Linja-autossa on myös tunnelmaa..

Eli bussissa jälleen, videokuvattuna ja metallinpaljastimella tarkastettuna, joukkohenkeä luomassa. Bussissa on paikkaliput ja ratkaisimme keskinäiset paikkamme perinteisesti korttipelin avulla. Häviön tuloksena minä istun etupenkissä bussin kauneimman naisen vieressä ja Tero voittajana käytävä paikalla takanani Mikon kanssa. Teron tuolin selkänoja ei pysy ylhäällä ja TV paistaa suoraan naamaan, no voittaja on aina voittaja ja hävinneenkin on joskus helppo hymyillä.

Neljän päivän rantaloma eräässä surffaajien paratiisissa on siis takana. Omat Surffauksen opettelu haaveemme vedettiin tällä erää konkreettisesti vessan pytystä alas ja monta kertaa. Oma vatsani käsittelee ruokaa ainakin vielä suomen mallin mukaan, mutta Tero ja Mikko tosiaan vaihtoivat jo etelän moodiin. Se veti sitten sen verran heikoksi, ettei urheilusuorituksiin ollut mahdollisuutta. En minäkään sitten toimertunut menemään kun en ollut ihan varma, että kuinka paljon se suomalaisturistin henki loppuviimeksi kiinnostaa paikallisia, enkä kyllä osaa huutaa espanjaksi apuakaan. Jospa meille vielä toinen tilaisuuskin ilmaantuisi joko Chilessä tai Uudessa-Seelannissa.

Sen avun huudon voisi kyllä sanavarastoon lisätä, sillä vähän jotain sen suuntaista jo hetken suunnittelin tapailevani kun testasin uimataitojani kyseisellä rannalla. Suomalainen turisti ymmärtää näköjään isojen aaltojen ja suurten vesimassojen voiman vasta kun alkaa olla liian myöhäistä, olikos se oikeastaan mikään yllätys. Ei ne aallot, mutta kun se vesimassa alkaa pyrkiä takaisin merelle päin, niin siinä kyydissä ei huvita olla kovin pitkään mukana. Ranta kun loittonee lähes huomaamatta. Onkin sitten eri asia kuinka se käytännön toteutus takaisin bikinien ja rantaelämän pariin onnistuu. Tässä kuitenkin ollaan ja sen urheilusuorituksen jälkeen pikku makoilu auringossa ei tehnyt tiukkaakaan.

Saimme aikamme kulumaan kyllä ihan PERUs rantaelämän parissakin, ainakin näin muutaman päivän, auringolta suojautumisen onnistuttua kaikilta ihan sen normaali kaavan mukaan. Selästäni näkee melko tarkalleen sen alueen, mihin kädet ei oikein yllä ja Tero ja Mikko suunnittelevat tuossa takana vierekkäin istuessaan yhteen hierovien punaisten olkapäidensä voitelemista kitkan pienentämiseksi.

”Aamupalalla” kävimme hotellia vastapäätä olevissa ”ravintoloissa”. Samalla seurasimme paikallisten rakennusmiesten toimintaa ja totesimme, ettei niiden urakkaa ole kyllä kovin tiukaksi vedetty. Sain vaivoin pidäteltyä Teroa kun se halusi kovasti käydä vähän pistämässä hommiin vauhtia. Lisäksi muistimme siinä aamupalaa lopetellessamme, että tarvitsemme lisää vettä mukaamme. Tilasimmepa siis kaksi isoa vesipulloa sujuvasti mukaamme, aivan kuin edellisenäkin aamuna. Vaan eipäs se tänään mennytkään ihan niin kuin ajateltiin ja kohta huomasimme juovamme toista kupillista teetä ja kahvia sekä katselevamme edelleen istuskelevia työmiehiä, joista toinen oli epähuomiossa ottanut vasaran käteensä ja napautti sillä pari kertaa huolimattomasti johonkin lankun kulmaan. Santsikupit nautiskeltuamme totesimme, että vatsamme ei enää kestä uutta vedentilausyritystä ja päätimme hakea ne läheisestä kioskista.

Lähtöaamuna kävin tunnin juoksulenkillä hiekkarannalla aivan vesirajan tuntumassa. Aamuisin oli laskuvesi ja kova hiekkapohja oli hyvä juosta. Paljon lähempänä Australiaa ei Perussa pysty lenkkeilemään. Oli siellä joku muukin juossut vielä aiemmin kun parit jäljet näkyivät hiekassa. Nyt ei näkynyt kuitenkaan yhtään ihmistä mailla halmeilla ja katson autiota hiekkarantaa laulun sanat pätivät niiltä osin. Muutamia simpukan kuoria kertyi taskuun sekä pari valokuvaa veden puuttumista hämmästelevistä ravuista.. tai kai ne siihen ovat jo tottuneet paremmin kuin minä.

Nyt vietämme ti – ke välisen yön Limassa ja toivumme bussimatkasta. Ti hyppäämme jälleen bussiin (n. 20 tuntia) ja suuntaamme kohti vuoristokaupunki Cuscoa tutustumaa ilmiöön, jota kutustaan vuoristotaudiksi sekä käymme tarkistamassa onko Machu Pichu paikoillaan.

Siis kohti seuraavia haasteita..