ajella taksilla päivittäin linja-autoasemalle asiasta kyselemään. Kun kolmannen kerran saimme vastauksen: tiet aukeaa tässä joku päivä, saimme kolminkertaisen ahaa elämyksen ja tilasimme lentoliput Cuscoon.
Tämä hurja vaihto bussista lentokoneeseen jännitti Teroa suuresti. Nimittäin Tero oksensi neljä kertaa ja kakkasi ainakin tuplasti saman verran. Kallen kanssa otettiin pullo rommia ihan Teron huonon olon kunniaksi. Lento Cuscoon lähti kuudelta aamulla ja kesti tunnin….
Cusco 2100 hours:
Toinen päivä täällä. Ensimmäisen päivän saldo oli päänsärkyä, silmätulehdus ja hieman happivajetta. Minulla kaikkia edellä mainittuja, pojilla jotain siltä väliltä. Silmätulehdus 3500 metrin korkeudessa on muuten siitä hassu juttu, että et näe muuta kuin sumua. Ja sitten kun menet asiasta jollekin valittamaan, kaikki nauraa sinulle, koska ilmasto on tosi sumuista. Noh, lääkäri kuitenkin kutsuttiin paikalle. Otettiin sykkeet, verenpaineet, lämmöt, kieliviljelyt ja todettiin, että minulla on silmät tulehtuneet. Päteviä lääkäreitä täällä. Sain antibioottia silmiin, maksoi 55 euroa. Nyt, 8 tippasarjaa ottaneena näen jo muutakin kuin sumua.
Lima oli Euro/Dollar paikka, jossa siis oli rahanvaihtajia noin 20% asukkaista. Mancorassa vähintään 30% oli aurinkolasikauppiaita. Täällä Cuscossa tuntuu noin 35% olevan hierojia. Ovat näemmä jakaneet maakunnittain osaamistaan. Huomenna olisi tarkoitus kiivetä tuohon läheiselle mäelle ottamaan kuvia (jos keuhkot kestää) ja maanantaina Machu Picchulle kiviä kaatelemaan.
Kun tultiin tänne Cuscoon, tiedettiin, että meillä on vain yhdeksi yöksi majoitus. Sekin oli meidän edellisen hostellin pitäjän järjestämä ja saatiin hyvät alennukset. Hostelli oli tietenkin varattu täyteen seuraavaksi päiväksi. Kun aamulla oli aika vaihtaa majoitusta, hostellin pitäjä ilmoitti, että heillä on sohvia tyhjänä, aamupalan saa ilmaiseksi ja nettikin on käytössä, eikä maksa mitään. No me hurjat Suomalaiset päätimme kuitenkin vaihtaa majoitusta, koska sohvat olivat kovin lyhyitä ja nihkeitä. Nyt uudessa majoituksessa. 3 huonetta ja saniteettitilat. oma olohuone ja kaikkea. Tässä on ihmisen helppo pelata korttia, juoda litra rommia ja kirjoitella blogiin.
Täältä tähän. Humalanhakuista juomista, korttia ja hengitysvaikeuksia.
Mikko Mallikas.
Tiet on poikki ja vatsat sekaisin. Siinä kiteytettynä parin viime päivän tapahtumat. Alkuperäinen suunnitelmahan oli olla yksi yö Limassa ja jatkaa täältä bussilla Cuscoon ja sieltä Machu Picchulle. Nyt on kolmas yö alkamassa ja täällä ollaan edelleen. Asia on nimittäin niin, että Cuscoon menevä tie on mennyt poikki kivivyöryn tai vastaavan takia. Tässä työnteon luvatussa maassa kukaan ei osaa kertoa koska tie saadaan auki. Antoivat oikein puhelinnumeron, josta asiaa voi tiedustella. Yllätys ei liene, että numerosta ei kukaan kahden päivän aikana vastannut. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis ajella taksilla päivittäin linja-autoasemalle asiasta kyselemään. Kun kolmannen kerran saimme vastauksen: tiet aukeaa tässä joku päivä, saimme kolminkertaisen ahaa elämyksen ja tilasimme lentoliput Cuscoon.
Tämä hurja vaihto bussista lentokoneeseen jännitti Teroa suuresti. Nimittäin Tero oksensi neljä kertaa ja kakkasi ainakin tuplasti saman verran. Kallen kanssa otettiin pullo rommia ihan Teron huonon olon kunniaksi. Lento Cuscoon lähti kuudelta aamulla ja kesti tunnin….
Cusco 2100 hours:
Toinen päivä täällä. Ensimmäisen päivän saldo oli päänsärkyä, silmätulehdus ja hieman happivajetta. Minulla kaikkia edellä mainittuja, pojilla jotain siltä väliltä. Silmätulehdus 3500 metrin korkeudessa on muuten siitä hassu juttu, että et näe muuta kuin sumua. Ja sitten kun menet asiasta jollekin valittamaan, kaikki nauraa sinulle, koska ilmasto on tosi sumuista. Noh, lääkäri kuitenkin kutsuttiin paikalle. Otettiin sykkeet, verenpaineet, lämmöt, kieliviljelyt ja todettiin, että minulla on silmät tulehtuneet. Päteviä lääkäreitä täällä. Sain antibioottia silmiin, maksoi 55 euroa. Nyt, 8 tippasarjaa ottaneena näen jo muutakin kuin sumua.
Lima oli Euro/Dollar paikka, jossa siis oli rahanvaihtajia noin 20% asukkaista. Mancorassa vähintään 30% oli aurinkolasikauppiaita. Täällä Cuscossa tuntuu noin 35% olevan hierojia. Ovat näemmä jakaneet maakunnittain osaamistaan. Huomenna olisi tarkoitus kiivetä tuohon läheiselle mäelle ottamaan kuvia (jos keuhkot kestää) ja maanantaina Machu Picchulle kiviä kaatelemaan.
Kun tultiin tänne Cuscoon, tiedettiin, että meillä on vain yhdeksi yöksi majoitus. Sekin oli meidän edellisen hostellin pitäjän järjestämä ja saatiin hyvät alennukset. Hostelli oli tietenkin varattu täyteen seuraavaksi päiväksi. Kun aamulla oli aika vaihtaa majoitusta, hostellin pitäjä ilmoitti, että heillä on sohvia tyhjänä, aamupalan saa ilmaiseksi ja nettikin on käytössä, eikä maksa mitään. No me hurjat Suomalaiset päätimme kuitenkin vaihtaa majoitusta, koska sohvat olivat kovin lyhyitä ja nihkeitä. Nyt uudessa majoituksessa. 3 huonetta ja saniteettitilat. oma olohuone ja kaikkea. Tässä on ihmisen helppo pelata korttia, juoda litra rommia ja kirjoitella blogiin.
Täältä tähän. Humalanhakuista juomista, korttia ja hengitysvaikeuksia.
Mikko Mallikas.
tiistai 17. marraskuuta 2009
Linja-autossa on myös tunnelmaa..
Eli bussissa jälleen, videokuvattuna ja metallinpaljastimella tarkastettuna, joukkohenkeä luomassa. Bussissa on paikkaliput ja ratkaisimme keskinäiset paikkamme perinteisesti korttipelin avulla. Häviön tuloksena minä istun etupenkissä bussin kauneimman naisen vieressä ja Tero voittajana käytävä paikalla takanani Mikon kanssa. Teron tuolin selkänoja ei pysy ylhäällä ja TV paistaa suoraan naamaan, no voittaja on aina voittaja ja hävinneenkin on joskus helppo hymyillä.
Neljän päivän rantaloma eräässä surffaajien paratiisissa on siis takana. Omat Surffauksen opettelu haaveemme vedettiin tällä erää konkreettisesti vessan pytystä alas ja monta kertaa. Oma vatsani käsittelee ruokaa ainakin vielä suomen mallin mukaan, mutta Tero ja Mikko tosiaan vaihtoivat jo etelän moodiin. Se veti sitten sen verran heikoksi, ettei urheilusuorituksiin ollut mahdollisuutta. En minäkään sitten toimertunut menemään kun en ollut ihan varma, että kuinka paljon se suomalaisturistin henki loppuviimeksi kiinnostaa paikallisia, enkä kyllä osaa huutaa espanjaksi apuakaan. Jospa meille vielä toinen tilaisuuskin ilmaantuisi joko Chilessä tai Uudessa-Seelannissa.
Sen avun huudon voisi kyllä sanavarastoon lisätä, sillä vähän jotain sen suuntaista jo hetken suunnittelin tapailevani kun testasin uimataitojani kyseisellä rannalla. Suomalainen turisti ymmärtää näköjään isojen aaltojen ja suurten vesimassojen voiman vasta kun alkaa olla liian myöhäistä, olikos se oikeastaan mikään yllätys. Ei ne aallot, mutta kun se vesimassa alkaa pyrkiä takaisin merelle päin, niin siinä kyydissä ei huvita olla kovin pitkään mukana. Ranta kun loittonee lähes huomaamatta. Onkin sitten eri asia kuinka se käytännön toteutus takaisin bikinien ja rantaelämän pariin onnistuu. Tässä kuitenkin ollaan ja sen urheilusuorituksen jälkeen pikku makoilu auringossa ei tehnyt tiukkaakaan.
Saimme aikamme kulumaan kyllä ihan PERUs rantaelämän parissakin, ainakin näin muutaman päivän, auringolta suojautumisen onnistuttua kaikilta ihan sen normaali kaavan mukaan. Selästäni näkee melko tarkalleen sen alueen, mihin kädet ei oikein yllä ja Tero ja Mikko suunnittelevat tuossa takana vierekkäin istuessaan yhteen hierovien punaisten olkapäidensä voitelemista kitkan pienentämiseksi.
”Aamupalalla” kävimme hotellia vastapäätä olevissa ”ravintoloissa”. Samalla seurasimme paikallisten rakennusmiesten toimintaa ja totesimme, ettei niiden urakkaa ole kyllä kovin tiukaksi vedetty. Sain vaivoin pidäteltyä Teroa kun se halusi kovasti käydä vähän pistämässä hommiin vauhtia. Lisäksi muistimme siinä aamupalaa lopetellessamme, että tarvitsemme lisää vettä mukaamme. Tilasimmepa siis kaksi isoa vesipulloa sujuvasti mukaamme, aivan kuin edellisenäkin aamuna. Vaan eipäs se tänään mennytkään ihan niin kuin ajateltiin ja kohta huomasimme juovamme toista kupillista teetä ja kahvia sekä katselevamme edelleen istuskelevia työmiehiä, joista toinen oli epähuomiossa ottanut vasaran käteensä ja napautti sillä pari kertaa huolimattomasti johonkin lankun kulmaan. Santsikupit nautiskeltuamme totesimme, että vatsamme ei enää kestä uutta vedentilausyritystä ja päätimme hakea ne läheisestä kioskista.
Lähtöaamuna kävin tunnin juoksulenkillä hiekkarannalla aivan vesirajan tuntumassa. Aamuisin oli laskuvesi ja kova hiekkapohja oli hyvä juosta. Paljon lähempänä Australiaa ei Perussa pysty lenkkeilemään. Oli siellä joku muukin juossut vielä aiemmin kun parit jäljet näkyivät hiekassa. Nyt ei näkynyt kuitenkaan yhtään ihmistä mailla halmeilla ja katson autiota hiekkarantaa laulun sanat pätivät niiltä osin. Muutamia simpukan kuoria kertyi taskuun sekä pari valokuvaa veden puuttumista hämmästelevistä ravuista.. tai kai ne siihen ovat jo tottuneet paremmin kuin minä.
Nyt vietämme ti – ke välisen yön Limassa ja toivumme bussimatkasta. Ti hyppäämme jälleen bussiin (n. 20 tuntia) ja suuntaamme kohti vuoristokaupunki Cuscoa tutustumaa ilmiöön, jota kutustaan vuoristotaudiksi sekä käymme tarkistamassa onko Machu Pichu paikoillaan.
Siis kohti seuraavia haasteita..
Neljän päivän rantaloma eräässä surffaajien paratiisissa on siis takana. Omat Surffauksen opettelu haaveemme vedettiin tällä erää konkreettisesti vessan pytystä alas ja monta kertaa. Oma vatsani käsittelee ruokaa ainakin vielä suomen mallin mukaan, mutta Tero ja Mikko tosiaan vaihtoivat jo etelän moodiin. Se veti sitten sen verran heikoksi, ettei urheilusuorituksiin ollut mahdollisuutta. En minäkään sitten toimertunut menemään kun en ollut ihan varma, että kuinka paljon se suomalaisturistin henki loppuviimeksi kiinnostaa paikallisia, enkä kyllä osaa huutaa espanjaksi apuakaan. Jospa meille vielä toinen tilaisuuskin ilmaantuisi joko Chilessä tai Uudessa-Seelannissa.
Sen avun huudon voisi kyllä sanavarastoon lisätä, sillä vähän jotain sen suuntaista jo hetken suunnittelin tapailevani kun testasin uimataitojani kyseisellä rannalla. Suomalainen turisti ymmärtää näköjään isojen aaltojen ja suurten vesimassojen voiman vasta kun alkaa olla liian myöhäistä, olikos se oikeastaan mikään yllätys. Ei ne aallot, mutta kun se vesimassa alkaa pyrkiä takaisin merelle päin, niin siinä kyydissä ei huvita olla kovin pitkään mukana. Ranta kun loittonee lähes huomaamatta. Onkin sitten eri asia kuinka se käytännön toteutus takaisin bikinien ja rantaelämän pariin onnistuu. Tässä kuitenkin ollaan ja sen urheilusuorituksen jälkeen pikku makoilu auringossa ei tehnyt tiukkaakaan.
Saimme aikamme kulumaan kyllä ihan PERUs rantaelämän parissakin, ainakin näin muutaman päivän, auringolta suojautumisen onnistuttua kaikilta ihan sen normaali kaavan mukaan. Selästäni näkee melko tarkalleen sen alueen, mihin kädet ei oikein yllä ja Tero ja Mikko suunnittelevat tuossa takana vierekkäin istuessaan yhteen hierovien punaisten olkapäidensä voitelemista kitkan pienentämiseksi.
”Aamupalalla” kävimme hotellia vastapäätä olevissa ”ravintoloissa”. Samalla seurasimme paikallisten rakennusmiesten toimintaa ja totesimme, ettei niiden urakkaa ole kyllä kovin tiukaksi vedetty. Sain vaivoin pidäteltyä Teroa kun se halusi kovasti käydä vähän pistämässä hommiin vauhtia. Lisäksi muistimme siinä aamupalaa lopetellessamme, että tarvitsemme lisää vettä mukaamme. Tilasimmepa siis kaksi isoa vesipulloa sujuvasti mukaamme, aivan kuin edellisenäkin aamuna. Vaan eipäs se tänään mennytkään ihan niin kuin ajateltiin ja kohta huomasimme juovamme toista kupillista teetä ja kahvia sekä katselevamme edelleen istuskelevia työmiehiä, joista toinen oli epähuomiossa ottanut vasaran käteensä ja napautti sillä pari kertaa huolimattomasti johonkin lankun kulmaan. Santsikupit nautiskeltuamme totesimme, että vatsamme ei enää kestä uutta vedentilausyritystä ja päätimme hakea ne läheisestä kioskista.
Lähtöaamuna kävin tunnin juoksulenkillä hiekkarannalla aivan vesirajan tuntumassa. Aamuisin oli laskuvesi ja kova hiekkapohja oli hyvä juosta. Paljon lähempänä Australiaa ei Perussa pysty lenkkeilemään. Oli siellä joku muukin juossut vielä aiemmin kun parit jäljet näkyivät hiekassa. Nyt ei näkynyt kuitenkaan yhtään ihmistä mailla halmeilla ja katson autiota hiekkarantaa laulun sanat pätivät niiltä osin. Muutamia simpukan kuoria kertyi taskuun sekä pari valokuvaa veden puuttumista hämmästelevistä ravuista.. tai kai ne siihen ovat jo tottuneet paremmin kuin minä.
Nyt vietämme ti – ke välisen yön Limassa ja toivumme bussimatkasta. Ti hyppäämme jälleen bussiin (n. 20 tuntia) ja suuntaamme kohti vuoristokaupunki Cuscoa tutustumaa ilmiöön, jota kutustaan vuoristotaudiksi sekä käymme tarkistamassa onko Machu Pichu paikoillaan.
Siis kohti seuraavia haasteita..
lauantai 14. marraskuuta 2009
Peru'nkirjoitus
Ollaan siis saavuttu tanne Mancoraan, Perun pohjoisosiin. Bussimatkakaan ei kestanyt kuin 18h40min, joten meinas olla paikat jumissa, kun paastiin perille. Bussi oli sinansa ihan viihtyisa ja silla olisi varmasti mielyttavaa taittaa pidempaakin matkaa, mutta pienen pieni miinus siitakin loytyy. Vessat oli nimittain suunniteltu vain "pikkuhadalle", noh tassa vaiheessa reissuahan pystyy helposti olemaan paskantamatta melkein vuorokauden. Mutta sen voin luvata, etta tiukkaa tekee kun maanantaina lahdetaan takaisin Limaan. Alkaa nimittain vatsa pikkuhiljaa mukautua reissumoodiin, joka taasen tarkoittaa sita etta kiinteaa ulostetta on varsin harvoin, jos ollenkaan saatavilla.
Mikolla ja minulla on tietenkin pakit sekaisin. Eika Kallella taasen tunnu yhtaan missaan, on silla melkoinen terasvatsa.
Tama Mancora on pieni kalastajakyla nettisivujensa mukaan. Vaittaisin etta kalastajaa saa taalta hakea, mutta pieni on sinansa ihan osuva ilmaisu. Kyla kasittaa tassa tapauksessa siis kaksi lyhytta katua, ja muutaman poikkikadun siina valissa. Kalastajia taalla on varmasti joskus ollutkin, nykyaan valtaosa vaesta on lahinna surffareita, hippeja taikka surffarihippeja. Huomenna ollaan tietysti menossa surffikouluun, ettemme erottuisi ihan niin pahasti massasta. Tosin rastoja ei ihan viela nain lyhkasiin hiuksiin saa.
Kuten aikaisemmin totesin jo Meksikosta, etta aikuisviihde-elokuvien latinotahdet eivat ole sielta kotoisin. Vaittaisin etteivat ole taaltakaan. Joten pitaa siis jatkaa etsimista. Pitaapas kerrankin kehua vahan suomalaisiakin naisia. Nimittain tama viikko Perussa on opettanut meille, etta teidan vartalonne eivat ole paarynaa nahneetkaan.
Hotellihuoneessamme on hieno suihkuosasto, ihan laatat seinilla ja kaikki. Muutaman pienen kaytannon vinkin voisin kuitenkin paikalliselle rakennusmestarille antaa. Ensinnakin lattiaan kannattaa hieman suunnitella millaiset kaadot lattiaan tekee, siis mikali niita meinaa ylipaatansa tehda. Toiseksi, lattiakaivon aukko kannattaa sijoittaa laattojen alapuolelle, eika missaan tapauksessa laattojen ylapuolelle. Tama helpottaa veden poistumista kummasti. Ja tietysti mikali meinaa tehda hieman kestavampaa rakennetta, suosittelen kayttamaan kaivomateriaalina jotain muuta kuin ruostuvaa rautaa.
Maanantaina olisi edessa siis sama bussimatka takaisin Limaan ja tiistaina lahdetaan suunnistamaan kohti Cuscoa ja Maccu Piccua. Onneksi sekin bussimatka on vaivaiset 3h edellista pidempi.
Reissubudjetissakin on pysytty ihan helposti, on ollut selkeasti odotuksia halvempi maa. Sekin tietysti vaikuttaa, etta on tullut oltua melkolailla rauhakseen. Mutta saapahan hieman saastettya noihin kalliimpiin maihin.
Kiitos aiti, etta pakotit ottamaan moskiittoverkon mukaan. Ensimmaisen yon jalkeen, piti viritella hieno pesa tuohon kerrossankyyni. Kirotut hyttyset.
Meilla on ongelma. Emme ole viela kiivaan etsimisenkaan jalkeen loytaneet postia tasta maasta. Viela haastavammaksi asian tekee, ettemme ole loytaneet edes postikortteja mistaan. Yritamme kuitenkin parhaamme. Mikali sinusta tuntuu, etta haluasit kovasti postikortin taalta, etka ole varma muistanko osoitettasi. Tai etta ylipaataan olisin lahettamassa korttia juuri sinulle. Laheta osoitteesi, niin mina lupaan lahettaa sinulle postikortin. Ehka. Saattaa kuitenkin olla lahetan osoitteesi katso ja 7-paivaa lehdelle. Tosin ainahan taysin odottamaton aikuisviihdejulkaisu omassa postilaatikossa ylentaa mielta.
Ollaan ihmetelty runsaiden kommenttien maaraa, sivua katsottu vasta 1200 kertaa ja perati 2 kommenttia. Sehan on lahes 200% enemman kuin viime reissulla. Hienoa.
Viikko takana, ehka muutama edessa.
Mikolla ja minulla on tietenkin pakit sekaisin. Eika Kallella taasen tunnu yhtaan missaan, on silla melkoinen terasvatsa.
Tama Mancora on pieni kalastajakyla nettisivujensa mukaan. Vaittaisin etta kalastajaa saa taalta hakea, mutta pieni on sinansa ihan osuva ilmaisu. Kyla kasittaa tassa tapauksessa siis kaksi lyhytta katua, ja muutaman poikkikadun siina valissa. Kalastajia taalla on varmasti joskus ollutkin, nykyaan valtaosa vaesta on lahinna surffareita, hippeja taikka surffarihippeja. Huomenna ollaan tietysti menossa surffikouluun, ettemme erottuisi ihan niin pahasti massasta. Tosin rastoja ei ihan viela nain lyhkasiin hiuksiin saa.
Kuten aikaisemmin totesin jo Meksikosta, etta aikuisviihde-elokuvien latinotahdet eivat ole sielta kotoisin. Vaittaisin etteivat ole taaltakaan. Joten pitaa siis jatkaa etsimista. Pitaapas kerrankin kehua vahan suomalaisiakin naisia. Nimittain tama viikko Perussa on opettanut meille, etta teidan vartalonne eivat ole paarynaa nahneetkaan.
Hotellihuoneessamme on hieno suihkuosasto, ihan laatat seinilla ja kaikki. Muutaman pienen kaytannon vinkin voisin kuitenkin paikalliselle rakennusmestarille antaa. Ensinnakin lattiaan kannattaa hieman suunnitella millaiset kaadot lattiaan tekee, siis mikali niita meinaa ylipaatansa tehda. Toiseksi, lattiakaivon aukko kannattaa sijoittaa laattojen alapuolelle, eika missaan tapauksessa laattojen ylapuolelle. Tama helpottaa veden poistumista kummasti. Ja tietysti mikali meinaa tehda hieman kestavampaa rakennetta, suosittelen kayttamaan kaivomateriaalina jotain muuta kuin ruostuvaa rautaa.
Maanantaina olisi edessa siis sama bussimatka takaisin Limaan ja tiistaina lahdetaan suunnistamaan kohti Cuscoa ja Maccu Piccua. Onneksi sekin bussimatka on vaivaiset 3h edellista pidempi.
Reissubudjetissakin on pysytty ihan helposti, on ollut selkeasti odotuksia halvempi maa. Sekin tietysti vaikuttaa, etta on tullut oltua melkolailla rauhakseen. Mutta saapahan hieman saastettya noihin kalliimpiin maihin.
Kiitos aiti, etta pakotit ottamaan moskiittoverkon mukaan. Ensimmaisen yon jalkeen, piti viritella hieno pesa tuohon kerrossankyyni. Kirotut hyttyset.
Meilla on ongelma. Emme ole viela kiivaan etsimisenkaan jalkeen loytaneet postia tasta maasta. Viela haastavammaksi asian tekee, ettemme ole loytaneet edes postikortteja mistaan. Yritamme kuitenkin parhaamme. Mikali sinusta tuntuu, etta haluasit kovasti postikortin taalta, etka ole varma muistanko osoitettasi. Tai etta ylipaataan olisin lahettamassa korttia juuri sinulle. Laheta osoitteesi, niin mina lupaan lahettaa sinulle postikortin. Ehka. Saattaa kuitenkin olla lahetan osoitteesi katso ja 7-paivaa lehdelle. Tosin ainahan taysin odottamaton aikuisviihdejulkaisu omassa postilaatikossa ylentaa mielta.
Ollaan ihmetelty runsaiden kommenttien maaraa, sivua katsottu vasta 1200 kertaa ja perati 2 kommenttia. Sehan on lahes 200% enemman kuin viime reissulla. Hienoa.
Viikko takana, ehka muutama edessa.
Matkalla pohjoiseen
On pimeä, istun kaksikerroksisen bussin toisessa kerroksessa aivan etupenkissä. Tie, sen, mitä se nyt näkyy, vilisee edessä ja Charles Blogman laulaa MP-3 soittimen välityksellä (kiittelen juuri mielessäni ostostani). Kaksi leffaa jo takana ja Tero totesi bussimatkaa olevan edessä enää 13 tuntia! Kuka sanoi, että lentokoneessa joutuu istumaan pitkään.. Miten tähän on tultu?
Tiistain tappelun tuloksena hankimme bussiliput Mancoraan, pieneen kalastajakylään Pohjois-Perussa. Matkailu kun kuulemma avartaa. Kylän pitäisi olla Perun parhaita rantapaikkoja, saas nähdä. Matkaa Limasta kertyy reilut 1100 km ja bussimatka kestää 17 tuntia. Tällä hetkellä on siis aikaa istua epämukavasti paikallaan ja kuunnella biisi jos toinenkin sekä siinä sivussa miettiä maailman menoa ja varmaan vähän omaakin...
Bussi on siis yöbussi ja lähti matkaan 15:00 keskiviikkona. Matka taittuu, tai taittui ainakin vielä silloin kun näki ulos, rantatietä, siis sen pikku meren rannassa, joka minulta taannoin oli hukassa. Mikon kanssa sen kyllä seuraavana päivänä paikallistimme kun kävimme testaamassa Mikon upouusia lenkkareita. Perillä ollaan joskus aamupäivällä torstaina. Rinkkareissaajat tässä siis matkustavat ilmastoidulla bussilla, jossa on aseistetut vartija, tarjoillaan päivällinen ja aamupala. Tästä kaikesta huolimatta ei ole takeita siitä, ettei aamulla olisi nälkä tai, että tavarat ja rahat olisivat vielä mukana kun olemme perillä.. Yöbusseja tulisi kuulemma välttää. Täällä Perussa on yllättävän paljon vältettäviä asioita. Siitä päivällisestä kun oli puhetta, niin se tuossa hetki sitten jaettiin ja on nyt jo nautittukin (siinä ei kauaa nokka tuhissut), no nälkää on ainakin siirretty ja siirretään edelleen koko ajan kohti pohjoista bussilla.
Alkumatkasta, kun oli vielä valoisaa, pääsi tosiaan katselemaan maisemia. Limassa taisimme asua kaupungin vauraimmalla seudulla, josta tosin pystyi kävelemään kolmessakymmenessä minuutissa pihalle. Limasta pihalle pääsy taas kesti bussillakin yli kaksi tuntia, kai se sitten on jo isohkon kaupungin merkki. Ei tarvinnut kuitenkaan kovin pitkään istua bussissa kun todellinen Lima näyttäytyi edessämme hökkelikylineen, slummeineen ja roskaisine kadun varsineen. Pistipä sieltä silmään yksi torikin, jossa oli hedelmiä myytävänä enemmän kuin Turtolan citymarketissa on varmaan ikinä edes käynyt niitä! Aikamme pyrittyä ulos kaupungista pääsimme rantatielle. Maisemat muuttuivat siten, että (välihuomautus: nyt täällä pelataan bingoa ja Tero ja Mikko yrittävät voittaa meille kahvipaketin tai sitten miljoonan, kuka tietää.) toisesta ikkunasta näkyi meri ja toisesta ikkunasta hiekkainen vuoren rinne. Eli ihan mahtavat ovat maisemat ja jospa niistä kuviakin saataisiin näkyville kun tuo Tero pääsee kunnolla vauhtiin. Välillä matkalle osui vehreitä alueita, joissa oli viljelmiä ja väillä näytti ihan pohjanmaalta, tosin mäkiä oli enemmän ja latoja vähemmän.
Näin se matka taittuu ja bingo etenee. Täällä kello on 21:00 ja suomessa 04:00. Vieressäni istuva, ainakin Suomen mittapuun mukaan, eläkeläismies torkkuu ja Mikko ja Tero toisella puolellani pelaavat innolla bingoa.. Olisiko joku luullut toisinpäin?? Aika tiivis on bussissa tunnelma. Ikkunat ovat huurussa ilmastoinnista huolimatta ja ilmakin on aika tunkkainen. Esitetty jännityselokuva ja varsinkin bingo varmaan lisäsivät hikoilun määrää ainakin puolella. Mikä lie tunnelma 11 tunnin päästä, en halua ees kuvitella. Ei muuten voitettu sitä bingoa… jäi kahden nron päähän, vaikka Mikko teki parhaansa.
Siis, vailla kauheeta kiirettä Perussa tiellä,
on tää bussi nyt matkalla jossakin siellä.
On mukana Mikko, Kalle ja Tero,
monessa tietullissa meistäkin vielä maksetaan vero.
Se, mitä tapahtui Mancoralla,
kerrotaan ehkä paluumatkalla..
Tiistain tappelun tuloksena hankimme bussiliput Mancoraan, pieneen kalastajakylään Pohjois-Perussa. Matkailu kun kuulemma avartaa. Kylän pitäisi olla Perun parhaita rantapaikkoja, saas nähdä. Matkaa Limasta kertyy reilut 1100 km ja bussimatka kestää 17 tuntia. Tällä hetkellä on siis aikaa istua epämukavasti paikallaan ja kuunnella biisi jos toinenkin sekä siinä sivussa miettiä maailman menoa ja varmaan vähän omaakin...
Bussi on siis yöbussi ja lähti matkaan 15:00 keskiviikkona. Matka taittuu, tai taittui ainakin vielä silloin kun näki ulos, rantatietä, siis sen pikku meren rannassa, joka minulta taannoin oli hukassa. Mikon kanssa sen kyllä seuraavana päivänä paikallistimme kun kävimme testaamassa Mikon upouusia lenkkareita. Perillä ollaan joskus aamupäivällä torstaina. Rinkkareissaajat tässä siis matkustavat ilmastoidulla bussilla, jossa on aseistetut vartija, tarjoillaan päivällinen ja aamupala. Tästä kaikesta huolimatta ei ole takeita siitä, ettei aamulla olisi nälkä tai, että tavarat ja rahat olisivat vielä mukana kun olemme perillä.. Yöbusseja tulisi kuulemma välttää. Täällä Perussa on yllättävän paljon vältettäviä asioita. Siitä päivällisestä kun oli puhetta, niin se tuossa hetki sitten jaettiin ja on nyt jo nautittukin (siinä ei kauaa nokka tuhissut), no nälkää on ainakin siirretty ja siirretään edelleen koko ajan kohti pohjoista bussilla.
Alkumatkasta, kun oli vielä valoisaa, pääsi tosiaan katselemaan maisemia. Limassa taisimme asua kaupungin vauraimmalla seudulla, josta tosin pystyi kävelemään kolmessakymmenessä minuutissa pihalle. Limasta pihalle pääsy taas kesti bussillakin yli kaksi tuntia, kai se sitten on jo isohkon kaupungin merkki. Ei tarvinnut kuitenkaan kovin pitkään istua bussissa kun todellinen Lima näyttäytyi edessämme hökkelikylineen, slummeineen ja roskaisine kadun varsineen. Pistipä sieltä silmään yksi torikin, jossa oli hedelmiä myytävänä enemmän kuin Turtolan citymarketissa on varmaan ikinä edes käynyt niitä! Aikamme pyrittyä ulos kaupungista pääsimme rantatielle. Maisemat muuttuivat siten, että (välihuomautus: nyt täällä pelataan bingoa ja Tero ja Mikko yrittävät voittaa meille kahvipaketin tai sitten miljoonan, kuka tietää.) toisesta ikkunasta näkyi meri ja toisesta ikkunasta hiekkainen vuoren rinne. Eli ihan mahtavat ovat maisemat ja jospa niistä kuviakin saataisiin näkyville kun tuo Tero pääsee kunnolla vauhtiin. Välillä matkalle osui vehreitä alueita, joissa oli viljelmiä ja väillä näytti ihan pohjanmaalta, tosin mäkiä oli enemmän ja latoja vähemmän.
Näin se matka taittuu ja bingo etenee. Täällä kello on 21:00 ja suomessa 04:00. Vieressäni istuva, ainakin Suomen mittapuun mukaan, eläkeläismies torkkuu ja Mikko ja Tero toisella puolellani pelaavat innolla bingoa.. Olisiko joku luullut toisinpäin?? Aika tiivis on bussissa tunnelma. Ikkunat ovat huurussa ilmastoinnista huolimatta ja ilmakin on aika tunkkainen. Esitetty jännityselokuva ja varsinkin bingo varmaan lisäsivät hikoilun määrää ainakin puolella. Mikä lie tunnelma 11 tunnin päästä, en halua ees kuvitella. Ei muuten voitettu sitä bingoa… jäi kahden nron päähän, vaikka Mikko teki parhaansa.
Siis, vailla kauheeta kiirettä Perussa tiellä,
on tää bussi nyt matkalla jossakin siellä.
On mukana Mikko, Kalle ja Tero,
monessa tietullissa meistäkin vielä maksetaan vero.
Se, mitä tapahtui Mancoralla,
kerrotaan ehkä paluumatkalla..
tiistai 10. marraskuuta 2009
How do you cevelrate christmas?
Huomenta puolipilvisestä, hieman sumuisesta Perusta. Kolme päivää takana ja hengissä ollaan vielä. Suomesta lähtiessä ei tullut taas mieleen, että olen allerginen ulkomaille. Tällä hetkellä päiväannokseni on 1 allergialääke, nenäsumutetta ja silmätippoja. Se on muuten hieno tunne herätä siihen, että silmistä on tullut niin paljon rähmää, että silmät ei aukea, kun se rähmä on kuivunut silmäripsiin. Suosittelen kokeilemaan.
Luulin, että me suomalaiset puhumme hieman oudon kuuloista englantia. Olin väärässä. Perulaisten suusta se kuulostaa vielä oudommalta. Tuli nimittäin kolme opiskelijatyttöä tänne meidän majoitukseen haastattelemaan videokameran kanssa ihmisiä. Kallenhan tytöt sitten ottivat ensimmäiseksi uhrikseen. Kyselivät kaikkea jouluun liittyvää, kuten How do you cevelrate christmas. Kalle onneksi ymmärsi mistä puhutaan ja vastaili jouhevasti kaikkiin kysymyksiin. Seuraavaksi oli minun vuoro. Tero ja Kalle yritti luoda paineita myöskin videokuvaamalla haastatteluni. Eipä ole ennen tullut oltua kahden kameran ristitulessa. Ensimmäinen kysymys oli että: What does christmas mean to you? Vastasin noin puolen minuutin selityksen perheestä, ruoasta ja lahjoista, johon tyttö vastasi, että really?? Siinä vaiheessa huomasin, että ei taida tyttö juurikaan englantia ymmärtää. Loppuihin vastauksiin oli sitten pakko laittaa jotain piiloviestitystä, jotka sensuurilain takia eivät tässä blogissa ole julkaisukelpoista tavaraa.
Jos kukaan vielä tässä vaiheessa luulee, ettei tällä reissulla haeta extremekokemuksia, on pahasti hakoteillä. Eilen nimittäin teimme porukalla sellaisen teon, josta emme ole erityisen ylpeitä. Kiertoajelu!!!! Me ja 30 keski-iän ylittänyttä naisihmistä ajelimme ympäri kaupunginosaa tunnin ajan ja otimme valokuvia kaikesta kiinnostavasta, kuten hiekkakuopasta, lastentarhasta ja pikaruokaravintolasta. Lastentarhan kohdalla tosin meidän kameramme pysyi alhaalla, ettei tulisi vielä tässä vaiheessa minkäänlaisia syytteitä suuntaan tai toiseen. Oli niin mahtava reissu, että ajattelimme lähteä tänään kolmen tunnin ajelulle katsomaan ihan koko kaupungin vastaavat paikat!!
Kallen kanssa eksyimme illalla oikein Liman pubikulttuuriinkin, Teron vahtiessa meidän tavaroita huoneessa. Ollos ylistetty Tero uhrautuvaisen luonteesi vuoksi. Löysimme Liman pienimmän pubin ja Kanadalaisen Heebon, jonka kanssa jaoimme matkakokemuksia. Meno yltyi jossain vaiheessa iltaa jopa niin villiksi, että Kalle joi vahingossa Heebon kaljan. Tästäkin takaiskusta selvisimme kuitenkin tarjoamalla koko baarin asiakaskunnalle oluet (joita oli minä, Kalle ja Heebo). Railakkaan illan päätteeksi etsimme ruokailuravintolaa, mutta nähtävästi tässä maassa ei tunneta käsitettä kebabin kautta kotiin. Kaikki paikat olivat siis jo kiinni kahden aikaan.
Tämän päivän ohjelmaan kuuluu tappelu siitä, mihin menemme seuraavaksi: aurinkorannalle, viidakkoon vai vuorille. Kaikki vaihtoehdot kuulostavat hyviltä, mutta aikataulun vuoksi kaikkialle emme kerkiä. Palataan asiaan, kun nokat on punaiset ja määränpää selvitetty.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Ps. Saimo, mä en oo yhtään laamaa vielä nähnyt, mutta perustyylillä mennään muuten.
Luulin, että me suomalaiset puhumme hieman oudon kuuloista englantia. Olin väärässä. Perulaisten suusta se kuulostaa vielä oudommalta. Tuli nimittäin kolme opiskelijatyttöä tänne meidän majoitukseen haastattelemaan videokameran kanssa ihmisiä. Kallenhan tytöt sitten ottivat ensimmäiseksi uhrikseen. Kyselivät kaikkea jouluun liittyvää, kuten How do you cevelrate christmas. Kalle onneksi ymmärsi mistä puhutaan ja vastaili jouhevasti kaikkiin kysymyksiin. Seuraavaksi oli minun vuoro. Tero ja Kalle yritti luoda paineita myöskin videokuvaamalla haastatteluni. Eipä ole ennen tullut oltua kahden kameran ristitulessa. Ensimmäinen kysymys oli että: What does christmas mean to you? Vastasin noin puolen minuutin selityksen perheestä, ruoasta ja lahjoista, johon tyttö vastasi, että really?? Siinä vaiheessa huomasin, että ei taida tyttö juurikaan englantia ymmärtää. Loppuihin vastauksiin oli sitten pakko laittaa jotain piiloviestitystä, jotka sensuurilain takia eivät tässä blogissa ole julkaisukelpoista tavaraa.
Jos kukaan vielä tässä vaiheessa luulee, ettei tällä reissulla haeta extremekokemuksia, on pahasti hakoteillä. Eilen nimittäin teimme porukalla sellaisen teon, josta emme ole erityisen ylpeitä. Kiertoajelu!!!! Me ja 30 keski-iän ylittänyttä naisihmistä ajelimme ympäri kaupunginosaa tunnin ajan ja otimme valokuvia kaikesta kiinnostavasta, kuten hiekkakuopasta, lastentarhasta ja pikaruokaravintolasta. Lastentarhan kohdalla tosin meidän kameramme pysyi alhaalla, ettei tulisi vielä tässä vaiheessa minkäänlaisia syytteitä suuntaan tai toiseen. Oli niin mahtava reissu, että ajattelimme lähteä tänään kolmen tunnin ajelulle katsomaan ihan koko kaupungin vastaavat paikat!!
Kallen kanssa eksyimme illalla oikein Liman pubikulttuuriinkin, Teron vahtiessa meidän tavaroita huoneessa. Ollos ylistetty Tero uhrautuvaisen luonteesi vuoksi. Löysimme Liman pienimmän pubin ja Kanadalaisen Heebon, jonka kanssa jaoimme matkakokemuksia. Meno yltyi jossain vaiheessa iltaa jopa niin villiksi, että Kalle joi vahingossa Heebon kaljan. Tästäkin takaiskusta selvisimme kuitenkin tarjoamalla koko baarin asiakaskunnalle oluet (joita oli minä, Kalle ja Heebo). Railakkaan illan päätteeksi etsimme ruokailuravintolaa, mutta nähtävästi tässä maassa ei tunneta käsitettä kebabin kautta kotiin. Kaikki paikat olivat siis jo kiinni kahden aikaan.
Tämän päivän ohjelmaan kuuluu tappelu siitä, mihin menemme seuraavaksi: aurinkorannalle, viidakkoon vai vuorille. Kaikki vaihtoehdot kuulostavat hyviltä, mutta aikataulun vuoksi kaikkialle emme kerkiä. Palataan asiaan, kun nokat on punaiset ja määränpää selvitetty.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Ps. Saimo, mä en oo yhtään laamaa vielä nähnyt, mutta perustyylillä mennään muuten.
Peru/Lima
Ensimmäisen kerran perillä jossain. Kello on 12:00, lämmintä reilu parikymmentä ja pilvistä. Majoitusrakennuksemme katolla istuskelen ja reggae soi radiosta. Tai onko sillä kellon ajalla ja päivällä nyt sitten niin väliä vähään aikaan.. Suomesta lähtiessä, siellä näytti alkavan juuri muodostua hiihtokelin alkuja. Vielä ei ole ikävä takaisin, vaikka hiihtämisestä tykkäänkin.
Pitkä oli siirtyminen tänne Etelä-Amerikan PERUkoille. Usean tunnin ”nukkuminen” lentoaseman lattialla Lontoossa ja 12 tunnin lentomatka kuitenkin kannatti. 12 tuntia on muuten pitkä aika lentokoneessa. Toiset selviävät siitä yhdellä vessassa käynnillä ja yhdellä tuloksettomalla oluen haku kävelyllä, mutta suht liikunnalliselle ihmiselle alkoi tulla kyllä kiintiö täyteen. No, se oli vasta toiseksi pisin lentomatka tällä reissulla. Seuraavaan pannaan vielä viisi tuntia lisää, HUH! Mitä muuten luulette riittivätkö koneen eväät tyydyttämään Kallen nälän tunteen… Ei siitä sitten sen enempää.
Tero tuossa jo tarinoikin operaatio taksimatkasta. Kokeneemmat matkailijat hyppäsivätkin heti nissanin takapenkille ja jättivät minulle (vanhalle nissanin omistajalle) Espanjan ”taitoisimpana” repsikan paikan. Siitä sitä sitten lähdettiin läpi enemmän ja vähemmän hehkeiden kaupunginosien läpi kohti määränpäätä.. niin ainakin toivoimme. Kuskin kanssa ei oikein juttu luistanut, vaikka varmaan mukava mies olikin. Niinpä tyydyimme vain epäilevästi vuoronperään tuijottamaan toisiamme. Aina kun minä kaivoin taskujani, hän katsoi minua ja luuli varmaan, että kaivoin veistä taskustani. Aina kun tulimme risteykseen, minä katsoin häntä ja luulin, ettei hän selviä siitä kolaroimatta läpi. Kaikesta huolimatta perille tultiin ja nähtävästi kaikki olivat tyytyväisiä lopputulokseen. Majoituskin on ollut varsin mainio ”aamupaloineen” kaikkineen. Kiitokset Terolle onnistuneesta ja ennen kaikkea tarpeellisesta ennakko varauksesta.
Muutamia Espanjan kielen sanojakin on jo tarttunut tähän kovaan kalloon. Tiesittekö muuten, että ”sin gas” on tavallista vettä ja ”con gas” on hiilihapollista vettä, me tiedetään nyt. Lisäksi tiedämme, että hampaiden pesu onnistuu myös vichy vedellä, tosin lievää vaahtoamista saattaa esiintyä.
Kohta on vietetty pari päivää rennosti paikallaan, tulomatkan rasituksista palautuen. Tänään ja huomenna taitaa olla ohjelmassa turistijuttuja eli kiertoajelua. Se, jääkö niistä jotain kerrottavaa, kuullaan ehkä ensi kerralla. Tähän loppuun kuitenkin tarina lenkkeilystä Etelä-Amerikassa.
Pitkä lentomatka ja paikallaan olo sekä tyynen valtameren rantamaisemat saivat juoksuajan puskemaan päälle. Tero ja Mikko jäivät pelaamaan pingistä ja eikun Kalle kartan kanssa ovesta pihalle. Sovittiin, että tunnin päästä tuun takaisin.. No, ota nyt ainakin puhelin mukaan oli suositus.. otin.
Reitti suunnitelma oli selvä, yhteen suuntaan muutama kilometri, sitten sieltä puistoon, joka johtaa meren rantaan ja rantaa pitkin takaisin. Reipasta kävelyä siis eteenpäin maisemia tarkkaillen. Vain muutama rahanvaihtaja halusi keskustella kanssani, ohitin heidät kuitenkin sujuvasti ”euro, dollar” huutojen kantautuessani vaimeasti perääni. Matkalla tein myös havainnon, että kun suomessa aseenkantolupa on jonkinlainen kortti, niin täällä se on jonkinlainen koppalakki. Sitä en tiedä että, millä perusteella koppalakit täällä jaetaan.
Aika ja matka taittuvat nopeasti kun on mukavaa. Olinkin käännepisteessä… siis puistoon ja kohti rantaa. Puisto ei sitten ollutkaan niin selkeä puisto kuin kartta antoi ymmärtää ja eipä aikaakaan kun totesin, että kartallani ei ollut yhtään kadun nimeä millä liikuin. Vauhdin hieman hiipusessa mieleeni tulivat äidin ja lonelyplanetin ohjeet yksin liikkumisesta ja kartan tutkimisesta Liman kaduilla, jopa päiväs aikaan… pitäisi kuulemma välttää… Peru kun ei ollut kuulemma niitä maailman turvallisimpia maita. Minulta kun ei ollut tällä hetkellä hukassa mitään sen isompaa kuin Tyyni valtameri. No eikun kartta käteen ja lähimmän koppalakin luo, joka näytteli minun olevan kartan ulkopuolella, hah! aivan kuten arvasin, en siis ollutkaan eksyssissä. Suuntasin koppalakin käden viittomaan suuntaan ja toivoin parasta.. Alkoihan niitä tuttuja kadunnimiä sieltä parin kysymisen jälkeen löytyä ja kävely jatkui.. Suunniteltu tunnin lenkki venähti kuitenkin puoleentoista ja kohokohdaksi ajateltu rannalla lenkkeily jäi tällä kertaa väliin. Huomenna sitten uusi yritys.
Näihin tunnelmiin..
Pitkä oli siirtyminen tänne Etelä-Amerikan PERUkoille. Usean tunnin ”nukkuminen” lentoaseman lattialla Lontoossa ja 12 tunnin lentomatka kuitenkin kannatti. 12 tuntia on muuten pitkä aika lentokoneessa. Toiset selviävät siitä yhdellä vessassa käynnillä ja yhdellä tuloksettomalla oluen haku kävelyllä, mutta suht liikunnalliselle ihmiselle alkoi tulla kyllä kiintiö täyteen. No, se oli vasta toiseksi pisin lentomatka tällä reissulla. Seuraavaan pannaan vielä viisi tuntia lisää, HUH! Mitä muuten luulette riittivätkö koneen eväät tyydyttämään Kallen nälän tunteen… Ei siitä sitten sen enempää.
Tero tuossa jo tarinoikin operaatio taksimatkasta. Kokeneemmat matkailijat hyppäsivätkin heti nissanin takapenkille ja jättivät minulle (vanhalle nissanin omistajalle) Espanjan ”taitoisimpana” repsikan paikan. Siitä sitä sitten lähdettiin läpi enemmän ja vähemmän hehkeiden kaupunginosien läpi kohti määränpäätä.. niin ainakin toivoimme. Kuskin kanssa ei oikein juttu luistanut, vaikka varmaan mukava mies olikin. Niinpä tyydyimme vain epäilevästi vuoronperään tuijottamaan toisiamme. Aina kun minä kaivoin taskujani, hän katsoi minua ja luuli varmaan, että kaivoin veistä taskustani. Aina kun tulimme risteykseen, minä katsoin häntä ja luulin, ettei hän selviä siitä kolaroimatta läpi. Kaikesta huolimatta perille tultiin ja nähtävästi kaikki olivat tyytyväisiä lopputulokseen. Majoituskin on ollut varsin mainio ”aamupaloineen” kaikkineen. Kiitokset Terolle onnistuneesta ja ennen kaikkea tarpeellisesta ennakko varauksesta.
Muutamia Espanjan kielen sanojakin on jo tarttunut tähän kovaan kalloon. Tiesittekö muuten, että ”sin gas” on tavallista vettä ja ”con gas” on hiilihapollista vettä, me tiedetään nyt. Lisäksi tiedämme, että hampaiden pesu onnistuu myös vichy vedellä, tosin lievää vaahtoamista saattaa esiintyä.
Kohta on vietetty pari päivää rennosti paikallaan, tulomatkan rasituksista palautuen. Tänään ja huomenna taitaa olla ohjelmassa turistijuttuja eli kiertoajelua. Se, jääkö niistä jotain kerrottavaa, kuullaan ehkä ensi kerralla. Tähän loppuun kuitenkin tarina lenkkeilystä Etelä-Amerikassa.
Pitkä lentomatka ja paikallaan olo sekä tyynen valtameren rantamaisemat saivat juoksuajan puskemaan päälle. Tero ja Mikko jäivät pelaamaan pingistä ja eikun Kalle kartan kanssa ovesta pihalle. Sovittiin, että tunnin päästä tuun takaisin.. No, ota nyt ainakin puhelin mukaan oli suositus.. otin.
Reitti suunnitelma oli selvä, yhteen suuntaan muutama kilometri, sitten sieltä puistoon, joka johtaa meren rantaan ja rantaa pitkin takaisin. Reipasta kävelyä siis eteenpäin maisemia tarkkaillen. Vain muutama rahanvaihtaja halusi keskustella kanssani, ohitin heidät kuitenkin sujuvasti ”euro, dollar” huutojen kantautuessani vaimeasti perääni. Matkalla tein myös havainnon, että kun suomessa aseenkantolupa on jonkinlainen kortti, niin täällä se on jonkinlainen koppalakki. Sitä en tiedä että, millä perusteella koppalakit täällä jaetaan.
Aika ja matka taittuvat nopeasti kun on mukavaa. Olinkin käännepisteessä… siis puistoon ja kohti rantaa. Puisto ei sitten ollutkaan niin selkeä puisto kuin kartta antoi ymmärtää ja eipä aikaakaan kun totesin, että kartallani ei ollut yhtään kadun nimeä millä liikuin. Vauhdin hieman hiipusessa mieleeni tulivat äidin ja lonelyplanetin ohjeet yksin liikkumisesta ja kartan tutkimisesta Liman kaduilla, jopa päiväs aikaan… pitäisi kuulemma välttää… Peru kun ei ollut kuulemma niitä maailman turvallisimpia maita. Minulta kun ei ollut tällä hetkellä hukassa mitään sen isompaa kuin Tyyni valtameri. No eikun kartta käteen ja lähimmän koppalakin luo, joka näytteli minun olevan kartan ulkopuolella, hah! aivan kuten arvasin, en siis ollutkaan eksyssissä. Suuntasin koppalakin käden viittomaan suuntaan ja toivoin parasta.. Alkoihan niitä tuttuja kadunnimiä sieltä parin kysymisen jälkeen löytyä ja kävely jatkui.. Suunniteltu tunnin lenkki venähti kuitenkin puoleentoista ja kohokohdaksi ajateltu rannalla lenkkeily jäi tällä kertaa väliin. Huomenna sitten uusi yritys.
Näihin tunnelmiin..
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Peru's juttuja
Limassa, ei siis kusessa. Viela.
Leo Tolstoin mukaanhan runsas joutilaisuus on sotilaselaman suurimpia viehatyksia, kuten kaikki miehen tuotantoon perehtyneet varmasti muistavat. Taytyy kylla sanoa, ettei se joutilaisuus tasta reissuelamastakaan huonoa tee.
Eilen illalla siis tultiin tanne Limaan ja nyt yritellaan totutella paikalliseen elamaan ja siihen etta kelloja siirrettiin 7h taakseppain. Siksipa tatakin tulee kirjailtua sangyn pohjalta puoli kuudelta aamulla.
Jotenkin hauskaa, kun Suomi taitaa olla lahes ainoita maita joissa asiakkaat ryostaa taksikuskeja, eika toisinpain. Ja siittapa johdanto seuraavaan tarinaan:
Varasin hostellin kautta taksin hakemaan meidat kentalta majoitukseen ja ajattelin etta silla selva. Noh eipas ollutkaan. Vaan ennen lahtoa tuli pari sahkopostia joissa varoiteltiin, etta asia on ok, mutta taksi ajaa laitakaupungin ´heikkojen alueiden´lapi, eika sita pida pelastya. Koko kaupunki ei ole kuulemma samanlaista aluetta.
Seuraavassa sahkopostissa tuli sitten toimintaohjeet kentalle. Kun saavumme kentalle vastassa on herrasmies, jolla on kyltti jossa lukee hostellin nimi. Kun loydamme taman miehen, kysykaa hanelta tunnussanaa. Mikali mies tietaa tunnussanan, kysykaa lisaksi tunnistautuminen, johon miehen piti vastata minun nimellani.
Helppoa, yksinkertaista ja mika parasta, ihan kuin jostain Bondista.
Taman jalkeen sain viela yhden sahkopostin jossa oli tama salaperainen tunnussana. Mielikuvituksellinen ´Winter´.
Kun saavuimme kentalle, odotimme jannityksesta kihelmoiden, miten saisimme taman salaperaisen operaation onnistumaan.Kentalla meita vastassa oli kymmenien taksikuskien armeija, joilla kaikilla tuntui olevan asiaa juuri meille.
Etsimme kuumeisesti herrasmiesta, jolla olisi kyltti jossa lukisi hostellin nimi. Turhaan. Kuitenkin eras nahkatakkinen, varjoissa lymyileva mies heratti kiinnostuksemme. Ei siksi, etta han oli mies, vaan siksi, etta hanella oli kyltti jossa luki isolla "TERRO TOMINTN" Eika tarvitse ratkaista Da Vinci-koodia, mikali pystyy paattelemaan, etta tama oli juurikin etsimamme mies.
Rupesimme kuitenkin hieman empimaan, 'mee sa', 'en ma, mee sa','miks aina ma?'tyyliin. Mies huomasi hermostuneisuutemme, taitteli sanomalehden klassisen tyylikkaasti kainaloonsa, sammutti savukkeensa ja lahti lahestymaan meita. Mitaan sanomatta han jai seisomaan tyynen rauhallisesti viereemme.
Sain vaivoin rykaistya ilmoille tuon salaperaisen kysymyksen 'password'?
Kuten arvata saattaa miehella ei ollut kuvan palaa mistaan tunnussanasta, ei minun nimesta, eika tietenkaan puhunut sanaakaan englantia.
Miten ihmeessa kaverilla oli sitten kyltti jossa luki selvasti minun nimeni? Miten han oli oikeaan aikaan kentalla ja miksi hanella tuntui yha olevan asiaa meille?
Muutamien minuuttien arpomisten ja kasien levittelyn jalkeen tavoitin kuitenkin miehen puheesta sanan "kusillius". Sehan on tama meidan hostellin nimi. Aikamme miesta tentattuamme, saimme elekielesta ja viittomisesta sen verran selvaa, etta han on hakemassa meita hostellille. Eika muuta kuin vectran takapenkille ja kyyti majoitukseen.
Harmittaa, kun kaikki hienot ja salaperaiset operaatiot menee aina pain vittua, kun joku ei tee toitansa kunnolla. Ihan kuin meilla toissa.
Hmmm, lahtikohan tama vahan kasista?
Noh kaupungista enempi myohemmin, kun paasemme siihen vahan sisaan.
Voin luvata, etta seuraava joka antaa Mikolle nikotiinipurkkaa, ei kavele enaa koskaan. Nimim Lentokoneen loput 384 matkustajaa.
HYVAA ISANPAIVAA!!!
Ja sitten aamupalalle...
Leo Tolstoin mukaanhan runsas joutilaisuus on sotilaselaman suurimpia viehatyksia, kuten kaikki miehen tuotantoon perehtyneet varmasti muistavat. Taytyy kylla sanoa, ettei se joutilaisuus tasta reissuelamastakaan huonoa tee.
Eilen illalla siis tultiin tanne Limaan ja nyt yritellaan totutella paikalliseen elamaan ja siihen etta kelloja siirrettiin 7h taakseppain. Siksipa tatakin tulee kirjailtua sangyn pohjalta puoli kuudelta aamulla.
Jotenkin hauskaa, kun Suomi taitaa olla lahes ainoita maita joissa asiakkaat ryostaa taksikuskeja, eika toisinpain. Ja siittapa johdanto seuraavaan tarinaan:
Varasin hostellin kautta taksin hakemaan meidat kentalta majoitukseen ja ajattelin etta silla selva. Noh eipas ollutkaan. Vaan ennen lahtoa tuli pari sahkopostia joissa varoiteltiin, etta asia on ok, mutta taksi ajaa laitakaupungin ´heikkojen alueiden´lapi, eika sita pida pelastya. Koko kaupunki ei ole kuulemma samanlaista aluetta.
Seuraavassa sahkopostissa tuli sitten toimintaohjeet kentalle. Kun saavumme kentalle vastassa on herrasmies, jolla on kyltti jossa lukee hostellin nimi. Kun loydamme taman miehen, kysykaa hanelta tunnussanaa. Mikali mies tietaa tunnussanan, kysykaa lisaksi tunnistautuminen, johon miehen piti vastata minun nimellani.
Helppoa, yksinkertaista ja mika parasta, ihan kuin jostain Bondista.
Taman jalkeen sain viela yhden sahkopostin jossa oli tama salaperainen tunnussana. Mielikuvituksellinen ´Winter´.
Kun saavuimme kentalle, odotimme jannityksesta kihelmoiden, miten saisimme taman salaperaisen operaation onnistumaan.Kentalla meita vastassa oli kymmenien taksikuskien armeija, joilla kaikilla tuntui olevan asiaa juuri meille.
Etsimme kuumeisesti herrasmiesta, jolla olisi kyltti jossa lukisi hostellin nimi. Turhaan. Kuitenkin eras nahkatakkinen, varjoissa lymyileva mies heratti kiinnostuksemme. Ei siksi, etta han oli mies, vaan siksi, etta hanella oli kyltti jossa luki isolla "TERRO TOMINTN" Eika tarvitse ratkaista Da Vinci-koodia, mikali pystyy paattelemaan, etta tama oli juurikin etsimamme mies.
Rupesimme kuitenkin hieman empimaan, 'mee sa', 'en ma, mee sa','miks aina ma?'tyyliin. Mies huomasi hermostuneisuutemme, taitteli sanomalehden klassisen tyylikkaasti kainaloonsa, sammutti savukkeensa ja lahti lahestymaan meita. Mitaan sanomatta han jai seisomaan tyynen rauhallisesti viereemme.
Sain vaivoin rykaistya ilmoille tuon salaperaisen kysymyksen 'password'?
Kuten arvata saattaa miehella ei ollut kuvan palaa mistaan tunnussanasta, ei minun nimesta, eika tietenkaan puhunut sanaakaan englantia.
Miten ihmeessa kaverilla oli sitten kyltti jossa luki selvasti minun nimeni? Miten han oli oikeaan aikaan kentalla ja miksi hanella tuntui yha olevan asiaa meille?
Muutamien minuuttien arpomisten ja kasien levittelyn jalkeen tavoitin kuitenkin miehen puheesta sanan "kusillius". Sehan on tama meidan hostellin nimi. Aikamme miesta tentattuamme, saimme elekielesta ja viittomisesta sen verran selvaa, etta han on hakemassa meita hostellille. Eika muuta kuin vectran takapenkille ja kyyti majoitukseen.
Harmittaa, kun kaikki hienot ja salaperaiset operaatiot menee aina pain vittua, kun joku ei tee toitansa kunnolla. Ihan kuin meilla toissa.
Hmmm, lahtikohan tama vahan kasista?
Noh kaupungista enempi myohemmin, kun paasemme siihen vahan sisaan.
Voin luvata, etta seuraava joka antaa Mikolle nikotiinipurkkaa, ei kavele enaa koskaan. Nimim Lentokoneen loput 384 matkustajaa.
HYVAA ISANPAIVAA!!!
Ja sitten aamupalalle...
maanantai 2. marraskuuta 2009
Matkakuumeen purkua
Kun aikaa on melkein rajattomasti, ovat ponnistelut jonkin asian eteen lähes olemattomat. Oli kyse sitten opinnäytetyöstä tai tässä tapauksessa matkan valmisteluista. Nyt kun läksiäisissä lahjaksi saamassani joulukalenterissa on enää neljä luukkua kiinni, niin se merkitsee ajan lähtöön olevan lähes olematon. Ponnistelut matkan eteen taasen ovat lähes rajattomat eli sen, mitä töiltään kerkiää.
Niin kuin jo aiemmin on tullut todettua, kaikki isommat jutut on tehty, mutta pienistä puroista tuntuu edelleen kertyvän ihan kohtalainen virta. Esimerkiksi matkamusiikin siirtely ja kääntely mediasta toiseen vei iltoja kolmelta viikolta (ah, tuo elämäämme helpottava tietotekniikka). Nyt on kuitenkin miniläppäri ja uusi MP3-soitin (valmiina varastettavaksi Perussa) ladattu Suomi iskelmällä (ainakin Mikon kiusaksi), niin ettei parkettien partakoneen tanssitaidot ihan kokonaan pääse unohtumaan. On sinne ladattu myös muutamia kuvia Suomen lapista, kesästä, talvesta, Tampereelta ja perheestäkin jos jokin niistä sattuu jotain maailmalla kiinnostamaan.
Loppuviikosta pitää jo varmaan levitellä vähän mahdollisia matkatavaroita ja pakatakin. To tai vielä pe ehtii viime hetken hankinnoille jos luulee jotain oleellista puuttuvan. Ei kyllä pitäisi. Viime perjantaina tyhjennettiin Teron kanssa ainakin koko etelä-suomi Perun rahoista, joita löytyi peräti viidellä sadalla eurolla.
Pientä matkakuumetta tai jännitystäkin alkaa olla ilmassa ja työmotivaatiota tälle viikolle joutuu jo vähän oikein etsimään. Kai sitä on jo aikakin vaihtaa maisemaa kun siwan kassa tänään totesi, että ”niin, sähän otat aina tän kuitin”
Torstaihin asti pitää vielä pyörittää oravanpyörää ja perjantaina noustaan maailmanpyörään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)