Eeeeasy rider 7-10.2.10

Dalatiin saavuttuamme mielessämme siinteli mahdollinen moottoripyöräkyyti Nha Trangiin. Tero ja Mikko olivat tutustuneet sellaiseen mahdollisuuteen viime reissullaan. Majoittauduttuamme mietimme hetken kuinka alamme sitä järjestää. Tulimme siihen tulokseen, että helpoin tapa on tehdä sitä minkä parhaiten osaamme, eli paikalliseen pubiin näyttämään humalaiselta turistilta. Sitä kautta ne muutkin ongelmat ovat parhaiten lähteneet alkuun.

Eipä aikaakaan kun ensimmäinen ”nahkaliivinen” kaveri kurvasi moottoriratsullaan pihaan esittelemään vaihtoehtojaan. Pikku neuvottelun ja muutaman oluen jälkeen kukin meistä totesi olevansa 190$ köyhempi ja sopineensa kolmen päivän moottoripyöräkyydistä easy riderien matkassa Dalatista Nha Trangiin. ”Many stops, don´t worry” kuului vastaus kun yritimme kysellä päiväohjelmaa matkasta. Jaahas, mitäs siinä sitten, aika näyttää, mitä tuleman pitää.

Kuuluipahan ohjelmaan ilmainen päiväkierroskin Dalatissa, jossa katseltiin kylän ja lähialueen temppelit ja vesiputoukset ja varsinainen rakennussuunnittelun kukkanen, eli paikallisen presidentin tyttären suunnittelema talo. Talosta sanoisin sen verran, että rakennussuunnittelu ei taida olla kyseisen suvun vahvimpia puolia.

Samalla siinä päiväretken aikana vähän tunnusteltiin, että onko meistä istumaan prätkän kyydissä ja täyttävätkö herrojen ajotaidot suomituristin vaatimukset. Loppu tulos ilmiselvästi miellytti molempia. koska sovimme, että seuraavana aamuna lähdetään matkaan.
1. päivä

Dalat-Lak Lake (170km)

Niin se retki sitten alkoi, eikun prätkän ”takapenkille” ja kohti ensimmäistä kohdetta, josta ei ollut hajukaan.. retkisuunnitelmana kun oli pelkkä ”don´t worry.. .many stops.. Dalatista pihalle ja kohta jo olimmekin vanhassa hylätyssä lentotukikohdassa. Mitäs siinä ilmavoimien miehenä voit sitten muutakaan kuin hymyillä, että jännää!!

Matka jatkui sujuvasti ja kohta huomasimme olevamme jollain kukkafarmilla.. Siellähän oli värikkäitä kukkia kasvihuoneessa ja oppaamme selkeä englanti kaikui korvissa.. yeaahh!.. take a picture..! Minkäs teet, muuta kuin kaivat kameran esiin ja kuvaat niitä kukkia.. Kiinnosti!

Kukat kun oli kuvattu niin takapuoli takaisin satulaan ja ettepäin. Kas, jonkinlainen kahviplantaasi, sinne siis. Tiesittekö muuten, että Vietnam on maailman toiseksi suurin kahvin viejämaa, ei mekään. Kahvifarmien määrän perusteella se on varsin uskottavaa, mutta kahvia juoneena, se ei ole millään mittakaavalla uskottavaa. Toisaalta jos minulla olisi tuollaista kahvia, yrittäisin itsekin viedä sen pois maasta niin nopeasti kuin mahdollista. Kahvin tilaaminen ja juontikin kun on jo sinänsä jännää puuhaa..

Se kahvista, tulee kohta nimittäin suomessa suodatetun kahvin makua ikävä.. Takaisin pyörän selkään ja jokunen kilometri torvensoittoa eteenpäin. Täällä tuo tyytin eli äänimerkin käyttö kun lähentelee jo kansallislaulua. Sitten sitä oltiinkin jo silkkitehtaassa. Ei voi muuta sanoa kuin, että ei ole helppoa silkkiperhosen elämä… Ensin rakastelet, sitten saat lapsen, joka tekee mukavan kodin itsellensä ohuesta seitistä. Kohta sitten iskeekin julma ihminen ja purkaa kodin ikivanhalla koneellaan sekä tekee toukasta soppaa. Ei siinä, pehmeitä olivat solmiot ja huivit.. Kyllä kelpaa!

Liika tunteilu sikseen ja pyöränselkään, yeaahh! Vesiputouksia kun ei vielä tullut Uudessa-Seelannissa nähtyä, niin seuraavaksi sellaista katsomaan. Se siitä! Samaan paikkaan osui myös kohtalaisen kokoinen Pagoda… ja mikä? Ei kun netti auki ja ottamaan selvää. Oli muuten kohtuukokoinen Buddha(hyvin syönyt) siellä. Koko uskontoon emme kuitenkaan vielä päässeet sisälle, vaikka perusteet saimmekin. Rippikoulu opit päätimme pitää mahassamme, vaikka ainahan sitä nyt pienen keskustelun aikaiseksi saisi.

Jätettyämme paikan Pagodan taaksemme mietimme, mikä on päiväkiintiö vastaaville nähtävyyksille. Tulimme siihen tulokseen, että kolme on kyllä maksimi. Maanantain saldosta jäi kaksi käyttämättä, eli tiistaille kiintiö on siis viisi.. PAS…T, sitä kiintiötä ei kyllä siirretä!!

Seuraavaksi pysähdyimmekin keskelle kahvipeltoa erään peltitynnyrin viereen. Hetken ihmettelimme, että mitäs täällä? Kypärän visiirin nosto auttoi kuitenkin hahmottamaan, että siellähän asui koko joukko ihmisiä ja lapsiakin juoksenteli toista kymmentä ympärillä. Peltitynnyrikin osoittautui todella syväksi kaivoksi. Kameran kaivaminen esiin siinä tilanteessa tuntui vähän hölmöltä, mutta pari kuvaa avoimesti iloisista lapsista saimme kuitenkin räpsäistyä. Olimme vierailleet paikallisessa vähemmistökylässä, jossa asui heimoa, jota kutsuttiin nimellä loko-people. He painoivat hommia aamusta iltaan ja asuivat melkoisissa kommuuni taloissa, joissa ei turhia hienouksia ollut. Simple life.. niin sanotusti.



Takaisin ratsun selkään ja kohti uusia seikkailuja. Eikä aikaakaan kun jälleen lyötiin liinat kiinni ja oltiin pienen mökin pihassa. Siitä sitten riderin perässä sujuvasti sisään mökkiin, josta ei tosiaankaan ollut pitkä matka sikalaan. Sikala kun oli ihan saman katon alla. Tässä huushollissa keiteltiin kuitenkin sitä itseään eli riisiviinaa, jota sitten vietiin kaupunkiin myytäväksi. Keittovälineet muistuttivat hyvin pitkälti laitetta, jolla vuodatettiin suomessa korpikuusen kyyneleitä. Pöydältä siis joku vanha kanisterin korkki käteen ja maistamaan. Heti ei alkanut laulattaa, mutta pari korkillista lisää niin sinne olisi jääty :)

Päivä olikin jo puolessa.. Eikun syömään. Ruokailut olivatkin melkoisia elämyksiä, joita voi muistella myöhemminkin. Palaamme niihin vähän myöhemmin, mutta sanoisin, että paikalliseen ruokakulttuuriin on tutustuttu ihan kunnolla. On syöty lempiruokaani eli paljon! Ihan kaikista valmistusmetodeista ja ruuista en halua edes tietää kaikkea, mutta paskatautia ei tullut.

Ruuan päällehän pitäisi ottaa pienet ruokaperäiset, mutta mitä vielä! Hetkeksi takaisin satulaan ja jonnekin tienvarteen seis. Riderit pistivät tienpenkalle maate ja osoittivat metsään johtavaa polkua. Kävelkää vartti tuonne ja sitten takaisin.. Justiinsa, ei siis päiväunia meille. No, onhan sitä tähän mennessä marssittu jo metsässä jos toisessakin, metsään siis, vaikka ei juuri nyt kiinnostanutkaan ihan valtavasti. Aurinkokin paistoi sopivasti ylhäältä ja lämmintä oli joku 34 astetta. Hetken käveltyämme paikallisessa viidakossa, mieleen palautuivat muistikuvat erään naisen kaulasta, joka oli täynnä kuppauksesta (KVG, jos ei sano mitään) aiheutuneita mustelmia. Riderit kertoivat, että häntä oli pistänyt/purrut, joku eläin otsaan ja jos kaulasta ei imetä kovaa vauhtia alaspäin leviävää myrkkyä tunnin sisällä pois niin olet kuollut. Siinä ei taida EA I kurssista enää olla apua ja tuskin medihelikään ehtii ajoissa paikalle. Katsoimme hetken toisiamme ja totesimme, että kyllä me todennäköisemmin kuolemme tuohon liikenne kaaokseen.

Elossa, mutta hiestä märkänä ja metsää nähneenä takaisin herättämään riderit, jotta päästään eteenpäin eli hit the road Jack, niin kuin riderit tapasivat sanoa. Kohta olimmekin vanhan pommikraaterin kohdalla, jonne oli kirjaimellisesti tipahtanut 5000 kg lentopommi. Oli kuskilla käynyt sormi vahingossa väärällä nappulalla, Sattuuhan noita.. Eikö?

Matka jatkui mutkitellen läpi riisipeltojen ja vuorten, tuulen humistessa kypärään ja viilentäen mukavasti polttavaa auringon paahdetta sekä (äänimerkin, niin kuin Raumalla tavataan sanoa) soiton säestäessä matkan tekoa. Lyhyellä t-paidalla nyt turha kuvitellakaan matkustavansa siinä paahteessa, jos ei Mikkoa lasketa. Siltähän se onnistui kyllä. Käytiinpä siinä jollain hedelmä-pähkinä farmillakin ja taas opittiin uutta. Pienen ajomatkan jälkeen oltiinkin jo jossain kylässä paikallisella torilla. Täältä sitä varmaan tulee meidänkin oikeasti erinomaiset ruuat. Näin tuumimme siinä katsellessamme auringon paahteessa olevaa lihatiskiä, jossa oli kaikkea lehmän päistä lähtien. Pakko sen olla hyvää, sillä en usko, että ne muutama tuhat kärpästä olivat yhtään väärässä.

Siinä viiden aikaan saavuimme vallan mainioon majoitukseemme ja hetken levon jälkeen siirryimme riderien kanssa päivälliselle. Päivän ”ratsastuksen” ja ruuan jälkeen meinasikin jo silmiä väsyttää. Illalla totesimme päivän olleen joka dollarin arvoinen.

Päivä 2.

Lak Lake - Puon Ma Thuot (120 km)

Toinen päivä aloitettiin riisin viljelyn perusteilla. Istuta, poimi, kuori, kylvä uudelleen, kastele, anna kasvaa 80 päivää ja tee siitä sen jälkeen, mitä ihmeellisimpiä asioita. Ok. Kokeillaan kotipihalla ensi kesänä..

Sitten takaisin pyörän selkään ja eteenpäin.. Eli riikkari (niin kuin meillä päin sanotaan) soimaan ja matkaan. Kohta oltiinkin jo paikallisessa vähemmistökylässä tutustumassa siihen yksinkertaiseen elämään. Tiesittekö muuten, että jos kysyt joltain, kuinka iso talo sinulla on, et todellakaan saa vastausta neliömetreinä. Talon koko nimittäin perustuu siihen, että kuinka monta ihmistä talossa asuu. Siis, mitä enemmän sukua saman katon alla, sitä rikkaampi on huusholli. Eikä siellä tosiaan ole mitään erillisiä huoneita, vaan kaikki talossa on yhtä suurta tilaa. Pitäisikö kokeilla suomessakin? Koko suku vaan saman katon alle. Ei välttämättä toimi.

Samassa paikassa minulle ja Terolle tarjoutui tilaisuus ajella edulliseen hintaan biodynaamisella kokonaisuudella, joka muuttaa kaksi sataa kiloa ruokaa päivässä 90 kg:si paskaa, eli norsulla. Terolle se norsun selkään kampeaminen oli kuulemma jo tuttua puuhaa, joten kai se minultakin onnistuisi.. Kohtahan sieltä jo kahden istuttava norsu tallustikin verkkaisesti paikalle. Suomituristit selkään ja matkaan.

Kuljettaja istui norsun niskassa ja me ”takapenkillä” liikkeelle lähdettäessä Mikko huusi perään, että se kestää sitten tunnin!! Jaa hä!!! Aurinko paistoi täysillä, päällä lyhythihaiset paidat, ei vettä ja tulikos sitä eilen illalla muutama olutkin otettua.. Lyhyesti sanottuna vähempikin olisi riittänyt!! No, ei siinä auttanut muuta kuin istua. Meno oli ailahtelevaa ja verkkaista, ihan kuin meillä töissä. Eikä aikaakaan kun Terolla oli paha olo. Matka jatkui sähkölankoja väistellen ja kohta olimmekin jo järven rannassa. Mitä!!! Se meinaa ajaa sen tuonne veteen.. onkohan siinä syvää??? Pian oltiinkin sitten jo kuljettajan kenkiä myöten vedessä. Huolestuttavaa… Teki mieli kysyä kuljettajan ajotaidoista ja norsun uimataidoista, mutta kun kuljettaja ei puhunut englantia eikä me puhuttu norsua, niin päädyimme vain tekemään oman pelastussuunnitelman todennäköisen onnettomuustilanteen varalle. Norsun kaatuessa veteen tai kuljettajan saadessa sydänkohtauksen kesken kaiken, hyppäisimme tuon läheisen isohkon ajopuun kyytiin ja luultavasti kelluisimme aikaa myöten rantaan. Vesi alkoi onneksi madaltua ja kuljettajakin näytti olevan voimissaan. Lähempi tarkastelu osoitti myös ajopuun olevan norsun paskapökäle, joten hyvä, että sitä ei tarvittu. Elossa, sekä me että norsu.. Siirrymme takaisin moottoripyörien pariin.





Seuraavaksi edessä olikin sotamuistoja tai oikeastaan vanhan kirkon rauniot. Rideriltä alkoi tulla kirkosta tarinaa niin, että ei meinannut mukana pysyä. Lyhyesti sanottuna siinä oli käynyt niin, että jenkkipilotilla oli sattunut jälleen sormi vähän väärälle nappulalle kun oli raketinheitin osoittanut kohti kirkkoa. Siinä sitten kuoli muutama tuhat ihmistä, jotka olivat kirkossa suojassa. Jenkkipilotin puolustukseksi täytyy mainita, että häntä kohtikin oli kyllä ammuttu läheiseltä kukkulalta, mikä oli aiheuttanut pikatilanteen ja vahingonlaukauksen.

Päivä alkoikin olla jo puolessa, koska maha ilmoitteli ruuan puutteestaan. Kurvasimme siis paikalliselle abc-asemalle ja noutopöytään syömään. Eli jonkun perheen kotiravintolaan, missä pöytään tuotiin mitä merkillisimpiä kippoja sekä riisiä ja nuudeleita riittävästi. Lisäksi tietenkin soppaa ja kaiken maailman rehuja ja kasveja. Seuraavaksi nenän eteen iskettiin melko iso lautasellinen punaista raakaa lihaa. Suomituristit katsoivat hetken toisiaan ja uskon, että kaikkien kolmen päässä pyöri mielikuvat eilisen torin lihatiskiltä sekä tulevan illan paskataudista. Pöytään oli jossain välissä ilmestynyt pieni pata kaasuliesineen, jossa riderdit alkoivat kypsentämään lihaa. Ei siinä mikään auttanut, nälkä oli, ruoka tuoksui nenään ja lihan palaa tungettiin lautaselle toinen toisensa perään. Yeaah! Tarkoitti, että antaa mennä vaan, hyvää se on! Kaikki tuli syötyä, oli hyvää ja riittävästi ja pysyi vielä sisälläkin. Kyllä kelpasi taas matkustaa.

Ruokailun päälle olikin sitten hyvä käydä katsomassa, että mitä sodan aikana syötiin. Riderit esittelivät meille puun, josta tehtiin ruokaa. Taisi vastata suomalaista pettuleipää, mutta ei tullut maistettua.

Kohta paineltiinkin sitten kovaa vauhtia, keskelle ei mitään. Äänimerkkikin sai olla hetken ihan rauhassa, mikä oli hyvä asia. Sellainen jatkuva torven soitto kun on pidemmän päälle aika hermoja raastavaa. Keskellä ei mitään virtasi joki, jossa oli myös vesiputous, jonka juurella oli sinisen ja keltaisen sekoituksen väristä vettä, jossa oli maailman mahtavin uintipaikka. Siellä virkistävässä jokivedessä ja putouksen muodostamissa poreammeissa suomituristikin viihtyi jopa pidemmän tovin. Taisi vierähtää ihan pari tuntia, mutta kärsivällisesti riderit odottivat maksavia asiakkaitaan.




Olisikohan nyt jo vesiputous kiintiö täys tälle reissulle… No.. EI! Seuraava stoppi kun sisälsi niitä oikein roppakaupalla. Pyörät parkkiin ja riderin ruokatunnilla piirtämän kartan kanssa parin kilometrin mittaiselle kävelylenkille metsään. No tällä kävelyllä ei ainakaan olisi vedestä pulaa. Siellä meitä jo odottikin Vietnamin isoin vesiputous. Täytyy todeta, että kyllä sieltä vettä tuli, jopa näin kuivallakin kaudella. Kohta todettiin, että nähty, eikä ihan heti mennä katsomaan vesiputouksia. Ainut asia, mikä jäi askarruttamaan pieniä mieliämme, oli se, että asuiko se mustanaamio kenties juuri tämän putouksen takana?

Matkalla hotellille päin kohdalle osui vielä yksi silta ja kivimyymälä, joita poikkesimme katsomaan. Kivet olivat paikallista taidetta, joka keräsi kärpäsiä, mutta siitä sen enempää. Hotelliin lepäämään siis ja odottamaan seuraavaa illalliselämystä.

Riderit kysyivät haluammeko mennä pyörillä syömään, mutta eivät olleet yhtään pahoillaan kun sanoimme, että taksikin käy jos haluatte ottaa myös pari olutta. Ruokapaikka oli taas päällepäin sen näköinen, että ei olisi ehkä tullut muuten mentyä. Ravintolassa oli pöydät, joiden keskellä oli kaasuliesi sekä muoviset tuolit jotka näyttivät siltä, että ne luhistuvat suomituristin alla heti ensi lusikallisen kohdalla. Kaasuliesi enteili vähän sitä, että se on kohta taas punaista lihaa pöydässä. Muutama vietnaminkielinen sana ja johan alkoi tapahtua. Liedet pantiin tulille ja pöytään alkoi tulla jos jonkinlaista purkkia, lautasta ja dippiastiaa sekä tietenkin soppaa, niitä rehuja ja sitä punaista raakaa lihaa. Riderit ilmoittivat, että tänään syödään vuohta ja
vuohen kanssa ei sitten juoda poijjaat olutta vaan riisiviinaa, jonka paikalliset tuntevat paremmin nimellä happy water. Pari tuntia, pari vuohta ja pari litraa sitä happy wateria vierähti hetkessä, mutta jälleen oli vatsa täysi ja pääkin täyttymässä.

Taksilla takaisin hotellille ja riderien kanssa pari olutta (kun se heillekin näytti maittavan) ja perus paskanpuhumista. Tulipahan siinä muutama Suomi valokuvakin heille esiteltyä. Riderit vetäytyivät yöpuulle, piti kuulemma ajaa aamulla. Meidän ei, joten arvaatte varmaan loput. Löytyipähän sieltäkin kaupungista joku yökerho, jonne tiemme vei. Yökerhossa ei ollut yhtään turistia meidän lisäksemme ja musiikki huusi tietenkin ylikovalla. Vartijoita oli vastaavasti sitäkin enemmän. Täällä, jos jossain tunsi jo itsensä tärkeäksi.. Pöytämme ympärilläkin seisoi kokoajan neljä vartijaa. Vessassa käyntikin oli oma kokemuksensa. Suomessa harvemmin vartija kättelee vessan ovella kun olet kuselle menossa sekä seuraa perässäsi ja jää metrin päähän katsomaan, että saat varmasti toimituksen turvallisesti hoidettua. Saattaa olla ujommalle, jopa kiusallista. Humalaista suomituristiahan se ei nyt haitannut, lähinnä huvitti. Sitten vielä käteltiin lähtiessä ja vartija saattoi myös takaisin pöytään. Siinä mallia asiakaspalvelusta.

3.päivä

Puon Ma Thuot.- Nha Trang (213km)

Kolmantena aamuna pirteänä matkaan elätellen toivoa lyhyestä päivämatkasta. Vielä mitä, pisin päivä oli edessä ja olo ei ollut ihan parhain. Raikas ajoviima kuitenkin piristi mukavasti ja herätti toivoa, että tästäkin päivästä selvitään. Mikon kuski ja eräs toinen kuski vaihtoivat asiakkaita, joten Mikko sai viimeiseksi päiväksi uuden kuskin.

Viimeiseen päivään kuuluikin aika paljon ajelua ja vain muutamia pysähdyksiä, paitsi Terolla, jonka rideri pakotti Teron ottamaan valokuvia enemmän kuin Tero on tähän mennessä elämässään ottanut. ”I think, you want take a picture.. TAKE A PICTURE! ”kuului aika usein. Ei siinä auttanut muuta kuin kaivaa kamera nöyrästi esille.

Viimeisen päivän ohjelmaan kuului kumipuita, kaakaopensaita, riisileivän valmistusta ja sotamuistoja. Pysähdyimme myös vanhan mummon mökillä, joka keitteli suvulle ruokaa uudeksi vuodeksi. Aivan oikein, 14.2 alkaa kolmenpäivän uuden vuoden juhlat täälläpäin. Eli nyt on Kiinalainen vuoden vaihde. Mitä noita valmisteluja on tässä viikon verran seurannut, niin taitaa olla tulossa isot bileet.

Matka jatkui läpi pienen vuoriston, jonka mutkaiset alamäet rullailimme moottori sammuksissa maisemia katsellen. Pysähdyimme tauolle erään sillan kupeeseen ja ihmettelimme heppua, joka kahlasi vedessä
kahden vavan näköisen tikun kanssa ja kantoi akkua selässään. Itselle kun on jo pienestä pitäen yritetty kertoa, että vesi ja sähkö on huono yhdistelmä. Eli lieneekö herra itsemurha aikeissa. Ei ollut vaan oli kalassa. Hän kalasti sähköllä, siten että työnteli vapoja välillä veteen. Lähempää tarkastelua emme tehneet kuinka homma toimi, mutta ei sillä ainakaan sillä hetkellä kovin isoa repullista kaloja ollut.

Nha Trangin kaupunki alkoi uhkaavasti lähestyä ja kolmen päivän pyöräseikkailumme lähestyi loppuaan. Merikin ilmestyi jostain näkyviin ja matka jatkui rantatietä, merta ja lukuisia kalastusveneitä katsellen. Saattoipa Tero pysähtyä ottamaan kuvankin jostain, vaikka ei olisi edes välttämättä halunnut. Retki oli kyllä vallan mainio ja pääsi lähelle todellista Vietnamia. Liikennekulttuuri on kyllä melko erilaista kuin suomessa ja sen kuvaaminen ei oikein sanoin onnistu. Välillä meinasi oikein vähän jännittää, vaikka kyllähän nuo turvallisesti ajaa osasivat.



Koska olemme vieläkin elossa, lähdemme seuraavaksi tarkastamaan paikalliset koralliriutat ja kalaparvet eli sukeltamaan. Sitä en olekaan vielä koskaan kokeillut.