Tilinpäätös.

"On niin hyvä olla, kun pää on tyhjä. Täysi nolla." Avaussanoista kiitos kuuluu tietysti Niemen Masalle (pätkä). Kuvastaa nimittäin täysin sitä mitä ihmisen pääkopassa tapahtuu, kun iskee aivot narikkaan puoleksi vuodeksi ja palaa kotiin ns normielämään. (Masalla tosin viestin tarkoitus oli hieman toinen). Nyt on opeteltu arkea yli 3 viikkoa reissun jälkeen ja ihan yhtä vaikealta tuntuu kuin ennen reissuakin.

Lähdetäänpäs käymään hieman läpi, mitä sitä tuli oikein kuluneena puolena vuotena tehtyä.


Matkareittimme kulki siis Helsingistä Lontoon ja Madridin kautta Limaan. Perusta jäi päällimäisenä mieleen tietenkin vuoristokaupunki Cusco ja Machu Picchu. Hienoja paikkoja molemmat. Lisäksi Mancorassa saatiin ensikosketus sekä rantaelämään, surffarielämään ja tietysti vatsatautiin. Mitä reissu olisikaan ilman jalat ristissä juoksua lähimpään mahdolliseen vessaan. Mitä se sitten ikinä pitikään sisällään.



Perusta siirryimme maata pitkin Chileen. Olimme kaikki hieman ihmeissämme, miten kehittynyt Chile on verrattuna esimerkiksi Peruun. Ilmeisesti Pinochet sai siellä muutakin aikaan, kuin pelkkää pahaa. Talousmaailmassahan tästä puhutaan termillä "Chilen ihme". Innokkaimmat selvittäköön lisää. Chilestä jäi mieleen ennenkaikkea Valparaison "hippikaupunki" Todella hieno paikka ja vain tunnin bussimatkan päässä pääkaupunki Santiagosta.


Chilestä siirryimmekin Australiaan. Tai paremminkin Sydney:iin. Oikealla Australialla on kuulemma kovin vähän tekemistä tämän kaupungin kanssa. No meillä ei kuitenkaan ollut aikaa kuin 3 päivää ja se riitti tähän kaupunkiin vallan hyvin. Annampa esimerkin. Haluaisitteko mennä kävelemään kuuluisan sillan kaiteelle, katsomaan kaupunkia? Onnistuuhan se vaivaisen 230e:n hintaan. Typerää. Toisaalta en nyt ylipäätään osaa perustella miksi olisin edes halunnut sinne. Sinänsä ehkä parempi, että jäi käymättä.


Australiasta sitten Uuteen Seelantiin. Siellä leikimmekin sitten karavaanareita kuukauden verran ja viikon verran tutustuimme paikalliseen alkoholikulttuuriin. Enemmän ja vähemmän sekavissa tunnelmissa. Maa tuli kutakuinkin nähtyä läpikotaisin. 5300km noinkin pieneen maahan on aivan riittävästi. Maisemat ovat tosi hienoja. Osa turistinähtävyyksistä on oikeasti aivan uskomattomia, osa sitten taas hieman vähemmän. Itse asiassa todella paljon vähemmän. Mieleeni muistuu tapaus, kun ajoimme 30km reitiltä sivuun katsomaan "Niagara Falls":ia. Hienot oli. Olen varmasti pikkupoikana tehnyt vesisateen jälkeen hiekkapihalle saappaan kantapäällä isompia ojia, missä nämä "putoukset" nyt sijaitsivat. Olihan niillä tosin korkeutta. Varmasti yli 5cm, mutta ei kuitenkaan ehkä 8:aa. Vitutti.


Ja matka jatkui Aasiaan. Eli lensimme Uudesta Seelannista Singaporeen. Tähän ostoshelvettiin tutustuimmekin sitten kokonaisen 3:n päivän ajan. Siitä ei sen enempää. Se on juuri samanlainen kuin olet aina kuvitellut. Voithan mennä esimerkiksi Helsingin itäkeskukseen ja kuvitella olevasi Singaporessa. Molemmissa myydään vaikka mitä, eikä kukaan puhu Suomea.


Singaporesta sitten yöjunailua kohti Malesiaa. Tällä kertaa olimme vain Kuala Lumpurissa odottelemassa lentoamme Indonesiaan. Pääsimme kuitenkin tutustumaan niihin maankuuluihin ja formulapiirien tunnettuksi tekemiin petronas-torneihin. Hieman pettymys kuitenkin, kun näköalatasanne oli vain 170m:ssä. Turhaa hypetystä. Muuten oli kuitenkin todella hienoa olla taas Aasiassa. Pitkästä aikaa.


Malesiasta matkasimme Indonesiaan Balin saarelle. Tällä saarella on varmasti hyvin vähän tekemistä oikean Indonesian kanssa. Mutta parempaakaan emme tähän hätään keksineet. Hauskaa oli kuitenkin. Käytiin sukeltamassa, surffailemassa ja muutenkin viettämässä "paheellista" elämää. Täältä ostimme myös Kallen kanssa maapallon hienoimmat puhallusputket, joita epäillään pääsyylliksi siihen, ettei matkalaukkumme ole vieläkään saapunut perille.


Indonesiasta takaisin Malesiaan. Nyt olikin aikaa sitten hieman enemmän tutustua tähänkin maahan. Suuntasimme siis maan pohjoisosiin katsomaan nähtävyyksiä ja ihmettelemään, että mitäs sitä sitten tehtäisi. Temppeleitä, skootteriajeluita, aurinkoa yms. Reissun ainut vikatikki osui myös tähän maahan. Itärannikolla on tosiaan "lääni" jossa ei myydä alkoholia ollenkaan. Melkein elämäni pisimmät 3 päivää. Oli raskasta. Kirotut muslimimaat. Noh, löydettiin kuitenkin Kuala Lumpurin paras aluekkin. Se on ehdottomasti Chinatown. Ei kannata edes harkita muuta.


Malesiasta lennettiinkin sitten Vietnamiin. Hieman jännitti, että päästävätköhän meikäläistä ollenkaan maahan. Viime kerralla sattuneen selkkauksen johdosta. Eipä ollut hätää. Toivottivat vaan tervetulleeksi ja ilo oli enemmän kuin ylimmillään. 3 viikkoa Vietnamissa, oli ehkä reissun parasta antia. Kirjaimellisesti. Matkan taivallus "easy ridereiden" kyydissä oli varmaan kaikkein ikimuistoisin. Nyt vasta käsittää kuinka paljon siinä maassa olisi oikeasti nähtävää näin viiden siellä vietetyn viikon jälkeenkin.


Vietnamista Japaniin. Aika moinen pettymys. Hintataso ei tietenkään tullut kenellekkään yllätyksenä. Mutta enemmän ihmetytti paikallisen kulttuurin loistaminen poissaolollaan. Kaupungit Tokiota myöten vaikuttivat aivan kuin Amerikkalaisen suurkaupungin laitakaupungeilta. Ihmiset olivat kuitenkin todella ystävällisiä ja se olikin parasta mitä tästä maasta löytyi. Siis tietenkin TGI-fridaysin häppäreiden jälkeen. Päästiin kuitenkin nukkumaan pari yötä niissä kuuluisissa kapselihotelleissa. Oli melkoisen hauskaa.


Japanista sitten Kiinaan. Kiinasta tulikin nähtyä sitten lähes kaikki "pakolliset" nähtävyydet. Muuri, aukio, kielletty kaupunki ja terrakotta-sotilaat. Samalla tuli poikettua Hong kongissa ja Macaossa. Paljon sattui ja tapahtui kaikennäköistä. Kielimuuri oli toisinaan hieman enemmän kuin ongelma, mutta ylitse niistä lähes joka kerta päästiin. Hong Kong ja Macao ovat ehkä enemmänkin sellaisia parin päivän paikkoja. Macao oikeastaan pelkästään iltapäivän. Mikäli ei pidä casinoista, eikä uhkapeleistä. On tosiaankin hämmästyttävää miten länsimaalainen Kiina oikeasti on. Oikeastaan enemmän ihmetyttää miksi media luo siitä aivan toisenlaisen kuvan. Kiina on askeleen meitä edellä. Oikeastaan tosi ison askeleen. Poliittisesti tilanne saattaa kuitenkin olla toinen. Sinänsä Kiinasta jäi hieman negatiivinen olo, johtuen täysin siitä, että emme päässeet sinne Tiibettiin. Se jäi harmittamaan todella paljon. Kallekin pakattiin sitten jo täältä lentokoneeseen, kun lomat loppuivat kesken.


Kiinasta lensimme sitten Nepaliin. On se vaan hieno paikka. Sattuneista syistä emme päässeet tätäkään kautta sinne Tiibettiin ja aikammekkin loppui tietysti kesken, jotta olisimme voineet käydä vuorillakaan. Tuli kuitenkin nähtyä uusiakin osia maasta ja vierailtua kavereiden luona Pokharassa.

Nepalista mentiinkin sitten Intiaan odottelemaan lentoa kotiinpäin. Toisin kävi. Intiasta ei sen enempää. Toisille se sopii ja toisille ei. Minulle ei. Maan pohjoisosiin pitäisi kyllä tutustua ennenkuin arvostelee enemmän. Tämäkään ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen, kuten voitte lukea noista huhtikuun teksteistä.


Intiasta siirtolento Bahrainin kautta Egyptiin. Tämähän tuli ihan jokerina, emme sitten oikein osanneet varautua, mutta Afrikassa kuitenkin oltiin. Jätimme periaatteestakin kaikki turistinähtävyydet katsomatta pyramideja ja sfinskiä myöten, koska kuvittelimme, että ne ovat kuitenkin hiton kaukana. Jälkeenpäin kuulimme, että niin tosiaan. 15min taksilla. Hienoa pojat. Noh jäipähän sitten ensikertaan enemmän nähtävää.

Egyptistä ensimmäinen mahdollinen lento Turkkiin. Istanbulin kaupunkiin. Todella hieno kaupunki. Tiesin sen olevankin hieno, mutta mitään tälläistä en voinut edes kuvitella. Ihan siitä syystä, että näytti siltä että pääsisimme kuitenkin kohta kotiin. Päätimme jättää kaikki nähtävyydet katsomatta ja keskittyä pelkästään juhlimiseen. Hyvin meni, kun olihan sitä tässä jo puolivuotta harjoiteltukkin.

Turkista sitten Suomeen. Lensimme muistaakseni 21 lentoa ja melko monella lentoyhtiöllä, niin Finnair teki sen taas. Selkeästi huonoin lentoyhtiö ja ihan kaikilla mittareilla mitattuna. Tein saman päätöksen kuin aina ennenkin lennettyäni Finnairin lennoilla. Ei koskaan enää. Onneksi Suomesta pääsee nykyään matkustamaan muillakin yhtiöillä. Olen lukuisia kertoja jättänyt palautettakin ko. yhtiölle, vastauksia kyllä tulee, mutta toimenpiteet täysin 0. Eli puolessa välissä konetta on enää kasvisruokaa tarjolla, juomat tietenkin maksaa ja käsimatkatavaroista aina samat valitukset laukkujen koosta. Tälläisiä pikkujuttuja ei ole muilla yhtiöillä. Testatkaa vaikka.

Tehdäämpä samalla pienimuotoinen tilinpäätös.

Rahaa reissulla meni siis kaikkinensa 13819,38e. Sisältäen siis ihan kaikki kulut matkavakuutuksesta, lentolipuista ja rokotuksista lähtien. Mittaa reissulle tuli sitten kaiken kaikkiaan 169 päivää. Vähän reilu viikko tuli tästä "tuhkakatastrofista" lisää. Ei haitannut.

Erilaisissa julkisissa kulkuvälineissä istuimme seuraavasti: 162h35min Linja-autossa, 93h5min junassa, 83h15min lentokoneessa, 13h30min pikkubussissa, 10h30min henkilöautossa ja 9h laivassa. Yhteensä siis 371h55min. Tarkoittaa siis sitä, että olemme viettäneet ko. kulkineissa vähän yli 2 viikkoa. Ei siis paha.

Majoituksista taasen maksoimme koko reissulta yhteensä 1603,18e/nuppi joka tekee keskimäärin 10,48e/yö. Se on keskiarvollisesti huikea summa. Paljon enemmän, mitä yleensä on tullut maksettua, mutta kaipa me sitten vähän prameammin elettiinkin.

Enempiä taulukoita en nyt ala tähän purkamaan, mutta niitä on vaikka millaisista asioista. Viimeisimpänä unelmavävypisteet. Toisaalta se oli sinänsä hieman typerää, koska oli sanomattakin selvää kuka sen tulisi voittamaan. Vai mitä Kalle?

Valokuviakin tuli otettua n.3800kpl, eli ihan kaikkia ei viitsi alkaa tännekkään lataamaan. Johan niihin saattaisi vielä vaikka joku viranomainen puuttua. Viikonloppuna tulossa kuitenkin isompi päivitys tuonne reissukuvia-osioon.

Mutta älyttömästi kiitoksia jätkille. Oli tosiaan aivan huippureissu ja hyvin suuriosa siitä muodostui matkaseurasta.

Kiitoksia myös lukijoillemme, edustaa varsin ihailtavaa kärsivällisyyttä ja kieroutunutta huumorintajua, mikäli jaksoit seurata matkaamme näinkin pitkälle.

Että sellaista.

Ps. Jos meillä oli joskus tylsää tätä kirjoitellessa, niin kuinka hiton tylsää sinulla oli kun jaksoit lukea tämänkin loppuun? Hankitaanko yhdessä elämä? Jooko?

Iloinen jälleennäkeminen!

Nyt kun viimeisetkin suomituristit on saatu maailmalta 24.4. onnellisesti kotiin ja parturin kautta lähes samaa kyytiä töihin, niin ensimmäisenä saapuneen lienee aika sulkea ympyrä omalta osaltaan ja miettiä hetki koitutumisen onnistumista tai vaihtoehtoisesti epäonnistumista.


Sauna ja ensimmäinen yö omassa sängyssä tuntuivat varsin mukavilta. Talokin oli pystyssä ja kukat hengissä, kiitokset Antille ja Helille.


Neljä viikkoa olen ehtinyt palautella mieleen arkielämän perusrutiineita, joista ei ole juuri tarvinnut huolehtia. Nyt ne alkavat kuitenkin jo sujua. Löydän jopa lähikaupoistani jotain, vaikka ne olivatkin sotkeneet hyllyjen järjestyksen ihan kunnolla. Meinasin kuolla nälkään kun kaupan vakioreitiltä kertyikin ostoskoriin ihan kummia tavaroita. Siwasta sentään joutuu nykyään pyytämään sitä kuittia, mutta eivätköhän ne kohta opi taas tavoille.


Lumet katosivat suurin piirtein samoihin aikoihin kun kotiuduin ja vähän harmittaa, että Mikko ei joutunut itse siivoamaan sitä reilun metrin lumikasaa autonsa päältä. Hiihtämään en siis kerinnyt, mutta avantouinnille pääsiäisenä ehdin. Voin sanoa, että oli KYLMÄÄ! kun oli hieman lämpimämpiin olosuhteisiin tottunut. No, karaistutaan sitten taas ensi talvena.


Minulla oli viikko vapaata ennen töihin menoa. Se viikko kului lähinnä ihmetellessä ja pitihän sitä naamaansa käydä edes vanhemmille näyttämässä. Metsätöihinhän sitä heti pääsi, eli luulot pois : )


Työthän kunnon virkamies aloittaa sairaslomalla. NII-I! Henkinen valmistautuminen töihin menoon oli viety huippuunsa, niin eikös sitä iske joku kuumepaskatauti!! Piti sekin tulla Suomeen asti kärsimään. Varmaan liikaa ruisleipää ja työpsyykkausta. Muuten niille, jotka hykertelivät tyytyväisyydestä, että töihin meno on varmaan melkoinen isku vasten kasvoja. Joudun pettymykseksenne toteamaan, että oli kyllä oikeastaan aika helppo mennä takaisin työpaikalle. Siitä taas kiitos kuuluu työkavereille. Onneksi oli työkavereiden kanssa reissussakin, niin ei se suunsoitto ja v....lu päässyt kokonaan unohtumaan. Itse asiassa ei se päässyt kyllä unohtumaan ollenkaan..


Mitäs pidemmältä reissulta palaava suomituristi hakee ensimmäisen kaupasta? No, äkkiseltään voisi veikata, että kaljaa. Se kiintiö nyt oli kuitenkin täynnä. Ostin siis painonhallintajärjestelmän eli vaakan. Sehän alkoi heti väittää, että elintavat ovat poikenneet jotenkin normaalista viime kuukausina, ai miten niin?? Painonnosto oli kuitenkin osaltani toteutunut noin 6kg:lla


Edellisen perusteella olikin hyvä alkaa palautella erinäisiä liikunnallisia harrastuksia mieleen. Paluu lenkkeilyn, pyöräilyn, kuntosalin, tanssin ja kamppailuliikunnan pariin oli R-A-S-K-A-S-T-A!!! Lieneeköhän tähänkin asiaan vaikuttanut edellä mainittu elämäntapa ”remontti” Ja kotiutunut suomituristihan on vahvasti sitä mieltä, että siitä jatketaan, mihin syksyllä jäätiin. Ei se kuitenkaan ihan niin onnistunut.. Eli into oli tallella, kunto ei! Nyt muutaman viikon jälkeen alkaa kuitenkin rytmi löytyä eli ehkä sitä kesänlopulla olla jo jossain kuosissa.

Mitä siitä reissusta sitten jäikään mieleen.. Tässä muutaman viikon aikana olen jäänyt kerran jos toisenkin niin sanotusti suustani kiinni erilaisten kysymysten tiimoilta, joita sadellut. Käsitelläänpäs tässä nyt muutamia eniten kysyttyjä juttuja.


Mikä oli paras paikka/maa?


Parasta paikkaa tai maata en omalta kohdaltani pysty määrittelemään. Suurempina kokonaisuuksina on mieleen jäänyt moottoripyöräily osuus Vietnamissa, mielestäni se oli reissun parasta antia. Uudessa-Seelannissa vietetty kuukauden karavaanarielämä kokonaisuudessaan on toinen mieleen painunut osuus. Maat, joissa kävimme, olivat pääosin melko erilaisia keskenään. Kaikista jäi mieleen omat erikoisuutensa ja muutamat turistikohteet, kuten esim. Kiinanmuuri ja Machu Picchu, joissa kummasakin poikkesimme turistimassasta ja retkeilimme vähän eri tavalla, heh!


Terveys/Ryöstettiinkö?


Terveys kesti kaikilla melko hyvin, kuka nyt sellaista pikku suolen toiminnan tehostumista, miksikään laskee. Itse olin kerran kuumeessa muutaman päivän, siinä suurimmat. Rikoksien ja ryöstöjen kohteeksi emme myöskään joutuneet, vaikka onhan se mahdollista, että pari kertaa äärimmäinen valppautemme ja huomiokykymme laski tilapäisesti ja olisi tarjonnut pikku ryöstöön tilaisuuden. Useimmiten liikuimme kuitenkin kolmisin, joka sai ehkä innokkaimmat harkitsemaan toisenkin kerran, että löytyisikö ehkä helpompia kohteita. Itse totesin, että jos ei ole jatkuvasti kipeä, eikä tarvitse uutta passia hommata joka viikko, niin menee ihan hyvin ja jaksaa retkeillä.


Tuliko riitaa?


No, otappa siitä nyt ensin lähimpänä oleva samaa sukupuolta oleva työ- tai opiskelukaveri ja hankkikaa jostain 10 m2:n ikkunaton huone ja nukkukaa nyt ensin vaikka viikko 140cm leveässä ”pari”sängyssä. Keskustellaan sitten sen jälkeen uudestaan. Ei vaan.. Meillä meni yllättävänkin hyvin kun kenenkään ei tarvinnut lähteä omille teilleen (aikaisempi kotiin paluuni kuului suunnitelmaan (kirj.huom.)). Totesimme, että työyhteisö on varmaan tehnyt osaltaan tehtävänsä ja opettanut, että ei kannata heti lähteä laukoille pikku jutuista. Lisäksi olemmehan kuitenkin kaikki sairaan hyviä tyyppejä!


Seuraava reissu?


Vielä ei ole suunnitelmissa... tai sitten on :) Lomaa ei kuitenkaan ole nyt ihan heti tarjolla. Sen voin melko vähän ennen tätä reissanneena sanoa, että kyllä matkailukynnys laski. Ei se niin vaikeaa ole ja näyttää sitä pärjäävän. Nimim. Kielimuuri on pelkästään haaste ja hauska juttu.


Niin, kyllä se budjettikin tuntuu kiinnostavan. Kaikkihan pitää käyttää, että voi sitten seuraavalla kerralla varata isomman summan järki perustein. Herrasmiesmäiset elintapamme ja keskittyminen olennaiseen vaikutti siihen, että itse selvisin koko reissusta alle 13000 euron. Pidän summaa varsin kohtuullisena kokemuksiin nähden. Ehkä tänne tulee tarkempiakin taulukoita, mitä ihmeellisemmistä asioista jahka TT eli Taulukko Terro saa kännykänsä tiedostot purettua.

Siinäpä vastauksia muutamiin kysymyksiin.


Reissu kokonaisuudessaan oli melkoinen kokemus. Vaikka arkirutiinit jo sujuvat, pää ei ole vielä kyennyt käsittelemään kaikkea ja aina välillä tulee pieneen mieleen jos mitäkin juttuja ja sitten sitä vaan hymyilee ja ihmettelee itsekseen. Itsensä haastaminen jo sillä, että ei ole puoleen vuoteen oikein mistään kotoisin, oli ennakkoon ajateltuna melko iso juttu. Haaste on kuitenkin selvitetty.


Päivääkään en vaihtaisi pois!

Terminal

Kirjoittelenpas tässä joutessani tännekkin jotain. Toista vuorokautta lentokentällä tietää yleensä sitä, että ihmisellä on edes hieman tylsää jossain vaiheessa.

Kotiinpaluulentosuunnitelmat on kulkenut tähän mennessä näin:

Day 1:
Flight 1: Delhi-Helsinki: Cancelled.

Day 2:
Flight 2: Delhi-Helsinki: Cancelled.
Flight 3: Delhi-Almaty-Moscow: Denied.

Day 3:
Flight 4: Delhi-Dubai-Cairo: Denied.
Flight 5: Delhi-Riyadh-Cairo: Denied.
Flight 6: Delhi-Istanbul: Denied

Day 4:
Flight 7: Delhi-Bahrain-Cairo: Maybe

Tälläisiä päiväohjelmia tällä kertaa. Joka lennolle on ollut liput kourassa ja aina on tullut ns 'musta käsi'. Viimeinen lento tosiaan ratkeaa vasta aamulla, joten sen suhteen ollaan viisaampia silloin. Muuten on päiväohjelma vähän samantyyppinen kun meillä töissä.

Kahden ensimmäisen lentoyrityksen jälkeen loppui kärsivällisyys Finnairin toimintaan ja vaihdoimme British Airwaysin hoiviin. Finnairilta saimme tosiaan osoitteen mistä voidaan käydä jatkamassa viisumiamme (tekemättä) ja puhelinnumeron josta voisimme tiedustella koska mahdollisesti pääsisimme kotiin. Oikeastaan se asiakaspalvelun edustajan lausahdus 'It takes at least two weeks.' Eikä aikomustakaan reitittää meitä minnekkään riitti. Enää ei tarvi ihmetellä sitä arvostelevaa palautetta jota ko yhtio osaksensa saa.

Loput lennot on tehty suoraan paikanpäällä BA:n likkojen kanssa. Sanotaan, että ovat yrittäneet vähintäänkin kaikkensa päästäkseen meistä eroon. Varsin ymmärrettävää naisilta.

Lennot ovat vain kaatuneet yleensäkkin Intialaiseen byrokratiaan. Ensin puuttui viisumi (kiitoksia itsellemme), sitten ei varausjärjestelmät toimineet yhteen (vaikka edustaja kävi BA:n toimistolla katsomassa että kaikki ok, kiitos Emirates), muuten kyllä, mutta nyt kun on tämä sotku ja kaikkea. Onhan tosi fiksua lentää puolityhjillä koneilla. Eikö?

Sitten puuttui jatkolento, josta olin jo saanut tekstiviestimuistutuksen. Ei kelpaa. Itse lähetin viestin heidän numerostaan. Tietenkin helppoa ja yksinkertaista(kiitos saudi-arabia). Kerran sisko yritti Suomesta käsin varata jatkolentoamme, tämäkin asia kaatui XP:n hitauteen. Kiitos kuitenkin, hyvä yritys. Viimeisen evätyn lennon kohdalla puuttui jostain paperista leima, koska viisumimme ovat vanhentuneet (kiitos Intia ja Turkish AL).

Saas nähdä mitä ne huomenna keksivät. Yritetty ollaan kuitenkin. Tosin mitä hittoa me siellä Kairossa tehdään? Paha sanoa, mutta aina se tämän maan voittaa.

Melko vaiherikkaita päiviä, mutta ihan kivaa on ollut. Tosin kahden lentokentän lattialla nukutun yön jälkeen menen seuraavaksi takaisin hotelliin.

Jos minulla on 'force majeure'-syy olla tulematta töihin, niin pitäähän työnantajan maksaa minulle palkkaa? Sehän on selvä. Eihän vakuutusyhtiönkään pidä korvata mitään samaan syyhyn vedoten, mutta minun pitää silti maksaa.

Nimim. Innolla toukokuun tilinauhaa odotellen.

Ps. Kännykällä näpyttely on perseestä.

Deadventures

Paivitellaanpas tilannetta tannekkin. Ollaan siis Delhissa jumissa.

Mentiin Perjantaina kentalle odottelemaan, etta paasisimme kotiin. Ei paasty. Tokihan tiesimme lentomme olevan peruttu, mutta muuten vain menimme kentalle kiusaamaan finnairin vakea. Lahinna halusimme tietaa, etta koska paasemme kotiin. Ystavallinen naisihminen buukkasi meidat talle paivalle. Varoitteli kuitenkin, etta olkaa ajoissa koska lento on raskaasti ylibuukattu. Tamakin onnistui lahinna siksi, koska meidan Intian viisumista loppuu virta tanaan.

Osalle ihmisista jaettiin lentoja yli viikon paahan. Joidenkin oli tosi vaikeaa kasittaa asiaa ja niinpa he huusivat tietenkin poliisia yms paikalle. Niinkuin se jotain auttaisi. Tai noh voisihan se ystavallinen poliisiseta tietysti kuskata heidat Suomeen riksallansa. Veikkaisin, etta lento viikon paasta on nopeampi vaihtoehto. Emme jaaneet katsomaan miten tilanne kehittyi, vaan lupasimme tulla tanaan uudestaan.

Tanaan aamulla taas ylos 4.45 ja kentalle. Nyt oli jo paljon rauhallisempaa, ilmeisesti tiedotus asiakkaille oli toiminut hieman paremmin. Tulos, ei lentoja tanaan. Noh, sanottiin etta viisumimme menee vanhaksi tanaan, joten mita tehdaan. Antoivat ystavallisesti immigration toimiston osoitteen, jonne voisimme menna jatkamaan visuumiamme. Lisaksi annettiin Finnairin Delhin toimiston puhelinnumero, jonne voisimme soittaa 8:n jalkeen. Rouva teki kuitenkin selvaksi, etta kaikki lennot yli viikon paahan ovat jo taysia. Vaikka pilvi vaistyisikin heti, emme paase kotiin kuin 7-10pv paasta.

Ajateltiin, ettei hitto sentaan ruveta aamulla jonottamaan luurissa, kun talla hetkella yli 600 ihmista hakkaa numeroa epatoivoisesti. Taas vaadittiin peliliikkeita. Ei muuta kuin tossua toisen eteen ja British Airwaysin toimistoon. Siksi sinne koska lentolippumme on ostettu sita kautta. Reitittakaa meidat Moskovaan, josta voimme jatkaa junalla Helsinkiin.

Helppoa kuin mika. Nyt lennamme tanaan illalla Kazakstaniin ja siella vaihdamme konetta ja jatkamme Moskovaan. Muutama ongelma tassa kuitenkin on. Ensinnakin meilla ei ole viisumia jatkaa oleskelua taalla Intiassa. Toiseksi meilla ei ole viisumia Venajalle. Eika meilla todellakaan ole viisumia Kazakstaniin.

Tamahan tarkoittaa sita, etta olemme tosiaankin kusessa. Ainoastaan paikka on viela hieman epaselvaa.

Venajallehan ei ole mitaan asiaa ilman viisumia ja Venajankielentaitommekin on arvattavasti hyvinkin ruosteessa. Joten matkamme saattaa keskeytya lahes missa vaiheessa tahansa. Rahaakaan ei ole juurikaan tullivirkailijoiden lahjomiseen, mutta saa tosiaan nahda miten kay ja mitapa sita ihminen ei tekisi paastakseen kotiinsa.

Eli jos meista ei kuulu vuoteen taikka kahteen mitaan, olemme todennakoisesti jossain tuolla seudulla.

Tavattiin muuten melko erikoinen Ruotsalaiskaveri. Kaverilla on ikaa karvan yli 40v ja on joka vuosi vahintaan puolivuotta akselilla Intia, Pakistan, Nepal ja Afghanistan. Paras juttu oli kun kaveri oli paattanyt menna Afghanistaniin 90-luvun puolessa valissa, kun talebanit sotivat paikallisia joukkoja vastaan. Viisumiahan ei tietysti tullut ilman pressikorttia, vaikka vaittikin olevan free lancer-toimittaja. Melko nerokasta rekkakuskilta. Noh, kuitenkin Ruotsista loytyi riittavan tyhma kaveri kirjoittamaan kavereille lisenssin lahtea matkaan. Ihmetteli vaan, etta kuka hitto haluaa sinne.

Noh, koska kaverit olivat lehdistoviisumilla matkassa, toinen toimittajana ja toinen kuvaajana. Istutti paikalliset viranomaiset, heidat jenkkien lahetystoon, koska se oli tuohon aikaan ainut turvallinen paikka Kabulissa. Kun paivittain pommitukset loppuivat, raahattiin heidat kuvaamaan ja tekemaan juttua pommien tuhoista, kuolleista ja haavoittuneista ihmisista. Ei ollut ihan sita mita olivat ajatelleet lomallansa tekevan, eika kuulemma kovin mukavaakaan.

Toinen reissu Afghanistaniin oli 3v sitten ja vaitti, etta oli hyvin paljon hauskempaa.

Kerroimme kaverille meidan reissusta ja jossain vaiheessa tuli puheeksi benji-hyppy, swingi ja perusteet laskuvarjohypysta. Siihen kaveri vaan totesi "You are so fucking grazy!"

Niinpa. Ainahan sita sotatoimialueelle matkustaa, mutta kuka hitto hyppaa nosturista koysi jalassa taikka ehjasta lentokoneesta? Se on kuulemma tyhmaa, se.

Pako Bhaktaburista

Paatimme menna Teron kanssa Bhaktaburissa illastamaan lahiravintolaan. Kaikki meni hienosti kunnes sisaan tulee yhdentoista hengen seurue sinivalkoisine kaulahuiveineen. Ei hemmetti, PARTIOLAISIA!! Edellinen kokemus naiden aina valmiiden kanssa vaikutti viela sen verran takaraivossa, etta poistuimme valittomasti ravintolasta. Varmuuden vuoksi poistuimme viela kaupungistakin. Otimme seuraavan bussin noin kahdensadan kilometrin paassa sijaitsevaan Pokhara nimiseen kylaan. Taalla on kylla varmaan 500 000 asukasta, mutta kylalta tama silti vaikuttaa. Siitas saitte, tyhmat partiolaiset.

Bussimatka Pokharaan oli vahintaan mielenkiintoinen. Alkumatkasta nahtiin busseja joiden katoilla matkusti laumallinen vuohia, sisaan kun ei kuulemma enaa mahtunut. Hetken paasta havaitsimme kuorma-auton laheisen rotkon pohjalla ja ihmiset jotka yritti kasivoimin sita sielta pois. Jos tama ei viela nostattanut pelkotiloja kohdilleen, niin tottakai nahtiin myos turistibussi kyljellaan keskella tieta. Bussia ei kukaan jaksanut siirtaa, joten se piti kiertaa. Ja tietysti sielta rotkon puolelta.

Kaiken lisaksi Maoistit paattivat jarjestaa muutaman mellakan keskelle tieta. Poliiseja oli paikalla luotiliiveineen ja mellakkakilpineen riittavasti, mutta silti aikaa meni muutama tunti per mellakka. Kun poliisit saivat yhden mellakan hajoitettua ja luulimme paasevamme jatkamaan matkaa, mellakakoitsijat jarjestaytyivat kilometrin paassa uudestaan. Poliisit siis juosten sinne, koska liikenne oli pysahdyksissa. Suomen lakkoilut ei taida viela olla talla tasolla???

Olimme onneksi varanneet majoituksen ja kyydityksen bussiasemalta etukateen, joten perille paastyamme suoraan hotelliin pulssin ollessa viela parisataa. Toivuttuamme matkan jarkytyksista, paatimme juhlistaa hengissaoloamme muutamalla paikallisella oluella.

Suuntasimme paikalliseen Bluesbaariin, jossa saimme valittomasti henkilokunnan, bandin jatkat ja muutkin paikalliset seuraamme. Tiesitteko muuten, etta Nepalissa on taysin luonnollista, etta paikalliset miehet kavelee kasi kadessa tai kaulailevat toisiaan julkisilla paikoilla? Nyt tutustuttuamme naihin Bluesbaarin tyyppeihin, olemme saaneet osamme tuosta "tuttavallisuuden osoituksesta". Minua on halattu, pidetty katta reidella ja lapsitty perseelle enemman kuin ikina yhdenkaan naisen toimesta. pidemman paalle aika rasittavaa. Emme ole loytaneet muuta vaihtoehtoa, kuin juoda itsemme niin humalaan, ettei pieni perseelle latkiminen enaa tunnu missaan.

Naiden kaikkien kauhukokemuksien jalkeen (bussimatka oli pienta baari-iltoihin verrattuna) olen oikeastaan aika onnellinen, etta paasen perjantaina takaisin Suomeen. Reissun lopputunnelmia seuraa viela jalkeenpain. Nahdaan pian arvoisat lukijamme.

Bhaktapur

Nihao, Namaste yms...

Mistas taas aloittaisi?

Tibet on vahan kuten naisen vartalo, Kiinan ollessa sen aivot. Tama tarkoittaa sita, etta valilla saa tulla edesta, valilla takaa ja valilla -kuten yleensa- ei ollenkaan.


Kavipas niin, etta ollessamme Xianissa meille ilmoitettiin selkeasti etta vasta huhtikuun 10 paiva alkaen myonnetaan lupia alueelle. Noh ajattelimme sitten koittaa viela Chengdusta, jossa sama kaavio toistui. Ei turisteja alueelle ennen huhtikuun 10:ta.

Varasimme sitten lennot tanne Nepaliin ja ajattelimme koittaa tata kautta. Lento oli 30.3 paastyamme Nepaliin saimme lukea netista, etta lupia myonnettiinkin jo 29.3 alkaen. Vitutti.

Noh ei muutakuin taalla matkanjarjestajan puheille. Ensimmainen lahto olisi ollut 3.4, mutta koska lahetystossa on vapaapaiva, ette ehdi saamaan uutta viisumia Kiinaan. Seuraavan lahdon ollessa 6.4 olisimme ehtineet saamaan viisumit ja matkaamaan Lhasaan, mutta emme olisi ehtineet ajoissa Pekingiin. Vitutti enempi.



Alkuperainen ajatus matkata Bhutaniin kariutui selkeasti rahoitusteknisiin seikkoihin (1200$/nuppi). Tassa vaiheessa reissua alkaa olemaan sen verran persauki, etta hyva kun hengissa pysyy. Onneksi 'ruokarahat' menee eri momentilta. Vielakin vitutti.

Seuraavaksi suunnittelimme matkaavamme vuorille, viikon ehka puolentoista trekille. Sekin ajatus kariutui sitten yhteen vaivaiseen tonnikalaleipaan. Oltiin paikallisessa ravintolassa Kathmandussa aamupalalla ja tilasin tietenkin aina niin terveellisen tonnikalaleivan teella. Ylipuolet kun oli leivasta turvallisesti mahalaukussani, huomasin muutamia kutsumattomia vieraita tonnikalan seassa. Ei mitaan kummempaa kuin muutama koppakuoriainen, osa hengissa ja osa vahemman. Seurasi 3:n paivan jakso kuumeilua, paskantelua ja kampilla paskoja elokuvia. Onneksi sain huikeasta 1,5e:n ateriastani perati 10% alennusta. Sitten ei vituttanut enaa ollenkaan.

Pari asiaa taalla Nepalissa on muuttunut, poliiseja on ja paljon. Viime reissulla oli oikeastaan pelkastaan sotilaita. Sahkokatkot kestavat talla hetkella n.14h/vrk. Joten jos autojen varashalyttimien aani on seka Perun etta Hervannan kansallislaulu, niin taalla se tuntuu olevan tuhansien agregaattien yhteiskonsertti.

Nykyisin myos tanssi- ja soittoravintolat menevat jo klo 23 kiinni. Mika ei ole ollenkaan huono asia. Tuleepahan lahdettya aikaisemmin kylille ja paasisi aikaisemmin nukkumaan, siis jos tamankin asian edes jollain tapaa sisaistaisi.

Tavattiinpa pari uhkeaa Suomineitoakin, keskustelu kariutui kuitenkin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, menettaessani taysin toivoni saada edes jonkin verran alykasta keskusteluseuraa. Siis Mikon lisaksi tietenkin. Lyhyt mutta ytimekas keskustelu kulki kutakuinkin nain:

SN: Mistas pain te ootte?
T: Tampereelta, entas te?
SN: Kalliosta.
T: Missas pain se on?
SN: No stadissa tietenkin.
T: Mita vittua? Sen kaupungin nimi on Helsinki. Ette tekaan ois tienny, jos ma sanoisin et oon Turtolasta.
SN: Oltaispa, sahan sanoit asken et oot Tampereelta.
T: Hyvaa illanjatkoa.



Sellasta, nyt ollaan kattomassa temppeleita taalla Bhaktapurissa ja hienoa on. Postikortitkin laitettiin jo ajallaan liikenteeseen. Vahan on ongelma, etta mitas sita oikein loppureissun tekisi. Kun ei ole oikein aikaa, eika oikein rahaakaan, eika sitten taasen viitsisi pelkastaan ollakkaan.

Noh paluupaivan lahestyessa alkaa kotiinpaluustressikin nostaa paataan. Mielessa koko ajan miljoona asiaa mita pitaa hoitaa samantien. Onhan se kuitenkin ihan huippua paasta kotiinkin ja varsinkin toihin.

Johan tassa on toimettomana maleksittukkin.

Nepalia

No niin, taalla sita sitten ollaan, Nepalissa nimittain. Aluksi taytyy kertoa pahoittelut kaikille tutuille, jotka odottavat postikorttia Kiinasta. Ei ole tulossa, turhaan odotatte. Paatimme lahettaa Teron kanssa postikortit viimeisesta kaupungista jossa vierailemme Kiinassa, eli Chengdusta. Aikaa taman toiminnon suorittamiseen oli varattu vuorokausi. Kun saavuimme Chengduhun, kysyimme hotellin vastaanotosta, mista loydamme postimerkkeja. Postista kuulemma, mika on aika yllattavaa. Eikun jalat marssimoodiin ja kavellen kohti postia.

Kavelimme tietenkin harhaan ja muutaman minuutin kavelysta tuli noin kahden tunnin patikointi. Postimerkit tuli kuitenkin hommattua viimein. Seuraava etappi oli sitten hakea postikortit joltain turistikadulta. 5 tuntia ja monta kilometria myohemmin totesimme, etta jos tassa kaupungissa postikortteja jossain myydaan, niin ei ainakaan missaan nakyvalla paikalla. Kello rupesi lahentelemaan kuutta, kun menimme takaisin hotellille kysymaan apua. Vastaanottovirkailija katsoi meita ihmeissaan ja sanoi, etta postikortteja saa tietenkin paapostista, ei muualta. Kaski menna seuraavana paivana uudestaan, koska posti oli juuri sulkeutunut. Koska lentomme Nepaliin lahti aamulla seitseman aikaan, emme siis kortteja saaneet ostettua. Nyt minulla on lompakossa parikymmenta Kiinalaista postimerkkia. Voin tuoda ne tutuille.

Kathmandu on todellinen turistihelvetti. Joka paiva meille tarjotaan matkoja ties minne, halpoja huumeita seka kaikennakoista turistikamaa. Ostamatta on jaanyt. Tosin harkitsemme vakavasti palaamista Kiinaan (Tiibetiin), koska taalta sinne paasee mukavaan 350 euron hintaan. Saa nahda missa ollaan viikon paasta. Taalla olemme kayneet tutustumassa temppeleihin ja paikalliseen yoelamaan. Ihan samanmoista meininkia tuntuu olevan taallakin. Paitsi temppeleissa on apinoita ja kaljassa prosentteja.

Aika alkaa loppumaan kesken ja parin viikon paasta pitaisi tulla siis takaisin Suomeen. Tai paasta Suomeen, koska kotonakin on sitten loppujen lopuksi mukava olla. Jonkinnakoinen loppukliimaksi tasta reissun lopusta on kuitenkin tulossa. Jos asiat menevat niinkuin menevat, voipi olla etta istumme viimeiset kolme vuorokautta lomastamme junassa. Tiibetista Pekingiin on nimittain jonkun verran matkaa. Mutta pian olemme tamankin asian suhteen viisaampia.

Muuten, 10 000 kavijaa rupeaa olemaan blogissa todella lahella. Jos olet todistettavasti 10 000 kavija blogissamme (valokuva tai kuvankaappaus tilanteesta) tarjoamme Teron kanssa kaljan tai vaihtoehtoisesti ison limsan.

Taalta tahan.

Tila: Odottaa kotiutusta.

Jos tämä teksti on luettavissanne, niin kiitokset jälleen Suomen kirjeenvaihtajallemme Matille!

Varasinpahan Shanghaista itselleni viimeiseksi viikonlopuksi ihan luksusluokan majoituksen viiden tähden hotellista. Komea on paikka, ei voi valittaa. On se tosin vähän raskasta kun huonepalvelu tulee aamulla ysiltä repimään housuja jalasta, että onko pyykkiä!! No, seuraavana aamuna osasin jo käyttää, älä häiritse nappia. Täällä siis katsellaan niitä Shanghain valoja ja pyöritään kämpässä sekä podetaan jo henkistäkin krapulaa kotiin paluusta. Tero ja Mikko laittoivat omia suunnitelmiaan hieman uusiksi.. Kiitos siitä Kiinan valtiovallalle. Eli Tiibetiin ei turisteja, edes hyvin käyttäytyviä suomituristeja, lasketa tällä hetkellä. Sekös suomituristeja HARMITTAA, mutta he varmasti itse kertovat ajatuksiaan siitä. Nyt Herroilla on kuitenkin 30.3 lento Nepaliin, joten ehkä he palaavat sieltä asiaan. Hyvää matkaa kuitenkin!

Esitänpä seuraavaksi lyhyitä ja sekalaisia katkelmia lähiaikojen tapahtumista, akselilta Hong Kong – Macao – Xian - Shanghai. Siksi lyhyitä ja sekalaisia, koska ne kuvaavat ehkä parhaiten ajatustenjuoksuani tällä hetkellä.

On mielenkiintoinen kokemus olla puolilta öin Hong Kongissa ilman majoitusta. ”Onneksi” tarjoajia riitti. Ulkona oli nimittäin n. 50 just meidän kaveria. Paikalla oli iso ja sekava kerrostalo täynnä ”hostelleita”. Huoneen koko oli ruotsinlaivan ö-luokan hyttiä vastaava. Sinne oli sitten ahdettu pari sänkyä. Perus myyntilause oli: I have a BIG room and three beds, have a look!!). Niin sitä käytiin vuoronperään katsomassa huoneita, yhden aina päivystäessä reppuja. Huoneet olivat kaikki samanlaisia ja niissä ei tosiaankaan ollut kolmea sänkyä, eivätkä ne tosiaan olleet isoja. Välittäjätkin alkoivat jo puoli kahden aikaan yöllä hermostua kun herroille ei kelpaa mikään. Vaan pakko oli alistua kun uni painoi silmää.. Kahteen sänkyyn piti tyytyä.. Eikun arvonta käyntiin, kuka saa nukkua yksin. Mikko tietenkin voitti! Noo, olihan tuota harjoiteltu ennenkin, mutta nyt oli ylivoimaisesti pienin sänky.. Alkoi olla suomituristin henkilökohtainen tila kortilla!

Tavaraa niillä olisi taas ollut myydä ihan käsittämättömän paljon. Mikko on nyt kuitenkin onnellinen ibodyn omistaja ja kallella on pari leathermania. Halvalla tietenkin!

Järjestävät siellä myös joka ilta valoshown eli vilkuttelevat pilvenpiirtäjien valoja musiikin tahtiin. Käytiin katsomassa.. oli se hienon näköistä, mutta seura oli vähän väärää valojen tuijotteluun.

Teimme myös päivän veneretken Macaoon. Eli turistikävelyä, valokuvia ja pari leimaa passiin, nähty.

Tero lähti päivää aikaisemmin takaisin oikeaan Kiinaan hankkimaan meille junalippuja Xianiin. Lippujen ostaminen saattaa olla nimittäin päivän homma kiinassa. Parin tunnin jonottaminen lippuluukulle on prosessin helpoin osuus. Sen jälkeen kun pitäisi saada vielä itsensä ymmärretyksi. Tero ehkä valaisee prosessin kulkua myöhemmin lisää.

Junaliput kuitenkin saatiin ja edessä oli 28 tuntia kestävä junamatka. Kolme pientä sänkyä päällekkäin kummallakin seinällä ja me olimme ainoat ulkomaalaiset ainakin siinä vaunussa. Oli siinä ihmettelemistä puolin jos toisinkin. Käytävällä kulki myyjää toisensa perään.. Kaikkea oli tarjolla nuudelisopasta olueen.. Emme ostaneet nuudeleita. Vaan niin se aika kului yllättävänkin nopeasti, paikallisten touhuja seuraillessa ja luultavasti päinvastoin.

Xianissa tavoitteenamme oli käydä katsomassa maan alta löydettyä tuhansien terrakottasotilaiden armeijaa. Onnistuimme tavoitteessamme. Kuka tietää, mitä kaikkea Kiinan maaperä vielä kätkeekään. Oli tuokin sen verran valtava löytö. Siellä ne seisoivat muodossa kuin meillä armeijassa konsanaan.

Suomalaistyyliset läksiäisetkin tuli pidettyä Xianissa kun päätimme melko tiiviin n.5kk:n yhteiselomme.

Loppuun vielä lisää sekalaisia ajatuksia meiltä ja muualta.

Jos tuntuu, että olette joskus olleet liikenneruuhkassa, kannattaa tulla käymään Kiinassa. Voi olla, että mieli muuttuu tai sitten olette todella olleet liikenne ruuhkassa!

Aiemmin luulin, että Tampereen Hämeenkadulla on vappuna paljon ihmisiä. Se ei pidä paikkaansa. Shanghain keskustassa oleva kävelykatu on pari kertaa Hämeenkadun mittainen ja 2-3 kertaa leveämpi. Se oli ihan tavallisena sunnuntaipäivänä aivan täynnä väkeä aamusta iltaan. Onneksi olivat selvin päin.

Kiina on tällä hetkellä maailman suurin rakennustyömaa. Välillä tuntuu, että rakennusmiehet eivät itsekkään tiedä, pitäisikö purkaa vai kasata.

Tässä on ehtinyt pari kertaa miettiä, että mihin tuo kaikki tavara määrä tarvitaan. Oli sitten kyse vaatteista, elektroniikasta tai mistä hyvänsä. Otetaan esimerkiksi yksi gigantti ja lyödään niitä yhdeksän päällekkäin. Se on ihan perus elektroniikka kauppa Aasiassa. Sama juttu on vaatteilla ja muilla tuotteilla. Käsite ostoskeskus on siis saanut täällä uuden merkityksen. Pitäisikö myydä kaikki vanhat tavarat ennen kuin tehdään lisää.. Niitä nimittäin oli vielä pari myymättä.

Kirjoiteltavaa olisi vaikka kuinka, mutta ajatusten juoksu on melko lailla nollassa tällä hetkellä. Tero ja Mikko saavat siis täydentää Kiinan retkemme vaiheita. Tämä taitaa olla ainakin toiseksi viimeinen kirjailuni tältä reissulta. Huomenna illalla pysäytellään maailmanpyörää ja raivataan lumet kotioven edestä. Viikon verran ehtii vielä kotona sulatella reissua ennen töihin menoa. Kotiin paluun sujumisesta saatan vielä aikanaan kirjoitella jotain.

Reissun jatkoja Terolle ja Mikolle

Kalle

Jumissa Wuxissa

Ollaan kaikesta huolimatta yhä täällä Wuxissa, paikallisten sankarien kanssa. Tultiin siis Pekingistä yöjunalla tänne, hengailtiin pari päivää kaverien kanssa ja kävimme tekemässä parin päivän pikavisiitin Shanghaihin. Matkasuunnitelmat muuttuvat lähes päivittäin, koska aina tulee eteen joitakin ongelmia. Suurin ongelma tuntuu olevan ajan puute. Millään ei ehdi käymään joka paikassa, mutta pitää kai sitten seuraavaan kertaankin jättää jotain.

Nyt matkaplaani kulkee seuraavasti: huomenna lennämme Guangzhouhun josta jatkamme junalla Hong Kongiin, siellä pari päivää ja nopea vierailu Macaon saarelle. Sen jälkeen takaisin Guangzhouhun ja juna/lento Xianiin morjestamaan terrakottasotilaita. Siellä tapahtuukin sitten parvenhajoitus, eli pakkaamme Kallen lentokoneeseen ja lähetetään kaveri Shanghaihin odottelemaan lentoa kotiinpäin.

Mikon kanssa jatkamme matkaa joko suoraan Tiibetiin, taikka sitten Chengdun kaupungin kautta. Junamatka kun kestää sen kaksi vuorokautta, niin aika tuntuu väkisinkin loppuvan kesken. Isompi ongelma tässä tapauksessa, onkin saada matkustuslupa tuonne Tiibetiin. Ovat ilmeisesti taas kerran sulkeneet koko alueen länkkäreiltä. Mutta yritämme parhaamme. Lhasasta sitten lento/land cruiseri Kathmanduun ja sieltä parin päivän reissu Bhutaniin. Tämä kun on tehty, niin voimmekin matkata Delhiin odottelemaan lentoamme kotiinpäin. Tällöin tosiaan eletään näillä näkymin huhtikuun 16 päivää, joten melko tiivis ohjelma on tiedossa.

Kerrataanpa kuitenkin ensin vähän Japania. Eli ’parhaimman’ wc-pöntön hallintapaneelissa oli 28 nappulaa. Joista tietenkin testasimme kaikkia. Valitettavan moni painike liittyy tähän suihkun säätelyyn. Aikaisempien lisävarusteiden lisäksi löysimme mm. Kansien ylösnostamiseen ja laskemiseen liittyvät napit sekä toiminnon, joka päästää huuhteluääntä, varsin hyödyllinen siis, mikäli sattuu ns. ujosuoli iskemään. ns. ’onnellista loppua’ emme onnistuneet valtavista ennakko-odotuksista huolimatta löytämään. Se olisi toisaalta tarvinnut eräänlaisen lypsämistoiminnon, ja tähän ei ilmeisesti nykytekniikalla harmiksemme vielä pystytä.

Tiesittekö että Japanilaiset naiset ovat todella kauniita? Näillä naisilla on vaan ongelma, johon ei alkuun kiinnittänyt juuri mitään huomiota ja sen jälkeen kun pystyi asian rekisteröimään, ei siitä päässyt yli mitenkään. Nämä naiset nimittäin ’auraavat’, ei mitenkään vähän vaan aivan h********i. Antakaapas kun kuvailen hieman. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jalkaterät ovat kääntyneet noin 45 astetta kulkusuunnasta sisäänpäin. Paikallaan seistessä polvet yhdessä, erkanevat sääret toisistaan edestäpäin katsottuna tuon saman 45 astetta. Tämän asennon työntäessä kantapäitä toisistaan erilleen, jolloin jalkojen profiili näyttää lähinnä tiimalasilta.

Kävellessään he eivät oikeastaan koskaan oikaise jalkojaan suoraksi, edes lantiosta. Joten sekin näyttää hieman kummalliselta. Sellaiselta puolikyykyssä paskat housuissa kävelemiseltä. Tästäpä sitten innostuneena yritin lukuisia kertoja päästä säätämään ko. naisten aurauskulmia, tuloksetta. Ei auttanut vaikka kerroin omaavani juuri sopivat työkalut tuohon hommaan. Ei auttanut vaikka kerroin tietäväni kaiken casterista, camperista yms. Eikä asiaa myöskään edesauttanut se, kun kerroin olevani koulutukseltani ajoneuvoasentaja. Melko nirsoja. Noh kävelköön sitten paskat housuissa, jos ei kerran herrasmiehen apu kelpaa.

Tokion metroissa on muuten eräs epätoivottava ominaisuus. Eli päätepysäkeillä ei ole minkäänlaista herätystoimintoa. ’Ruokailun’ päätteeksi kun ottaa metron kotiinpäin, saattaakin havahtua siihen, että meneekin kovaa vauhtia toiseen suuntaan. Ja mikä parasta, mahdoton sanoa että monettako kertaa. Tämäkin asia piti sitten tietenkin käydä seuraavana iltana varmistamassa ihan kahden henkilön voimin. Ei ne p*******t herätä.

Noh takaisin Kiinaan. Mitäs täällä, käytiin katsomassa maailman korkeinta buddha-patsasta (88m) ja olihan se, korkea nimittäin. Shanghaissa käytiin seisoskelemassa maailman korkeimmalla näköalatasanteella (474m) Hauskaa oli tietenkin ja pelotti ihan hitosti. Miksi ihmeessä lattiakin pitää tehdä lasista?

Melko moderni maa, tämä Kiina. Jotain ihan muuta mitä odotin. Ainakin nämä itärannikon kaupungit joita ollaan käyty katsomassa. Sanoisin, että katukuvasta paljon länsimaalaisempi kuin meidän Tampere. Joka ei sekään tietenkään ole vielä kovinkaan paljon. Yhtä suurta rakennustyömaata tämä kuitenkin tuntuu olevan. Joka paikassa rakennetaan uusia pilvenpiirtäjiä, metrolinjoja ja ostoskeskuksia yms.

Jos ei Japanissa kauheasti puhuttu englantia, niin ei sitä täälläkään tehdä juuri senkään vertaa. Vaikka ystävämme Robbie sitä yrittääkin näille opettaa. Hyvin ollaan kuitenkin elekielellä pärjätty. Eräskin ilta oltiin taas kerran ’ruokailemassa’ paikallisessa tanssi- ja soittoravintolassa. Aika kului kuin siivillä, kunnes baarimikko kehoitti ystävällisesti meitä poistumaan.

Kallen kanssa tuumailtiin, että nyt kun on alkuun päästy niin eiköhän yhdet vielä. Hostellin pihalla parvenhajoitus, Mikko kämpille keräämään unelmavävypisteitä ja minä & Kalle taksintilauspuuhiin. Eikä siis muuta kuin kadulle vaan ja turistikättä pystyyn. Ei aikaakaan, kun taksi pysähtyi kohdallemme. Minä etupenkille tinkaamaan kuskille että ”disco, disco, beer, beer” Samalla toisella kädellä esitin juovani olutta ja toisella kädellä osoitin Kallea, joka teki erinäisiä tanssiliikkeitä kadulla. Liikkeitä suoraan Leena ja Åke Blomqvistin 80-luvun alun discotanssi opetusvideolta. Päätään puistellen kuski vinkkasi meidät sisään.

(jälkeenpäin ajatellen, saatoimme hyvästä suunnitelmasta huolimatta vaikuttaa hieman idiooteilta)

Ylävitoset onnistuneen suorituksen jälkeen ja taksi liikkelle. Seuraavaksi havahduin kun kuski tönii minua hereille. Nopea tilannekatsaus, kuskille rahat kouraan ja takapenkille herättämään Kallea. Kiersimme erinäisissä tunnelmissa pari tyhjää yökerhoa läpi ja samalla maistelimme paikallisen panimon kuravettä. Kunnes kehottivat meitä taas kerran poistumaan. Noh, tällä kertaa oli helpompaa, kuskille hostellin kortti käteen ja kotiin.

Taas kerran havahduin kun kuski tönii minua hereille. Tilannekatsaus, rahat kuskille ja potkimaan Kallea hereille. Otettiin vielä katukeittiöstä iltapalasopat mukaan ja kämpille nukkumaan. ’Aamulla’ kun Mikko kyseli, että missäs olitte? Kallen kanssa katottiin tyhmänä toisiamme, että ei kuvan palaa. Onneksi oli taksikuitit tallessa. Matkaahan kun oli taitettu kokonaiset 200m suuntaansa.

Semmosta.

Ps. Saimme avec-kutsut juhannukseksi kaverimme kiinalaisiin häihin. Joten jos olet naispuolinen, varakas, kaunis ja hieman ”huolimaton” sekä omaat kiinnostuksen lähteä mitä parhaimmassa seurassa ko juhliin. Otathan yhteyttä tämän blogin toimitukseen.

Alkupaloja Kiinasta!

Jaahas.. Ristiin rastiin Japania ja perään yksi muutaman tunnin lento. Näin löysimme itsemme Kiinasta, Pekingin lentokentältä. Täällä siis ollaan.


Noin alkuun on myös todettava, että Kiinan valtiollinen järjestelmä rajoittaa varsin tehokkaasti internetin käyttöä ja on rajannut kaikki epäsiveelliset sivut pois käytöstä, kuten esimerkiksi blogimme, facebookista nyt puhumattakaan. Tässä vaiheessa esitämmekin siis kiitokset Suomen kirjeenvaihtajallemme Matille tämän tekstin mahdollisesta julkaisusta. Kiitos!



Ennen kuin paneudumme syvemmin Kiinaan, kerronpa vielä vähän Japanilaisten avuliaisuudesta.
Junamatkallamme Tokio-Kioto, törmäsimme loppumatkasta Teron kanssa pariin vanhempaan herrasmieheen, jotka aloittivat keskustelun ja kyselivät meiltä, että minne matka.. Herroilla oli sama suunta, joten he lupasivat opastaa meitä. Siis oma pää nollille ja perässä mars! Kohta herrat jo jatkoivat keskustelua junassakin. Toinen kaivoi repustaan jonkin kirjan ja toinen jonkun liinan, jossa oli jotain temppelileimoja. Tässä vaiheessa suomituristi rakensi ensimmäisen muurin ympärilleen ja ajatteli, että noilta ei kyllä osteta mitään!! Tällä kertaa olimme kuitenkin väärässä, koska he halusivat vain esitellä omia juttujaan ja jutella mukavia. Kohta olimmekin jo Kioton rautatieasemalla, kädestä pitäen vietynä, turisti-infon kautta paikallisessa linja-autossa (taskut täynnä karttoja, tietenkin) menossa kohti majoitusta.. luultavasti.. Niinpä!


Toinen herroista lähti viemään meitä hostellille ihan ”kädestäpitäen”. Hostelli kun ei löytynyt ihan helposti, niin välissä mentiin ihan poliisiaseman kauttakin. Pari sanaa japaniaa, käteen kiinni ja matka jatkui.. Vettä satoi tietenkin koko ajan. SIINÄ vaiheessa kun seisoimme liikennevaloissa ja herra tarjosi kuoritakkisille suomituristeille OMAA sateen varjoaan, alkoi vaivautuneisuuskiintiö tulla ylitäyteen ja teki mieli kadota paikalta. Ei nimittäin sovi oikein meikäläiseen luonteeseen tuo kädestä taluttaminen jne.. Kieltäydyimme kuitenkin sateenvarjosta kohteliaasti ja kohtahan se majoituskin jo löytyi. Vasta sen jälkeen kun herra tuli mukanamme ”respaan” ja varmisti, että olemme tosiaankin oikeassa paikassa, hän suostui jättämään meidät oman onnemme nojaan. Eli peti piti kuitenkin tehdä ihan itse.. Ovat ne vaan ystävällisiä ja tämä ei tosiaan ollut ainut kerta. Riittää kun näytät omalta itseltäsi eli vähän tyhmältä turistilta ja joku auttaa sinua.. Halusit tai et!


Siirrytäänpä sitten nykyiseen sijaintiimme eli Kiinaan. Nyt se on Peking ja kohta ihan jotain muuta eli iso maa isot liikkeet. Tarkoittaa, että 1500 km ei ole yhtään mitään. Aluksi suuntaamme kuitenkin tapaamaan Vietnamissa tapaamaamme kanadalaista kaveria Wuxiin.


Pari tuntia pienessä pakkasessa ja lumessa olivat melkoinen järkytys, jopa Japanin viileyden jälkeen. Tähän kun lisätään vielä pieni nälän tunne sekä väsymys, oli suomalaisen turistin luhistuminen todella lähellä! Majoittumisen jälkeen suunnitelmat olivat jo selvät ruokaa kaikille ja lämpimiä vaatteita Terolle ja Mikolle. Ensimmäisen vaateliikkeen ovesta sisään ja lähes kaikki lämpimät vaatteet tuntuivat sopivilta, melkein tinkimittä hinnasta. Kaupasta poistuttuamme Tero ja Mikko näyttivät lämminneen ja kauppiaskin hykerteli jostain syystä ihan tyytyväisen näköisenä. Huuteli kuitenkin vielä ovella perään, että ostakaa t-paitoja, just joo!! Haista itte!!!


Tiistaipäivästä teimme perus turistipäivän. Siis melko ajoissa aamulla ylös ja maailman suurinta aukiota eli taivaallisen rauhan aukiota katsomaan. Äkkiseltään luulisi, että helppo juttu. Nyt pitää kuitenkin muistaa, että ollaan kiinassa, joka tarkoittaa sitä, että ei sinne aukiolle niin vaan mennä! Yritimme ihan parina päivänäkin, toisella kerralla onnistuimme Teron kanssa livahtamaan jo alueelle, jonne tarvittiin jonkinlainen lupa (ihan vahingossa tosin). Se ei kyllä ollut vielä edes kiven heiton päässä aukiosta.


Pääsääntöisesti useampi sata poliisia esti kuitenkin lähestymisyritykset vallan mainiosti. Edes Teron elekieli (osoitti ensin itseään ja sitten aukiota) ei hellyttänyt virkavaltaa, vaan tuloksena lievä hymynkare suupielessä sekä ns. musta käsi. Lisäksi paikalla olevat Kiinan poliisin erikoisjoukot (SWAT) konepistooleineen, aurinkolaseineen, valvontalaitteineen sekä suojavarusteineen vaikuttivat varsin vakuuttavilta. Ihan ajatuksena kävi mielessä, että jospa lähtisi repun kanssa juoksemaan kohti aukiota, niin missähän kohtaa tarkka-ampujan luoti keskeyttäisi matkanteon. Tai jos joku paikallinen kysyy, että voitko pitää tätä kylttiä sen aika kun poikkean vessassa, niin on ehkä parempi kieltäytyä kohteliaasti. Ihan tarkkaan aukion eristämisen syy ei meille selvinnyt, koska yhdenkään poliisin kielitaito ei kohdannut omaamme. Käsittääksemme siellä jonkinlainen valtiojohto kuitenkin kokoontui. No, aukio tuli kuitenkin nähtyä niin läheltä kuin se tällä kertaa oli mahdollista.


Turistipäivämme jatkui vierailulla kielletyssä kaupungissa. Tinkasimme itsellemme oikein opastetun kierroksen kun sitä kerran tyrkytettiin. Opas oli opetellut englanninkieliset taulut ulkoa ihan kiitettävästi ja suurin hyöty oppaasta tuli esiin siinä, että meidän oli pakko kävellä samaan tahtiin hänen kanssaan. Jos olisimme olleet keskenään liikkeellä, olisi 9999 ½ huoneesta saattanut pari jäädä näkemättä. Menetyksen suuruutta on vaikea arvioida. koska sen verran samannäköisiä keisarin huoneet olivat, vaikka käyttötarkoitus vähän vaihtelikin.


Matka jatkui Vuoden 2008 kesäolympialaisten päänäyttämölle eli myös linnunpesäksi kutsutulle stadionille sekä Olympiakylään. Mikko kävi pääsymaksua vastaan vetäisemässä oikein ratakierroksenkin sisällä. Ajasta ei ollut puhetta, mutta kauan siihen meni, koska ehdimme Teron kanssa katsella rakennuksia (PALELLA) ulkopuolella melkoisen tovin. Kaikesta huolimatta, vaikuttavan näköinen alue tämä kisanäyttämö kuitenkin oli.


Keskiviikkopäiväksi olimme varanneet retken Kiinanmuurille. Tätä retkeä ei tehtykään muurin kunnostetulle osuudelle eli sinne, missä muut turistit parveilevat, vaan jonnekin sivummalle. Paikalla olivat vain ne kaksitoista henkeä, jotka samasta hostellista saatiin jollain ihmeen keinolla siihen vanhaan hiaceen tungettua. Vajaan kolmen tunnin autoilun jälkeen oli aika oikaista vartensa ja palautella tunto jäseniin. Paikallisen ”oppaan” johdolla lähdettiin tarpomaan eteenpäin ja kohta oltiinkin jo parikymmentä senttisessä lumihangessa.. Edelleen pikku järkytys, mutta oli se ihan kivaakin. Vajaan tunnin kuluttua¬ sekä 400m nousun jälkeen sitä sitten seisottiin keskellä hiljaisuutta ja vuoristoa melko vanhalla muurilla. Siellä se mutkitteli vuorien harjoilla ja maisemat olivat kyllä mahtavat. Olisipa mielenkiintoista seistä samalla paikalla tuhat vuotta aikaisemmin.. tai sitten ei jos huomaisi vetävänsä kivirekeä perässään.


Pari tuntia sitä sitten käveltiin pitkin muuria ja katseltiin talvisia maisemia. Aina välillä ”opas” käytti toista osaamistaan englanninkielisistä sanoista (GO!), jolloin matka jatkui. Toista osaamaansa sanaa hän ei käyttänyt, joten emme tiedä, mikä se oli. Sitten tulikin aika palata takaisin ja nauttia retkeen kuuluva lounas paikallisessa kylässä. Oli sitten riisiä ja REHUJA, muodossa jos toisessakin. Olihan se ihan hyvää, mutta suomituristeja ei kyllä kasvislounaalla saa sen kävelyn jälkeen tyytyväisiksi.. EI sitten KIRVEELLÄKÄÄN!!! Täydentämäänhän sitä joutui kun päästiin takaisin hostellille. Jalanjälkemme muurilla löytyvät GPS koordinaateista P(40 astetta 17`13,57``) I(115 astetta 56`39,27``). Niin ja kyllä se avaruus sieltä muurilta näkyi..


Tätä kirjoitettaessa matkaamme oikeasti laadukkaalla yöjunalla n.202km /h kohti sitä Wuxia. Perillä pitäisi olla aamu kuuden jälkeen. Juna lähti matkaan Pekingin eteläiseltä rautatieasemalta, joka on hieman Helsinki-Vantaan lentokenttää isompi ja modernimpi… Sellaista reppureissaamista.


Ääntämme ei vaienneta…


Kalle

Automaattijunailua mastercardin tahtiin

No niin, kannanpa minäkin välillä korteni kekoon pistämällä Japania pakettiin. Luin jostain ennen Japaniin tuloa, että ihmiselle iskee valtava kulttuurishokki tänne tullessa. Pahimmillaan se voi kestää jopa 3-4 päivää. Olen nyt maassa ollut 11 päivää, ja pahimmat shokit on jäänyt tulematta. Tekniikka tietysti on hieman erilaista ja ihmiset todella kohteliaita, mutta muuten Japanilainen on ihminen siinä missä muutkin. Erilaisuudesta Japanissa on kuitenkin jonkinlaisia kokemuksia, joten lisäänpä niitä nyt sitten tähän aikani kuluksi.

Mentyämme ensimmäiseen paikalliseen ravintolaan syömään, istuimme pöytään ja odotimme, että tarjoilija tuo listan ja kyselee, että mikä herroille (ja neidille) maistuisi. No tulihan se tarjoilija sieltä, otti meikäläistä kädestä kiinni ja vei jääkaapin kokoisen laitteen eteen. Kertoi hyvällä japanillaan, että tilaa poika tuosta ruokaa ja tuo lappu minulle. Tekstit olivat tietysti japaniksi ja hinnat oli ainoa mistä sain selvää. No eihän siinä auttanut muuta kuin sakkokierros ulkona katsomassa annoksien kuvia ja takaisin sisälle yrittäen muistaa kahta japaninkielistä merkkiä. Rahat sisään, napin painallus ja takaisin tiskille nöyränä leipälappu kädessä. Muutaman minuutin kuluttua eteeni tuotiin pihvi kananmunalla, iso annos riisiä, lautasellinen salaattia sekä kulhollinen keittoa. Onnistunut suoritus siis. Kallen tilaus ei mennyt yhtä vahvasti. Eteen nimittäin tuotiin raaka kananmuna, riisiä sekä huttua nimeltä nato (joka sisältää papuja, raakaa kananmunaa, pari vuotta vanhaa juustoa sekä jotain mausteita). Teron tilaus meni muuten hyvin, mutta Saara joi epähuomiossa Teron keiton, joka harmitti Teroa suuresti. Nyt alamme kuitenkin olla aika ammattilaisia ja saamme yleensä sitä, mitä luulemme tilaavamme.

Sekin asia tuli pienenä yllätyksenä, että ravintoloissa asioidessasi paikalliset puhuvat todella hiljaiselle äänellä ja kumartelevat kovasti. Mutta kun tulee aika lähteä ja sanot kohteliaasti kassalla domo arigato (Kiitos), koko ravintolan tai baarin henkilökunta siivoajia ja kokkeja myöten huutaa todella lujaa ja iloisella äänellä arigato aseimas (kiitos paljon). Muutaman ensimmäisen kerran meinasi tulla jännäpissa housuun, kun yli kymmenhenkinen henkilökunta huusi sen yhteen ääneen. Nyt olemme oppineet välttämään senkin. Maksat esimerkiksi kahden tuhannen yenin laskun viiden ja kymmenen yenin kolikoilla. Ovat nimittäin niin hämmentyneitä kolikkomäärästä, että alkavat vain kikattelemaan ja huutaminen unohtuu. Kyllä Suomalainen on kekseliäs.

Jos omistat Mastercardin ja meinaat matkustaa joskus Tokioon, ehdotan että vaihdat korttisi Visaan tai Diner´s club:iin. Saaran kanssa metsästimme pankkia useammin kuin monta kertaa, josta Mastercardilla saisi rahaa. Pahin takaisku sattui Kiotossa, jossa olin Teron kanssa kaksin liikenteessä Kallen poistuttua juotuaan 5 appelsiinimehua. Kalle nimittäin lupasi juoda yhden appelsiinimehun aina kun me otamme kaljan. Viiden mehun jälkeen c-vitamiinia oli kehossa niin paljon, että hotelli kutsui. Saimme kuitenkin Kallelta lainaksi 4000 yeniä loppuillaksi. Tuollainen rahamäärähän oli käsitelty alle puolessa tunnissa ja tarvitsimme lisää rahaa. Koska olin ainoa, jolla oli kortti mukana, kyselimme paikallisilta mistä löytyy automaatti, jossa käy Mastercard. Vihdoin saimme epämääräisen huhun (kokeiltuamme noin 8 eri automaattia), että postiasemalla saattaa olla sellainen. Ei muuta kuin taksi alle ja postiasemalle.

Posti oli tietenkin aamuyöstä kiinni, mutta vieressä oli yksi automaatti jota kokeilin. Kortti lensi koneesta pihalle, ennen kuin se sinne kunnolla edes oli sisälle mennyt. Ruudussa kumarteli vain pahoittelevan näköinen animaatiohahmo. Kerroimme taksikuskille, että rahaa ei ole kuin hotellilla, mutta sinne pitää päästä. Seuraavana päivänä otin postiin uuden lähestymisen ja huomasinkin pian tililläni olevan 400 euroa vähemmän. Kiitos posti, hävetkää paikalliset pankit ja ruokakaupat automaatteineen!

Kävimme viikon aikana tutustumassa Tokiossa niin päivä- kuin yöelämäänkin. Tässä joitakin vinkkejä jos joku sinne suuntaa, koska Tokiossa on aika monta erilaista ”keskustaa”. Tokyo itsessään on lähinnä kaiken bisneksen keskus ja katukuvan ovat valloittaneet samanlaisiin pukuihin sonnustautuneet meklarit sekä muut hörhöt. Ginza taas oli täynnä merkkiliikkeitä Armanin muotinäytöksistä todella kalliisiin ravintoloihin. Tuli nimittäin orpo olo hupparissa ja tuulitakeissa, kun vastaan tuli hääseurueita ja muita juhlapukuihin sonnustautuneita ihmisiä. Kävimme kuitenkin syömässä Ginzassa Japanin parhaassa siipiravintolassa. Kastiketta ei juuri ollut ja siivet oli oikeasti yli puolet pienempiä kuin Suomessa. Laskua saimme kuitenkin aikaiseksi yli 13 000 yeniä (115 euroa) ja herrasmiehinä annoimme Saaran maksaa laskun.

Shibuya oli kuin Times Square konsanaan vilkkuvine värivaloineen. Sieltä löytyy myös maailman tunnetuin risteys, jossa noin 3000 ihmistä ylittää kerralla katua kahdeksaan eri suuntaan. Meikäläiset tietysti kädet pystyssä, ettemme hukkaisi toisiamme. Shinjukussa ja Harajukussa suurin ongelma oli se, että miten saan pidettyä Saaran ulkona tuhansista kaupoista, jotka olivat pullollaan naisten vaatteita. Onneksi löysimme poikain kanssa kaljapaikan vähänväliä, joten Saara ikkunaostoksille ja pojat kaljalle.

Kun Saara oli kierrellyt parisataa liikettä ja me parisataa pubia, päätimme siirtyä Roppongin kaupunginosaan, koska siellä oli kuulemma paras meno koko Japanissa. Paskan marjat. Kalja oli niin kallista (8-12 euroa), ettei meillä ollut varaa juoda kuin kadulla kaupasta ostettuja kaljoja. Viiden aikaan aamulla siirryimme paikalliseen sporttiravintolaan, jossa huhujen mukaan näkyisi jääkiekon välierä Suomi-Usa. No eipä näkynyt, vaan Japanilaiset suurena alppihiihtomaana päättivät näyttää parhaat palat naisten pujottelun sijoista 47-80. Hetken kirottuani asiaa saimme ilmaisia juomia pöytään. Maistelin niitä, tilasin Jaskalta tulospalvelun ja 12 minuuttia myöhemmin lähdin itkien hotellille, kun kuulin, että USA johtaa 6-0. Onneksi Kanada sentään voitti, niin voimme saada Kiinassa Robbien kanssa hyviä keskusteluja aikaiseksi.

Kun tuli aika ruveta suunnittelemaan poislähtöä Tokiosta ja kohti Kiotoa, päätimme taas ruveta säästämään, koska luotijuna (neljä tuntia Kiotoon) oli yli tuplasti kalliimpi kuin paikallisjunat (yli yhdeksän tuntia). Päätin päästää Teron ja Kallen tunnustelemaan maastoa ja jäin Saaran kanssa vielä päiväksi Tokioon. Pojille tulikin muutama sakkokierros, koska vaihtoja oli 7 ja kuulutukset pelkästään Japaniksi. Itse selvisin seuraavana päivänä 40 minuuttia nopeammin, koska ystävällinen konnari teki minulle minuuttiaikataulun Tokiosta Kiotoon. Välillä vaihtojen väli oli tosin vain neljä minuuttia ja junasta ulos tullessa juoksin vain samaan suuntaan kuin muut, koska oletin heilläkin olevan kiireen samaan junaan. Onneksi oli ja sakkokierrokset jäi osaltani tekemättä.

Kiotosta itsessään ei mitään erikoisuuksia jäänyt mieleen, vaikka siellä hienoja temppeleitä ja maisemia olikin. Saavuimme Osakaan tänään ja varasimme majoituksen Capsule hotellista. Kyllä, Capsule on suomeksi kapseli. Eli nyt nukumme seuraavat kaksi yötä kapseleissa, joissa ei ole muuta kuin sänky, televisio ja radio ja päädystä suljettava ovi. Hotellissa itsessään on kuitenkin jopa sauna ja muita viihdykkeitä, joten eiköhän täälläkin aikansa saa kulumaan. Japaniin voisi helposti tulla uudestaankin, mutta pirun kallista täällä on. olen tällä hetkellä noin sadan euron päivävauhdissa, eikä se tästä enää helposti korjaannu. Onneksi Kiina on halvempi ja saatan vielä selvitä ilman velkavankeutta kotiin asti. Nyt suunnistan kapseliini katsomaan Japanilaista ´laatuviihdettä´ nenäliinojen kera. Palataan taas myöhemmin asiaan.

Pig in Japan

Vietnam vaihtui sitten Japaniin. Tarkoittaa lähinnä siistiä, juomakelpoista kraanavettä, automaatteja, kylmää, paljon ihmisiä, ihmeellisiä vessanpönttöjä ja lähinnä päiväbudjetin kasvamista nelinkertaiseksi.

Palataan kuitenkin vielä toviksi Vietnamiin. Lähdettiin siis Mikon kanssa tutustumaan vuoristokaupunki Sapaan. Toki niillä surullisen kuuluisilla yöbusseilla sinne ja takaisin. Välissä kuitenkin yksi yö ihan hotellissakin. Turhan pikainen visiitti siis. Melko erilaista Vietnamia, verrattuna siihen mitä olemme tähän mennessä nähneet. Ihmiset pukeutuivat heimojensa mukaan erilaisiin vaatteisiin, osa hyvinkin värikkäisiin ja osa lähes täysin mustiin. Lauantaimarkkinat olivat sinänsä varsinainen nähtävyys itsessään, vaikkei juuri mitään mukaan tarttunutkaan. Sopivan lämmintäkin oli +3 astetta ja Mikollakin pelkkä huppari. Kaupungista ja alueesta jäi kuitenkin näkemättä vaikka kuinka ja paljon. Harmi sinänsä, mutta jos sitten ensi kerralla.



Virastoihmisiinkin saatiin Kallen kanssa varsin toimiva kosketus. Lähetettiin nimittäin 11kg matkalaukku Suomeen. Laukku kainaloon ja suunta kohti pääpostia. Päästyämme konttoriin sisälle, ohjasi tylyhkö naisihminen meidät seuraavaan rakennukseen. Tämä oli kuulemma kansallinen posti ja siellä on kansainvälinen puoli. Ok. Ei hätää, tossua toisen eteen ja seuraavasta ovesta sisään. Ahaa, lajittelukeskus. Sieltä pienimuotoisen keskustelun jälkeen ulos ja vasta seuraavaan rakennukseen. Ulkona luki isolla International post, joten ei muuta kuin jonottamaan.

Päästyämme tiskille, ilmoitti jälleen tylyhkö naisihminen, että kello 18:n jälkeen ei enää oteta paketteja vastaan. Tulkaa huomenna uudestaan. Kerroimme naiselle, että nyt on tosi kyseessä, lento lähtee Japaniin 5h päästä, eikä tosiaan voida odotella huomiseen. Vastaushan oli jo tutuksi tullut kello 18:n jälkeen ei enää paketteja, tulkaa huomenna uudestaan. Ei muuta kuin rakennuksen ulkopuolelle. Siis mitä hittoa, posti on kuitenkin auki, mutta vain osa palveluista. Ulkonahan oli tietysti kyltti jossa ilmoitettiin aukioloajat. 19.30 asti ja kello oli 18.45. Siinä sitten sopivan kiukkulatauksen saavuttaneena, kädet puuskassa rähjäämään tiskille. Nyt ämmä otat tuon laukun ja pistät sen Suomeen. Ulkona lukee, että olette auki joten tee työsi. Noh, hän ei sitä kassia ota, menkää kansallisen postin puolelle, sinne ne pitää 18:n jälkeen jättää. Tulikohan mieleesi, että olisit voinut tuon sanoa heti aluksi?

Sitten takaisin kansallisen postin puolelle, kuitenkin kulkematta lajittelukeskuksen kautta. Sama tylyhkö naisihminen kysyi, että mitäs te taas täällä teette? Käytiin siellä kääntymässä ja lähettivät meidät tänne. Seurasi pitkähkö väittely siitä, että kenelle pitää mennä rähjäämään ja kuka tekee työnsä ja kuka ei. Väitän, että äänensävyni ja – voimakkuuteni saattoi ylittää säädylliselle keskustelulle asetetut rajat. Pahoittelut siitä. Kannatti kuitenkin rähjätä, nainen sitten kuitenkin otti laukun pitkällisten valitusten saattelemana, kun joutuu palkatta jäämään ylitöihin laittamaan laukkuamme eteenpäin. Mussuti mussuti, lappua tänne ja laukku Suomeen. Saapa nähdä tuleeko koskaan perille.

Nyt on siis Vietnam taas kerran nähty. Tai paremminkin yhteensä viiden maassa vietetyn viikon jälkeen käsittää, kuinka paljon siitä on näkemättä. Tänne pitää tulla vielä uudestaan.

Vessainfrastruktuurissakin ollaan tosiaan menty täysin äärilaidasta toiseen. Siinä missä Vietnamissa oli ´parhaimmillaan´ reikä betonilattiassa, eikä välttämättä edes seiniä ympärillä. On täällä Japanissa kaikki hieman toisin. Hostellissamme on nimittäin wc-istuin jonka käyttöpaneelissa on 15 nappulaa. Ihan kaikkia äärimäisen innokas testiryhmämme ei ole ehtinyt vielä testaamaan, mutta kaikki aikanaan.



Tähän mennessä olemme kuitenkin löytäneet ainakin seuraavat lisävarusteet: lämmitettävä istuinrengas, tietenkin portaattomalla säätimellä, jotta voidaan varmasti saavuttaa optimaalinen lämpötila suoliston tyhjenemiselle. Suutin, joka ruiskuttaa vettä suoraan ulostuloaukon ympäristöön. Tässä pitääkin sitten olla tarkkana. Nimittäin veden painetta, lämpötilaa, suihkun suuntaa ja muotoa pystyy säätämään. Sijoittuuhan ulostuloaukko kuitenkin hieman erikohdille operatiivista aluetta, ihmisestä ja asennosta riippuen. Katsotaan mitä ihmeellisyyksiä tuosta vielä löytyy.

Tokihan näitäkin lisävarusteita tulee käytettyä. Kuitenkin sellainen pikkupoikamainen kiinnostus kaikkea tekniikkaa kohtaan ja on siinä varmaan osa sitä uutuuden viehätystäkin. Sellainen huono puoli tuossa suihkuosassa kuitenkin on, että jarruvanoja esiintyy huomattavasti harvemmin. Yritä siinä sitten olla jotenkin miehinen, kun ei ole yhtään paskaa housuissa.

Mukavia kiusantekomahdollisuuksia tuo istuin kuitenkin antaa. Lähtiessäsi voit tietysti kääntää lämmön täysille. Kiva sitten seurata kuinka kauan kaverilla kestää, kun seisoo jalat ristissä pöntöllä ja odottaa renkaan jäähtymistä. Parempi konsti on tietysti, kun jättää lämmön valtaväestölle sopivaksi ja säätää suihkun lämpötilan joko täysin kylmälle taikka kuumalle. Samalla lisää paineen täysille ja suihkun muodon tyttöjen alapesuun sopivaksi. Voin kokemuksesta kertoa, että lähelle menee, ettei hiuksetkin kastu kun sattuu rutiininomaisesti käynnistämään pesurin. Voi sitten kysyä kaverilta että ”kävit sitten suihkussa?” Seuraavalla kerralla muistan kuitenkin ko asian tarkistaa.

Matkaseurueemmekin kasvoi väliaikaisesti yhdellä Saaran liittyessä viikoksi seuraamme. Mikä parasta, niin Saara toi meille tuliaisena pussillisen Vaasan ruispaloja. Siinä sitä sitten 3 aikuista miestä istui täysin hiljaa pöydän ääressä mutustelemassa ruisleipää, kyyneleet silmissä, itku kurkussa ja korsuorkesterin raatteentien raikuessa taustalla. Leivät kuitenkin loppuivat kutakuinkin koti-ikävän kanssa samaan aikaan ja vaikka hyvin vaikuttavaa olikin, ei kukaan kuitenkaan innostunut tilaamaan lentolippuja kotiin. Mutta nyt ehkä jaksaa loppureissun paremmin.

Löytyypä täältä Tokiosta muuten muumiravintolakin, joka on mielestään niin kovin Suomalainen. Saahan sieltä muun muassa janssonin kiusausta, hapanleipää ja lapin kultaa. Seinillä ko puljussa lukee kaikennäköisiä iskulauseita Suomeksi. Lauseet ovat hyvin todennäköisesti muodostettu suoraan Japani-Suomi-Japani sanakirjasta. Esimerkkinä vaikkapa ”kaikki hauska on hyvä vatsa”. Noh, oli siellä kuitenkin Suomenkielinen menu ja vieraskirja. Tarjoilijat osasivat yhtä paljon Suomea kuin minä Japania, että sinänsä melko tasapeli.



Loppureissusta tulikin mieleeni, että joko tässä vaiheessa voi aloittaa sen normaalin kitinän siitä kun kaikki lomat loppuu aina kesken? Kallella kun on enää 30pv jäljellä ja Mikolla ja minulla 46pv. Toisaalta rahathan on loppu jo ajat sitten, että enää ei oikeastaan muuta olekaan kuin noita lomapäiviä.

Uskokaa taikka älkää, mutta olen törmännyt ensimmäiseen järkevään Amerikkalaiseen. Olimme eräs ilta Hoi anissa ´ruokailemassa´ ja yhtäkkiä viereisestä pöydästä eräs mies kysyi, että mistäs päin sitä ollaan? Vastattiin tietenkin, että Suomestahan me. Mies sanoi heti tietävänsä, että eräs Suomalainen mies löytyy kahdelta top 10 listalta. Toinen lista on suurimmista kusipäistä ja toinen suurimmista sotasankareista. Yli viidestä sadasta uhrista puhuttiin. Nimeäkin mies yritti tavailla valkoisen kuoleman lisäksi, vaikkei sitä ihan täysin muistanutkaan. Olin syvästä kunnioituksesta täysin sanaton.

Tokihan sinäkin tiedät kenestä puhuttiin, kuten kaikkien Suomalaisten pitäisi.

Ps. Muutamia uusia kuvia lisätty.

Tiikerin vuosi

Olivat laittaneet kohtuu kokoisen esiintymislavan pystyyn kahden kadun haarautumiskohtaan, tänne Hanoin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä jos jonkinlaista showtanssi esitystä sekä paikallisia megatähtiä laulamassa. Ihan tarkkaan en tiedä, mikä oli shown syy, mutta veikkaisin uutta vuotta. Kiinalaista vuodenvaihdetta kun juhlitaan kuulemma kuukauden verran. SE, että pannaan lava ja show pystyyn lähes keskelle vilkkaita katuja sekä SE, että sitä tulee katsomaan muutama sata paikallista skoottereillaan, joiden päällä he sitten istuvat, EI TODELLAKAAN tarkoita sitä, että jonkinlaisia liikennejärjestelyjä olisi tarvinnut edes ajatella etukäteen. Sinne vaan kaikki sekaisin ja kaaos on valmis, mutta se tuossa liikenteessä nyt on muutenkin normaalia. Vaikka keskustorin kesäfestariteltan siirtäisi keskelle Hämeenkatua, niin liikenne olisi silti selkeämpää kuin tuossa tilanteessa. Sääliksi kävi poliisia, joka yritti pillinsä kanssa kilpailla niiden kaikkien auton ja skootterien äänitorvien kanssa. No, eipä siinä mennyt kuin hetki kun oli jo pamppukin kädessä tehostamassa käskyjä.


Mikko ja Tero ovat tutustumassa pohjoisen vuoristokaupunki Sapan kulttuuriin ja yöelämään tai todennäköisemmin sen puuttumiseen. Itse kävin pyörähtämässä yön yli Halong Baylla. Siellä oli reilut 1500 pikku vuorta meressä ja muutama isohko luola, joista itse Batmankin olisi kateellinen. Ei niitä vuoria nyt kaikkia pystynyt siltä sumulta laskemaan, mutta kovasti koittivat vakuuttaa niiden olemassa oloa. Mukavan hiljaistahan siellä oli kaiken torven soiton ja skootterin pärinän jälkeen.



Kolme viikkoa Vietnamissa on hurahtanut äkkiä. Sinä aikana me olemme jotenkin päätyneen Ho Chi Minh Citystä Dalatin, Nha Trangin ja Hoi Anin kautta Hanoihin. Ilma on muuttunut kylmäksi ja pilviseksi ja Japanissa ja Kiinassa se tuskin enää ainakaan lämpenee, eli kaikki voitava rusketuksen hankkimiseksi on nyt tehty ja se ei ole kovin paljon se. Suomituristin harrastukset kun tahtovat keskittyä paikkoihin, joihin ei aurinko paista. Olihan se vähän outoa vetää takkia päälle ja pipoa päähän ja todeta lämpömittarista, että se näyttää kuitenkin parikymmentä.. Piti oikein katsoa toisenkin kerran, mutta ei auttanut, vieläkin oli kaksikymmentä lämmintä ja mulla oli pipo päässä sekä takki ja pitkähihainen paita päällä. Kyllä siihen lämpöönkin näköjään tottuu ja paluu todellisuuteen on karua.


Paikalliset päättivät tosiaan pitää uuden vuoden juhlat 14.2, joten eihän siinä auttanut muu kuin alkaa vuoden vaihtaminen jo toistamiseen. Rutiinillahan se meiltä sujui kun oli kerran kenraaliharjoitus alla. Olimme Nha Trangin rantakaupungissa ja kyllä ne olivatkin saaneet haalittua rannalle porukkaa. Niin no, jos maa ei kooltaan paljon suomesta poikkea ja asukkaita on sellaiset 80 miljoonaa, niin kai siitä riittää ihan yrittämättäkin. Tulitikut olivat keränneet tarkasti pois kaikilta, koska yhtään muuta rakettia ei näkynyt kuin järjestävän seuran ampumat. Niitä raketteja sitten riittikin ihan kunnoilla. Tulivat mereltä kahdella laivalla ja ampuivat molemmilta laivoilta 20 minuuttia ihan solkenaan raketteja. Sitä oli kyllä suunniteltu jonkin verran enemmän kuin tuon aiemmin kuvatun shown liikennejärjestelyjä.


Nha Trangissa tuli tosiaan vietettyä useampi yö, joten sinne niitä tapahtumia kertyi enemmän kuin yksi blogiteksti sallii. Ehkä Mikko tai Tero palaavat niihin vielä jatkossa. Esim. rannalla tapasimme Kanadalaisen kaverin, joka työskenteli kiinassa. Hän kysyi sopisiko viereemme leiriytyä ja niin Uuden-Seelannin virheet alkoivat toistaa itseään. Ensi kerralla kun joku yrittää jonkinlaista kontaktia, vastaus on kyllä erittäin jyrkkä ehkä! Luultavasti tapaamme kuitenkin uudelleen Kiinassa, aika näyttää.


Uusien asioiden ”kokeile ainakin kaikkea kerran” listaa tuli laajennettua sukelluksen osalta. Alkuun vähän huolestutti, koska turvallisuusohjeet olivat ”älä koske mihinkään, äläkä hengitä vettä sekä perinteinen don`t worry”. Pullot olivat kuitenkin selässä ja kaveri työnsi minua yli laidan, niin ei siinä enää paljon ollut vaihtoehtoja. Sellaistahan se vähän oli, että minä uin ja opas hoiteli todella huomaamattomasti kaiken muun. Pinnan alta löytyi jonkin verran kaloja ja koralliriuttoja, mutta maisemien suhteen tämä ei kyllä pärjännyt Punaiselle merelle. Olipahan pohjassa yksi ihan tyhjä hiekkainen kohtakin, jota opas osoitti. Minä armeijan käsimerkit tuntevana totesin, että nyt se haluaa minun laskeutuvan tuohon seisoskelemaan. Jostain kumman syystä opas ei kuitenkaan minua siihen päästänyt vaan töni kauemmaksi.. Painiksihan se meinasi mennä, mutta annoin tällä kertaa periksi kun oltiin kuitenkin hänen kotikentällään. Paikalle vinkattiin myös toinen opas, joka otti pohjasta jokin kiven ja alkoi tökkiä hiekkaa sillä. Samassa hiekan seasta ilmestyi evät pystyssä kiukkuinen kala, jonka saalistus rauhaa oli häiritty. Opas näytti vaaran merkkiä, jonka minäkin ymmärsin. Aikanaan kun tulimme pintaan, kävi ilmi, että jos häiritset liikaa noiden piilossa olevien kalojen rauhaa, saatat olla jo tunnin päästä kuollut. Olivat kuulemma myrkyllisiä. Jaahas, kiva kuulla!


Matkan Hoi Anin kautta Hanoihin liikuimme yöbusseilla, joita kutsuttiin nimellä sleeping bus. Jos teille tarjoutuu mahdollisuus matkustaa moisessa, kehotan harkitsemaan kävelemistä. Saatte ainakin jalkanne suoraan. Jos haluatte eläytyä kotona, etsikää jostain ns pirttikaluston penkki, joka on ainakin 40cm lyhyempi teitä. Laittakaa myös toinen penkki ensimmäisen päälle ja kas teillä on kahdessa kerroksessa sänkyjä, aivan kuten meillä bussissa. Seuraavaksi laitatte penkin alle sellaisen tärytyslaitteen, joka varmasti täristää koko yön sekä aivan päänne yläpuolelle ajastetun lampun, joka syttyy kahden tunnin välein. Voitte myös hakea jostain mallinukkeja lattialle, sille reitille, jota kuljette vessaan. Tarvitaan myös pieni puhallin, joka puhaltaa koko yön kylmää ilmaa suoraan kasvoihinne. Nukkumaan mennessänne, laittakaa jalkanne vielä sellaiseen kymmenen litran muoviämpäriin ja eikun HYVÄÄ YÖTÄ! Ai niin, meinasi unohtua, ottakaa vielä sellainen vähän koulureppua suurempi laukku yöksi syliinne. Voisin arvata, että hyvin nukutti. Tuli päiväunet nimittäin tarpeeseen.




Tästä maasta jää mieleen ainakin Mekong joki, riisipellot, easy riderit, uskomaton katukauppojen määrä, sähkön jakelun toteutus sekä liikenne ja skootterit.




Skootterin peruskuormahan täällä on neljä henkilöä, mutta yleensä se vaihtelee kahden ja viiden välillä. Ennätys, jonka olemme nähneet, on kuusi henkilöä. Skootteri on perheen käyttöpeli. Sillä kulkee kätevästi koko perhe ja riittää kun vanhemmilla on kypärät. Suomessa on sanonta, että ei ole sellaista monttua, josta ei ole Zetorilla ylös tultu. Täällä se vastaavasti kuuluu, että ei ole sellaista kuormaa, jota ei skootterilla pysy viemään. Olemme nähneet mm. seuraavanlaisia kuormia: toista sataa kanaa, useampi sian ruho, kaasupulloja, kolme metrisiä puuntaimia sekä vinopino juomakoreja ja paljon muuta. Ei ole myöskään niin ahdasta koloa tai niin väärää ajosuuntaa, ettei skootterilla voi sinne mennä Jos etupyörä ja kuskin kypärä mahtuu, niin kaikki muu tulee kyllä aikaan perässä.


Maanantaina koittaa siis jälleen iloinen jälleen näkeminen Teron ja Mikon kanssa ja samana iltana jätämme taaksemme Vietnamin. Puolilta öin hyppäämme pitkästä aikaa lentokoneeseen ja suuntaamme kohti nousevan auringon maata eli Japania. Tokiossa luultavasti juuri meitä odottaa se 35 miljoonaa ihmistä, meno siis tuskin ainakaan rauhoittuu. Aika näyttää.


Näkemiin Viet Nam!

Eeeeasy rider 7-10.2.10

Dalatiin saavuttuamme mielessämme siinteli mahdollinen moottoripyöräkyyti Nha Trangiin. Tero ja Mikko olivat tutustuneet sellaiseen mahdollisuuteen viime reissullaan. Majoittauduttuamme mietimme hetken kuinka alamme sitä järjestää. Tulimme siihen tulokseen, että helpoin tapa on tehdä sitä minkä parhaiten osaamme, eli paikalliseen pubiin näyttämään humalaiselta turistilta. Sitä kautta ne muutkin ongelmat ovat parhaiten lähteneet alkuun.

Eipä aikaakaan kun ensimmäinen ”nahkaliivinen” kaveri kurvasi moottoriratsullaan pihaan esittelemään vaihtoehtojaan. Pikku neuvottelun ja muutaman oluen jälkeen kukin meistä totesi olevansa 190$ köyhempi ja sopineensa kolmen päivän moottoripyöräkyydistä easy riderien matkassa Dalatista Nha Trangiin. ”Many stops, don´t worry” kuului vastaus kun yritimme kysellä päiväohjelmaa matkasta. Jaahas, mitäs siinä sitten, aika näyttää, mitä tuleman pitää.

Kuuluipahan ohjelmaan ilmainen päiväkierroskin Dalatissa, jossa katseltiin kylän ja lähialueen temppelit ja vesiputoukset ja varsinainen rakennussuunnittelun kukkanen, eli paikallisen presidentin tyttären suunnittelema talo. Talosta sanoisin sen verran, että rakennussuunnittelu ei taida olla kyseisen suvun vahvimpia puolia.

Samalla siinä päiväretken aikana vähän tunnusteltiin, että onko meistä istumaan prätkän kyydissä ja täyttävätkö herrojen ajotaidot suomituristin vaatimukset. Loppu tulos ilmiselvästi miellytti molempia. koska sovimme, että seuraavana aamuna lähdetään matkaan.
1. päivä

Dalat-Lak Lake (170km)

Niin se retki sitten alkoi, eikun prätkän ”takapenkille” ja kohti ensimmäistä kohdetta, josta ei ollut hajukaan.. retkisuunnitelmana kun oli pelkkä ”don´t worry.. .many stops.. Dalatista pihalle ja kohta jo olimmekin vanhassa hylätyssä lentotukikohdassa. Mitäs siinä ilmavoimien miehenä voit sitten muutakaan kuin hymyillä, että jännää!!

Matka jatkui sujuvasti ja kohta huomasimme olevamme jollain kukkafarmilla.. Siellähän oli värikkäitä kukkia kasvihuoneessa ja oppaamme selkeä englanti kaikui korvissa.. yeaahh!.. take a picture..! Minkäs teet, muuta kuin kaivat kameran esiin ja kuvaat niitä kukkia.. Kiinnosti!

Kukat kun oli kuvattu niin takapuoli takaisin satulaan ja ettepäin. Kas, jonkinlainen kahviplantaasi, sinne siis. Tiesittekö muuten, että Vietnam on maailman toiseksi suurin kahvin viejämaa, ei mekään. Kahvifarmien määrän perusteella se on varsin uskottavaa, mutta kahvia juoneena, se ei ole millään mittakaavalla uskottavaa. Toisaalta jos minulla olisi tuollaista kahvia, yrittäisin itsekin viedä sen pois maasta niin nopeasti kuin mahdollista. Kahvin tilaaminen ja juontikin kun on jo sinänsä jännää puuhaa..

Se kahvista, tulee kohta nimittäin suomessa suodatetun kahvin makua ikävä.. Takaisin pyörän selkään ja jokunen kilometri torvensoittoa eteenpäin. Täällä tuo tyytin eli äänimerkin käyttö kun lähentelee jo kansallislaulua. Sitten sitä oltiinkin jo silkkitehtaassa. Ei voi muuta sanoa kuin, että ei ole helppoa silkkiperhosen elämä… Ensin rakastelet, sitten saat lapsen, joka tekee mukavan kodin itsellensä ohuesta seitistä. Kohta sitten iskeekin julma ihminen ja purkaa kodin ikivanhalla koneellaan sekä tekee toukasta soppaa. Ei siinä, pehmeitä olivat solmiot ja huivit.. Kyllä kelpaa!

Liika tunteilu sikseen ja pyöränselkään, yeaahh! Vesiputouksia kun ei vielä tullut Uudessa-Seelannissa nähtyä, niin seuraavaksi sellaista katsomaan. Se siitä! Samaan paikkaan osui myös kohtalaisen kokoinen Pagoda… ja mikä? Ei kun netti auki ja ottamaan selvää. Oli muuten kohtuukokoinen Buddha(hyvin syönyt) siellä. Koko uskontoon emme kuitenkaan vielä päässeet sisälle, vaikka perusteet saimmekin. Rippikoulu opit päätimme pitää mahassamme, vaikka ainahan sitä nyt pienen keskustelun aikaiseksi saisi.

Jätettyämme paikan Pagodan taaksemme mietimme, mikä on päiväkiintiö vastaaville nähtävyyksille. Tulimme siihen tulokseen, että kolme on kyllä maksimi. Maanantain saldosta jäi kaksi käyttämättä, eli tiistaille kiintiö on siis viisi.. PAS…T, sitä kiintiötä ei kyllä siirretä!!

Seuraavaksi pysähdyimmekin keskelle kahvipeltoa erään peltitynnyrin viereen. Hetken ihmettelimme, että mitäs täällä? Kypärän visiirin nosto auttoi kuitenkin hahmottamaan, että siellähän asui koko joukko ihmisiä ja lapsiakin juoksenteli toista kymmentä ympärillä. Peltitynnyrikin osoittautui todella syväksi kaivoksi. Kameran kaivaminen esiin siinä tilanteessa tuntui vähän hölmöltä, mutta pari kuvaa avoimesti iloisista lapsista saimme kuitenkin räpsäistyä. Olimme vierailleet paikallisessa vähemmistökylässä, jossa asui heimoa, jota kutsuttiin nimellä loko-people. He painoivat hommia aamusta iltaan ja asuivat melkoisissa kommuuni taloissa, joissa ei turhia hienouksia ollut. Simple life.. niin sanotusti.



Takaisin ratsun selkään ja kohti uusia seikkailuja. Eikä aikaakaan kun jälleen lyötiin liinat kiinni ja oltiin pienen mökin pihassa. Siitä sitten riderin perässä sujuvasti sisään mökkiin, josta ei tosiaankaan ollut pitkä matka sikalaan. Sikala kun oli ihan saman katon alla. Tässä huushollissa keiteltiin kuitenkin sitä itseään eli riisiviinaa, jota sitten vietiin kaupunkiin myytäväksi. Keittovälineet muistuttivat hyvin pitkälti laitetta, jolla vuodatettiin suomessa korpikuusen kyyneleitä. Pöydältä siis joku vanha kanisterin korkki käteen ja maistamaan. Heti ei alkanut laulattaa, mutta pari korkillista lisää niin sinne olisi jääty :)

Päivä olikin jo puolessa.. Eikun syömään. Ruokailut olivatkin melkoisia elämyksiä, joita voi muistella myöhemminkin. Palaamme niihin vähän myöhemmin, mutta sanoisin, että paikalliseen ruokakulttuuriin on tutustuttu ihan kunnolla. On syöty lempiruokaani eli paljon! Ihan kaikista valmistusmetodeista ja ruuista en halua edes tietää kaikkea, mutta paskatautia ei tullut.

Ruuan päällehän pitäisi ottaa pienet ruokaperäiset, mutta mitä vielä! Hetkeksi takaisin satulaan ja jonnekin tienvarteen seis. Riderit pistivät tienpenkalle maate ja osoittivat metsään johtavaa polkua. Kävelkää vartti tuonne ja sitten takaisin.. Justiinsa, ei siis päiväunia meille. No, onhan sitä tähän mennessä marssittu jo metsässä jos toisessakin, metsään siis, vaikka ei juuri nyt kiinnostanutkaan ihan valtavasti. Aurinkokin paistoi sopivasti ylhäältä ja lämmintä oli joku 34 astetta. Hetken käveltyämme paikallisessa viidakossa, mieleen palautuivat muistikuvat erään naisen kaulasta, joka oli täynnä kuppauksesta (KVG, jos ei sano mitään) aiheutuneita mustelmia. Riderit kertoivat, että häntä oli pistänyt/purrut, joku eläin otsaan ja jos kaulasta ei imetä kovaa vauhtia alaspäin leviävää myrkkyä tunnin sisällä pois niin olet kuollut. Siinä ei taida EA I kurssista enää olla apua ja tuskin medihelikään ehtii ajoissa paikalle. Katsoimme hetken toisiamme ja totesimme, että kyllä me todennäköisemmin kuolemme tuohon liikenne kaaokseen.

Elossa, mutta hiestä märkänä ja metsää nähneenä takaisin herättämään riderit, jotta päästään eteenpäin eli hit the road Jack, niin kuin riderit tapasivat sanoa. Kohta olimmekin vanhan pommikraaterin kohdalla, jonne oli kirjaimellisesti tipahtanut 5000 kg lentopommi. Oli kuskilla käynyt sormi vahingossa väärällä nappulalla, Sattuuhan noita.. Eikö?

Matka jatkui mutkitellen läpi riisipeltojen ja vuorten, tuulen humistessa kypärään ja viilentäen mukavasti polttavaa auringon paahdetta sekä (äänimerkin, niin kuin Raumalla tavataan sanoa) soiton säestäessä matkan tekoa. Lyhyellä t-paidalla nyt turha kuvitellakaan matkustavansa siinä paahteessa, jos ei Mikkoa lasketa. Siltähän se onnistui kyllä. Käytiinpä siinä jollain hedelmä-pähkinä farmillakin ja taas opittiin uutta. Pienen ajomatkan jälkeen oltiinkin jo jossain kylässä paikallisella torilla. Täältä sitä varmaan tulee meidänkin oikeasti erinomaiset ruuat. Näin tuumimme siinä katsellessamme auringon paahteessa olevaa lihatiskiä, jossa oli kaikkea lehmän päistä lähtien. Pakko sen olla hyvää, sillä en usko, että ne muutama tuhat kärpästä olivat yhtään väärässä.

Siinä viiden aikaan saavuimme vallan mainioon majoitukseemme ja hetken levon jälkeen siirryimme riderien kanssa päivälliselle. Päivän ”ratsastuksen” ja ruuan jälkeen meinasikin jo silmiä väsyttää. Illalla totesimme päivän olleen joka dollarin arvoinen.

Päivä 2.

Lak Lake - Puon Ma Thuot (120 km)

Toinen päivä aloitettiin riisin viljelyn perusteilla. Istuta, poimi, kuori, kylvä uudelleen, kastele, anna kasvaa 80 päivää ja tee siitä sen jälkeen, mitä ihmeellisimpiä asioita. Ok. Kokeillaan kotipihalla ensi kesänä..

Sitten takaisin pyörän selkään ja eteenpäin.. Eli riikkari (niin kuin meillä päin sanotaan) soimaan ja matkaan. Kohta oltiinkin jo paikallisessa vähemmistökylässä tutustumassa siihen yksinkertaiseen elämään. Tiesittekö muuten, että jos kysyt joltain, kuinka iso talo sinulla on, et todellakaan saa vastausta neliömetreinä. Talon koko nimittäin perustuu siihen, että kuinka monta ihmistä talossa asuu. Siis, mitä enemmän sukua saman katon alla, sitä rikkaampi on huusholli. Eikä siellä tosiaan ole mitään erillisiä huoneita, vaan kaikki talossa on yhtä suurta tilaa. Pitäisikö kokeilla suomessakin? Koko suku vaan saman katon alle. Ei välttämättä toimi.

Samassa paikassa minulle ja Terolle tarjoutui tilaisuus ajella edulliseen hintaan biodynaamisella kokonaisuudella, joka muuttaa kaksi sataa kiloa ruokaa päivässä 90 kg:si paskaa, eli norsulla. Terolle se norsun selkään kampeaminen oli kuulemma jo tuttua puuhaa, joten kai se minultakin onnistuisi.. Kohtahan sieltä jo kahden istuttava norsu tallustikin verkkaisesti paikalle. Suomituristit selkään ja matkaan.

Kuljettaja istui norsun niskassa ja me ”takapenkillä” liikkeelle lähdettäessä Mikko huusi perään, että se kestää sitten tunnin!! Jaa hä!!! Aurinko paistoi täysillä, päällä lyhythihaiset paidat, ei vettä ja tulikos sitä eilen illalla muutama olutkin otettua.. Lyhyesti sanottuna vähempikin olisi riittänyt!! No, ei siinä auttanut muuta kuin istua. Meno oli ailahtelevaa ja verkkaista, ihan kuin meillä töissä. Eikä aikaakaan kun Terolla oli paha olo. Matka jatkui sähkölankoja väistellen ja kohta olimmekin jo järven rannassa. Mitä!!! Se meinaa ajaa sen tuonne veteen.. onkohan siinä syvää??? Pian oltiinkin sitten jo kuljettajan kenkiä myöten vedessä. Huolestuttavaa… Teki mieli kysyä kuljettajan ajotaidoista ja norsun uimataidoista, mutta kun kuljettaja ei puhunut englantia eikä me puhuttu norsua, niin päädyimme vain tekemään oman pelastussuunnitelman todennäköisen onnettomuustilanteen varalle. Norsun kaatuessa veteen tai kuljettajan saadessa sydänkohtauksen kesken kaiken, hyppäisimme tuon läheisen isohkon ajopuun kyytiin ja luultavasti kelluisimme aikaa myöten rantaan. Vesi alkoi onneksi madaltua ja kuljettajakin näytti olevan voimissaan. Lähempi tarkastelu osoitti myös ajopuun olevan norsun paskapökäle, joten hyvä, että sitä ei tarvittu. Elossa, sekä me että norsu.. Siirrymme takaisin moottoripyörien pariin.





Seuraavaksi edessä olikin sotamuistoja tai oikeastaan vanhan kirkon rauniot. Rideriltä alkoi tulla kirkosta tarinaa niin, että ei meinannut mukana pysyä. Lyhyesti sanottuna siinä oli käynyt niin, että jenkkipilotilla oli sattunut jälleen sormi vähän väärälle nappulalle kun oli raketinheitin osoittanut kohti kirkkoa. Siinä sitten kuoli muutama tuhat ihmistä, jotka olivat kirkossa suojassa. Jenkkipilotin puolustukseksi täytyy mainita, että häntä kohtikin oli kyllä ammuttu läheiseltä kukkulalta, mikä oli aiheuttanut pikatilanteen ja vahingonlaukauksen.

Päivä alkoikin olla jo puolessa, koska maha ilmoitteli ruuan puutteestaan. Kurvasimme siis paikalliselle abc-asemalle ja noutopöytään syömään. Eli jonkun perheen kotiravintolaan, missä pöytään tuotiin mitä merkillisimpiä kippoja sekä riisiä ja nuudeleita riittävästi. Lisäksi tietenkin soppaa ja kaiken maailman rehuja ja kasveja. Seuraavaksi nenän eteen iskettiin melko iso lautasellinen punaista raakaa lihaa. Suomituristit katsoivat hetken toisiaan ja uskon, että kaikkien kolmen päässä pyöri mielikuvat eilisen torin lihatiskiltä sekä tulevan illan paskataudista. Pöytään oli jossain välissä ilmestynyt pieni pata kaasuliesineen, jossa riderdit alkoivat kypsentämään lihaa. Ei siinä mikään auttanut, nälkä oli, ruoka tuoksui nenään ja lihan palaa tungettiin lautaselle toinen toisensa perään. Yeaah! Tarkoitti, että antaa mennä vaan, hyvää se on! Kaikki tuli syötyä, oli hyvää ja riittävästi ja pysyi vielä sisälläkin. Kyllä kelpasi taas matkustaa.

Ruokailun päälle olikin sitten hyvä käydä katsomassa, että mitä sodan aikana syötiin. Riderit esittelivät meille puun, josta tehtiin ruokaa. Taisi vastata suomalaista pettuleipää, mutta ei tullut maistettua.

Kohta paineltiinkin sitten kovaa vauhtia, keskelle ei mitään. Äänimerkkikin sai olla hetken ihan rauhassa, mikä oli hyvä asia. Sellainen jatkuva torven soitto kun on pidemmän päälle aika hermoja raastavaa. Keskellä ei mitään virtasi joki, jossa oli myös vesiputous, jonka juurella oli sinisen ja keltaisen sekoituksen väristä vettä, jossa oli maailman mahtavin uintipaikka. Siellä virkistävässä jokivedessä ja putouksen muodostamissa poreammeissa suomituristikin viihtyi jopa pidemmän tovin. Taisi vierähtää ihan pari tuntia, mutta kärsivällisesti riderit odottivat maksavia asiakkaitaan.




Olisikohan nyt jo vesiputous kiintiö täys tälle reissulle… No.. EI! Seuraava stoppi kun sisälsi niitä oikein roppakaupalla. Pyörät parkkiin ja riderin ruokatunnilla piirtämän kartan kanssa parin kilometrin mittaiselle kävelylenkille metsään. No tällä kävelyllä ei ainakaan olisi vedestä pulaa. Siellä meitä jo odottikin Vietnamin isoin vesiputous. Täytyy todeta, että kyllä sieltä vettä tuli, jopa näin kuivallakin kaudella. Kohta todettiin, että nähty, eikä ihan heti mennä katsomaan vesiputouksia. Ainut asia, mikä jäi askarruttamaan pieniä mieliämme, oli se, että asuiko se mustanaamio kenties juuri tämän putouksen takana?

Matkalla hotellille päin kohdalle osui vielä yksi silta ja kivimyymälä, joita poikkesimme katsomaan. Kivet olivat paikallista taidetta, joka keräsi kärpäsiä, mutta siitä sen enempää. Hotelliin lepäämään siis ja odottamaan seuraavaa illalliselämystä.

Riderit kysyivät haluammeko mennä pyörillä syömään, mutta eivät olleet yhtään pahoillaan kun sanoimme, että taksikin käy jos haluatte ottaa myös pari olutta. Ruokapaikka oli taas päällepäin sen näköinen, että ei olisi ehkä tullut muuten mentyä. Ravintolassa oli pöydät, joiden keskellä oli kaasuliesi sekä muoviset tuolit jotka näyttivät siltä, että ne luhistuvat suomituristin alla heti ensi lusikallisen kohdalla. Kaasuliesi enteili vähän sitä, että se on kohta taas punaista lihaa pöydässä. Muutama vietnaminkielinen sana ja johan alkoi tapahtua. Liedet pantiin tulille ja pöytään alkoi tulla jos jonkinlaista purkkia, lautasta ja dippiastiaa sekä tietenkin soppaa, niitä rehuja ja sitä punaista raakaa lihaa. Riderit ilmoittivat, että tänään syödään vuohta ja
vuohen kanssa ei sitten juoda poijjaat olutta vaan riisiviinaa, jonka paikalliset tuntevat paremmin nimellä happy water. Pari tuntia, pari vuohta ja pari litraa sitä happy wateria vierähti hetkessä, mutta jälleen oli vatsa täysi ja pääkin täyttymässä.

Taksilla takaisin hotellille ja riderien kanssa pari olutta (kun se heillekin näytti maittavan) ja perus paskanpuhumista. Tulipahan siinä muutama Suomi valokuvakin heille esiteltyä. Riderit vetäytyivät yöpuulle, piti kuulemma ajaa aamulla. Meidän ei, joten arvaatte varmaan loput. Löytyipähän sieltäkin kaupungista joku yökerho, jonne tiemme vei. Yökerhossa ei ollut yhtään turistia meidän lisäksemme ja musiikki huusi tietenkin ylikovalla. Vartijoita oli vastaavasti sitäkin enemmän. Täällä, jos jossain tunsi jo itsensä tärkeäksi.. Pöytämme ympärilläkin seisoi kokoajan neljä vartijaa. Vessassa käyntikin oli oma kokemuksensa. Suomessa harvemmin vartija kättelee vessan ovella kun olet kuselle menossa sekä seuraa perässäsi ja jää metrin päähän katsomaan, että saat varmasti toimituksen turvallisesti hoidettua. Saattaa olla ujommalle, jopa kiusallista. Humalaista suomituristiahan se ei nyt haitannut, lähinnä huvitti. Sitten vielä käteltiin lähtiessä ja vartija saattoi myös takaisin pöytään. Siinä mallia asiakaspalvelusta.

3.päivä

Puon Ma Thuot.- Nha Trang (213km)

Kolmantena aamuna pirteänä matkaan elätellen toivoa lyhyestä päivämatkasta. Vielä mitä, pisin päivä oli edessä ja olo ei ollut ihan parhain. Raikas ajoviima kuitenkin piristi mukavasti ja herätti toivoa, että tästäkin päivästä selvitään. Mikon kuski ja eräs toinen kuski vaihtoivat asiakkaita, joten Mikko sai viimeiseksi päiväksi uuden kuskin.

Viimeiseen päivään kuuluikin aika paljon ajelua ja vain muutamia pysähdyksiä, paitsi Terolla, jonka rideri pakotti Teron ottamaan valokuvia enemmän kuin Tero on tähän mennessä elämässään ottanut. ”I think, you want take a picture.. TAKE A PICTURE! ”kuului aika usein. Ei siinä auttanut muuta kuin kaivaa kamera nöyrästi esille.

Viimeisen päivän ohjelmaan kuului kumipuita, kaakaopensaita, riisileivän valmistusta ja sotamuistoja. Pysähdyimme myös vanhan mummon mökillä, joka keitteli suvulle ruokaa uudeksi vuodeksi. Aivan oikein, 14.2 alkaa kolmenpäivän uuden vuoden juhlat täälläpäin. Eli nyt on Kiinalainen vuoden vaihde. Mitä noita valmisteluja on tässä viikon verran seurannut, niin taitaa olla tulossa isot bileet.

Matka jatkui läpi pienen vuoriston, jonka mutkaiset alamäet rullailimme moottori sammuksissa maisemia katsellen. Pysähdyimme tauolle erään sillan kupeeseen ja ihmettelimme heppua, joka kahlasi vedessä
kahden vavan näköisen tikun kanssa ja kantoi akkua selässään. Itselle kun on jo pienestä pitäen yritetty kertoa, että vesi ja sähkö on huono yhdistelmä. Eli lieneekö herra itsemurha aikeissa. Ei ollut vaan oli kalassa. Hän kalasti sähköllä, siten että työnteli vapoja välillä veteen. Lähempää tarkastelua emme tehneet kuinka homma toimi, mutta ei sillä ainakaan sillä hetkellä kovin isoa repullista kaloja ollut.

Nha Trangin kaupunki alkoi uhkaavasti lähestyä ja kolmen päivän pyöräseikkailumme lähestyi loppuaan. Merikin ilmestyi jostain näkyviin ja matka jatkui rantatietä, merta ja lukuisia kalastusveneitä katsellen. Saattoipa Tero pysähtyä ottamaan kuvankin jostain, vaikka ei olisi edes välttämättä halunnut. Retki oli kyllä vallan mainio ja pääsi lähelle todellista Vietnamia. Liikennekulttuuri on kyllä melko erilaista kuin suomessa ja sen kuvaaminen ei oikein sanoin onnistu. Välillä meinasi oikein vähän jännittää, vaikka kyllähän nuo turvallisesti ajaa osasivat.



Koska olemme vieläkin elossa, lähdemme seuraavaksi tarkastamaan paikalliset koralliriutat ja kalaparvet eli sukeltamaan. Sitä en olekaan vielä koskaan kokeillut.