Iloinen jälleennäkeminen!

Nyt kun viimeisetkin suomituristit on saatu maailmalta 24.4. onnellisesti kotiin ja parturin kautta lähes samaa kyytiä töihin, niin ensimmäisenä saapuneen lienee aika sulkea ympyrä omalta osaltaan ja miettiä hetki koitutumisen onnistumista tai vaihtoehtoisesti epäonnistumista.


Sauna ja ensimmäinen yö omassa sängyssä tuntuivat varsin mukavilta. Talokin oli pystyssä ja kukat hengissä, kiitokset Antille ja Helille.


Neljä viikkoa olen ehtinyt palautella mieleen arkielämän perusrutiineita, joista ei ole juuri tarvinnut huolehtia. Nyt ne alkavat kuitenkin jo sujua. Löydän jopa lähikaupoistani jotain, vaikka ne olivatkin sotkeneet hyllyjen järjestyksen ihan kunnolla. Meinasin kuolla nälkään kun kaupan vakioreitiltä kertyikin ostoskoriin ihan kummia tavaroita. Siwasta sentään joutuu nykyään pyytämään sitä kuittia, mutta eivätköhän ne kohta opi taas tavoille.


Lumet katosivat suurin piirtein samoihin aikoihin kun kotiuduin ja vähän harmittaa, että Mikko ei joutunut itse siivoamaan sitä reilun metrin lumikasaa autonsa päältä. Hiihtämään en siis kerinnyt, mutta avantouinnille pääsiäisenä ehdin. Voin sanoa, että oli KYLMÄÄ! kun oli hieman lämpimämpiin olosuhteisiin tottunut. No, karaistutaan sitten taas ensi talvena.


Minulla oli viikko vapaata ennen töihin menoa. Se viikko kului lähinnä ihmetellessä ja pitihän sitä naamaansa käydä edes vanhemmille näyttämässä. Metsätöihinhän sitä heti pääsi, eli luulot pois : )


Työthän kunnon virkamies aloittaa sairaslomalla. NII-I! Henkinen valmistautuminen töihin menoon oli viety huippuunsa, niin eikös sitä iske joku kuumepaskatauti!! Piti sekin tulla Suomeen asti kärsimään. Varmaan liikaa ruisleipää ja työpsyykkausta. Muuten niille, jotka hykertelivät tyytyväisyydestä, että töihin meno on varmaan melkoinen isku vasten kasvoja. Joudun pettymykseksenne toteamaan, että oli kyllä oikeastaan aika helppo mennä takaisin työpaikalle. Siitä taas kiitos kuuluu työkavereille. Onneksi oli työkavereiden kanssa reissussakin, niin ei se suunsoitto ja v....lu päässyt kokonaan unohtumaan. Itse asiassa ei se päässyt kyllä unohtumaan ollenkaan..


Mitäs pidemmältä reissulta palaava suomituristi hakee ensimmäisen kaupasta? No, äkkiseltään voisi veikata, että kaljaa. Se kiintiö nyt oli kuitenkin täynnä. Ostin siis painonhallintajärjestelmän eli vaakan. Sehän alkoi heti väittää, että elintavat ovat poikenneet jotenkin normaalista viime kuukausina, ai miten niin?? Painonnosto oli kuitenkin osaltani toteutunut noin 6kg:lla


Edellisen perusteella olikin hyvä alkaa palautella erinäisiä liikunnallisia harrastuksia mieleen. Paluu lenkkeilyn, pyöräilyn, kuntosalin, tanssin ja kamppailuliikunnan pariin oli R-A-S-K-A-S-T-A!!! Lieneeköhän tähänkin asiaan vaikuttanut edellä mainittu elämäntapa ”remontti” Ja kotiutunut suomituristihan on vahvasti sitä mieltä, että siitä jatketaan, mihin syksyllä jäätiin. Ei se kuitenkaan ihan niin onnistunut.. Eli into oli tallella, kunto ei! Nyt muutaman viikon jälkeen alkaa kuitenkin rytmi löytyä eli ehkä sitä kesänlopulla olla jo jossain kuosissa.

Mitä siitä reissusta sitten jäikään mieleen.. Tässä muutaman viikon aikana olen jäänyt kerran jos toisenkin niin sanotusti suustani kiinni erilaisten kysymysten tiimoilta, joita sadellut. Käsitelläänpäs tässä nyt muutamia eniten kysyttyjä juttuja.


Mikä oli paras paikka/maa?


Parasta paikkaa tai maata en omalta kohdaltani pysty määrittelemään. Suurempina kokonaisuuksina on mieleen jäänyt moottoripyöräily osuus Vietnamissa, mielestäni se oli reissun parasta antia. Uudessa-Seelannissa vietetty kuukauden karavaanarielämä kokonaisuudessaan on toinen mieleen painunut osuus. Maat, joissa kävimme, olivat pääosin melko erilaisia keskenään. Kaikista jäi mieleen omat erikoisuutensa ja muutamat turistikohteet, kuten esim. Kiinanmuuri ja Machu Picchu, joissa kummasakin poikkesimme turistimassasta ja retkeilimme vähän eri tavalla, heh!


Terveys/Ryöstettiinkö?


Terveys kesti kaikilla melko hyvin, kuka nyt sellaista pikku suolen toiminnan tehostumista, miksikään laskee. Itse olin kerran kuumeessa muutaman päivän, siinä suurimmat. Rikoksien ja ryöstöjen kohteeksi emme myöskään joutuneet, vaikka onhan se mahdollista, että pari kertaa äärimmäinen valppautemme ja huomiokykymme laski tilapäisesti ja olisi tarjonnut pikku ryöstöön tilaisuuden. Useimmiten liikuimme kuitenkin kolmisin, joka sai ehkä innokkaimmat harkitsemaan toisenkin kerran, että löytyisikö ehkä helpompia kohteita. Itse totesin, että jos ei ole jatkuvasti kipeä, eikä tarvitse uutta passia hommata joka viikko, niin menee ihan hyvin ja jaksaa retkeillä.


Tuliko riitaa?


No, otappa siitä nyt ensin lähimpänä oleva samaa sukupuolta oleva työ- tai opiskelukaveri ja hankkikaa jostain 10 m2:n ikkunaton huone ja nukkukaa nyt ensin vaikka viikko 140cm leveässä ”pari”sängyssä. Keskustellaan sitten sen jälkeen uudestaan. Ei vaan.. Meillä meni yllättävänkin hyvin kun kenenkään ei tarvinnut lähteä omille teilleen (aikaisempi kotiin paluuni kuului suunnitelmaan (kirj.huom.)). Totesimme, että työyhteisö on varmaan tehnyt osaltaan tehtävänsä ja opettanut, että ei kannata heti lähteä laukoille pikku jutuista. Lisäksi olemmehan kuitenkin kaikki sairaan hyviä tyyppejä!


Seuraava reissu?


Vielä ei ole suunnitelmissa... tai sitten on :) Lomaa ei kuitenkaan ole nyt ihan heti tarjolla. Sen voin melko vähän ennen tätä reissanneena sanoa, että kyllä matkailukynnys laski. Ei se niin vaikeaa ole ja näyttää sitä pärjäävän. Nimim. Kielimuuri on pelkästään haaste ja hauska juttu.


Niin, kyllä se budjettikin tuntuu kiinnostavan. Kaikkihan pitää käyttää, että voi sitten seuraavalla kerralla varata isomman summan järki perustein. Herrasmiesmäiset elintapamme ja keskittyminen olennaiseen vaikutti siihen, että itse selvisin koko reissusta alle 13000 euron. Pidän summaa varsin kohtuullisena kokemuksiin nähden. Ehkä tänne tulee tarkempiakin taulukoita, mitä ihmeellisemmistä asioista jahka TT eli Taulukko Terro saa kännykänsä tiedostot purettua.

Siinäpä vastauksia muutamiin kysymyksiin.


Reissu kokonaisuudessaan oli melkoinen kokemus. Vaikka arkirutiinit jo sujuvat, pää ei ole vielä kyennyt käsittelemään kaikkea ja aina välillä tulee pieneen mieleen jos mitäkin juttuja ja sitten sitä vaan hymyilee ja ihmettelee itsekseen. Itsensä haastaminen jo sillä, että ei ole puoleen vuoteen oikein mistään kotoisin, oli ennakkoon ajateltuna melko iso juttu. Haaste on kuitenkin selvitetty.


Päivääkään en vaihtaisi pois!

Terminal

Kirjoittelenpas tässä joutessani tännekkin jotain. Toista vuorokautta lentokentällä tietää yleensä sitä, että ihmisellä on edes hieman tylsää jossain vaiheessa.

Kotiinpaluulentosuunnitelmat on kulkenut tähän mennessä näin:

Day 1:
Flight 1: Delhi-Helsinki: Cancelled.

Day 2:
Flight 2: Delhi-Helsinki: Cancelled.
Flight 3: Delhi-Almaty-Moscow: Denied.

Day 3:
Flight 4: Delhi-Dubai-Cairo: Denied.
Flight 5: Delhi-Riyadh-Cairo: Denied.
Flight 6: Delhi-Istanbul: Denied

Day 4:
Flight 7: Delhi-Bahrain-Cairo: Maybe

Tälläisiä päiväohjelmia tällä kertaa. Joka lennolle on ollut liput kourassa ja aina on tullut ns 'musta käsi'. Viimeinen lento tosiaan ratkeaa vasta aamulla, joten sen suhteen ollaan viisaampia silloin. Muuten on päiväohjelma vähän samantyyppinen kun meillä töissä.

Kahden ensimmäisen lentoyrityksen jälkeen loppui kärsivällisyys Finnairin toimintaan ja vaihdoimme British Airwaysin hoiviin. Finnairilta saimme tosiaan osoitteen mistä voidaan käydä jatkamassa viisumiamme (tekemättä) ja puhelinnumeron josta voisimme tiedustella koska mahdollisesti pääsisimme kotiin. Oikeastaan se asiakaspalvelun edustajan lausahdus 'It takes at least two weeks.' Eikä aikomustakaan reitittää meitä minnekkään riitti. Enää ei tarvi ihmetellä sitä arvostelevaa palautetta jota ko yhtio osaksensa saa.

Loput lennot on tehty suoraan paikanpäällä BA:n likkojen kanssa. Sanotaan, että ovat yrittäneet vähintäänkin kaikkensa päästäkseen meistä eroon. Varsin ymmärrettävää naisilta.

Lennot ovat vain kaatuneet yleensäkkin Intialaiseen byrokratiaan. Ensin puuttui viisumi (kiitoksia itsellemme), sitten ei varausjärjestelmät toimineet yhteen (vaikka edustaja kävi BA:n toimistolla katsomassa että kaikki ok, kiitos Emirates), muuten kyllä, mutta nyt kun on tämä sotku ja kaikkea. Onhan tosi fiksua lentää puolityhjillä koneilla. Eikö?

Sitten puuttui jatkolento, josta olin jo saanut tekstiviestimuistutuksen. Ei kelpaa. Itse lähetin viestin heidän numerostaan. Tietenkin helppoa ja yksinkertaista(kiitos saudi-arabia). Kerran sisko yritti Suomesta käsin varata jatkolentoamme, tämäkin asia kaatui XP:n hitauteen. Kiitos kuitenkin, hyvä yritys. Viimeisen evätyn lennon kohdalla puuttui jostain paperista leima, koska viisumimme ovat vanhentuneet (kiitos Intia ja Turkish AL).

Saas nähdä mitä ne huomenna keksivät. Yritetty ollaan kuitenkin. Tosin mitä hittoa me siellä Kairossa tehdään? Paha sanoa, mutta aina se tämän maan voittaa.

Melko vaiherikkaita päiviä, mutta ihan kivaa on ollut. Tosin kahden lentokentän lattialla nukutun yön jälkeen menen seuraavaksi takaisin hotelliin.

Jos minulla on 'force majeure'-syy olla tulematta töihin, niin pitäähän työnantajan maksaa minulle palkkaa? Sehän on selvä. Eihän vakuutusyhtiönkään pidä korvata mitään samaan syyhyn vedoten, mutta minun pitää silti maksaa.

Nimim. Innolla toukokuun tilinauhaa odotellen.

Ps. Kännykällä näpyttely on perseestä.

Deadventures

Paivitellaanpas tilannetta tannekkin. Ollaan siis Delhissa jumissa.

Mentiin Perjantaina kentalle odottelemaan, etta paasisimme kotiin. Ei paasty. Tokihan tiesimme lentomme olevan peruttu, mutta muuten vain menimme kentalle kiusaamaan finnairin vakea. Lahinna halusimme tietaa, etta koska paasemme kotiin. Ystavallinen naisihminen buukkasi meidat talle paivalle. Varoitteli kuitenkin, etta olkaa ajoissa koska lento on raskaasti ylibuukattu. Tamakin onnistui lahinna siksi, koska meidan Intian viisumista loppuu virta tanaan.

Osalle ihmisista jaettiin lentoja yli viikon paahan. Joidenkin oli tosi vaikeaa kasittaa asiaa ja niinpa he huusivat tietenkin poliisia yms paikalle. Niinkuin se jotain auttaisi. Tai noh voisihan se ystavallinen poliisiseta tietysti kuskata heidat Suomeen riksallansa. Veikkaisin, etta lento viikon paasta on nopeampi vaihtoehto. Emme jaaneet katsomaan miten tilanne kehittyi, vaan lupasimme tulla tanaan uudestaan.

Tanaan aamulla taas ylos 4.45 ja kentalle. Nyt oli jo paljon rauhallisempaa, ilmeisesti tiedotus asiakkaille oli toiminut hieman paremmin. Tulos, ei lentoja tanaan. Noh, sanottiin etta viisumimme menee vanhaksi tanaan, joten mita tehdaan. Antoivat ystavallisesti immigration toimiston osoitteen, jonne voisimme menna jatkamaan visuumiamme. Lisaksi annettiin Finnairin Delhin toimiston puhelinnumero, jonne voisimme soittaa 8:n jalkeen. Rouva teki kuitenkin selvaksi, etta kaikki lennot yli viikon paahan ovat jo taysia. Vaikka pilvi vaistyisikin heti, emme paase kotiin kuin 7-10pv paasta.

Ajateltiin, ettei hitto sentaan ruveta aamulla jonottamaan luurissa, kun talla hetkella yli 600 ihmista hakkaa numeroa epatoivoisesti. Taas vaadittiin peliliikkeita. Ei muuta kuin tossua toisen eteen ja British Airwaysin toimistoon. Siksi sinne koska lentolippumme on ostettu sita kautta. Reitittakaa meidat Moskovaan, josta voimme jatkaa junalla Helsinkiin.

Helppoa kuin mika. Nyt lennamme tanaan illalla Kazakstaniin ja siella vaihdamme konetta ja jatkamme Moskovaan. Muutama ongelma tassa kuitenkin on. Ensinnakin meilla ei ole viisumia jatkaa oleskelua taalla Intiassa. Toiseksi meilla ei ole viisumia Venajalle. Eika meilla todellakaan ole viisumia Kazakstaniin.

Tamahan tarkoittaa sita, etta olemme tosiaankin kusessa. Ainoastaan paikka on viela hieman epaselvaa.

Venajallehan ei ole mitaan asiaa ilman viisumia ja Venajankielentaitommekin on arvattavasti hyvinkin ruosteessa. Joten matkamme saattaa keskeytya lahes missa vaiheessa tahansa. Rahaakaan ei ole juurikaan tullivirkailijoiden lahjomiseen, mutta saa tosiaan nahda miten kay ja mitapa sita ihminen ei tekisi paastakseen kotiinsa.

Eli jos meista ei kuulu vuoteen taikka kahteen mitaan, olemme todennakoisesti jossain tuolla seudulla.

Tavattiin muuten melko erikoinen Ruotsalaiskaveri. Kaverilla on ikaa karvan yli 40v ja on joka vuosi vahintaan puolivuotta akselilla Intia, Pakistan, Nepal ja Afghanistan. Paras juttu oli kun kaveri oli paattanyt menna Afghanistaniin 90-luvun puolessa valissa, kun talebanit sotivat paikallisia joukkoja vastaan. Viisumiahan ei tietysti tullut ilman pressikorttia, vaikka vaittikin olevan free lancer-toimittaja. Melko nerokasta rekkakuskilta. Noh, kuitenkin Ruotsista loytyi riittavan tyhma kaveri kirjoittamaan kavereille lisenssin lahtea matkaan. Ihmetteli vaan, etta kuka hitto haluaa sinne.

Noh, koska kaverit olivat lehdistoviisumilla matkassa, toinen toimittajana ja toinen kuvaajana. Istutti paikalliset viranomaiset, heidat jenkkien lahetystoon, koska se oli tuohon aikaan ainut turvallinen paikka Kabulissa. Kun paivittain pommitukset loppuivat, raahattiin heidat kuvaamaan ja tekemaan juttua pommien tuhoista, kuolleista ja haavoittuneista ihmisista. Ei ollut ihan sita mita olivat ajatelleet lomallansa tekevan, eika kuulemma kovin mukavaakaan.

Toinen reissu Afghanistaniin oli 3v sitten ja vaitti, etta oli hyvin paljon hauskempaa.

Kerroimme kaverille meidan reissusta ja jossain vaiheessa tuli puheeksi benji-hyppy, swingi ja perusteet laskuvarjohypysta. Siihen kaveri vaan totesi "You are so fucking grazy!"

Niinpa. Ainahan sita sotatoimialueelle matkustaa, mutta kuka hitto hyppaa nosturista koysi jalassa taikka ehjasta lentokoneesta? Se on kuulemma tyhmaa, se.

Pako Bhaktaburista

Paatimme menna Teron kanssa Bhaktaburissa illastamaan lahiravintolaan. Kaikki meni hienosti kunnes sisaan tulee yhdentoista hengen seurue sinivalkoisine kaulahuiveineen. Ei hemmetti, PARTIOLAISIA!! Edellinen kokemus naiden aina valmiiden kanssa vaikutti viela sen verran takaraivossa, etta poistuimme valittomasti ravintolasta. Varmuuden vuoksi poistuimme viela kaupungistakin. Otimme seuraavan bussin noin kahdensadan kilometrin paassa sijaitsevaan Pokhara nimiseen kylaan. Taalla on kylla varmaan 500 000 asukasta, mutta kylalta tama silti vaikuttaa. Siitas saitte, tyhmat partiolaiset.

Bussimatka Pokharaan oli vahintaan mielenkiintoinen. Alkumatkasta nahtiin busseja joiden katoilla matkusti laumallinen vuohia, sisaan kun ei kuulemma enaa mahtunut. Hetken paasta havaitsimme kuorma-auton laheisen rotkon pohjalla ja ihmiset jotka yritti kasivoimin sita sielta pois. Jos tama ei viela nostattanut pelkotiloja kohdilleen, niin tottakai nahtiin myos turistibussi kyljellaan keskella tieta. Bussia ei kukaan jaksanut siirtaa, joten se piti kiertaa. Ja tietysti sielta rotkon puolelta.

Kaiken lisaksi Maoistit paattivat jarjestaa muutaman mellakan keskelle tieta. Poliiseja oli paikalla luotiliiveineen ja mellakkakilpineen riittavasti, mutta silti aikaa meni muutama tunti per mellakka. Kun poliisit saivat yhden mellakan hajoitettua ja luulimme paasevamme jatkamaan matkaa, mellakakoitsijat jarjestaytyivat kilometrin paassa uudestaan. Poliisit siis juosten sinne, koska liikenne oli pysahdyksissa. Suomen lakkoilut ei taida viela olla talla tasolla???

Olimme onneksi varanneet majoituksen ja kyydityksen bussiasemalta etukateen, joten perille paastyamme suoraan hotelliin pulssin ollessa viela parisataa. Toivuttuamme matkan jarkytyksista, paatimme juhlistaa hengissaoloamme muutamalla paikallisella oluella.

Suuntasimme paikalliseen Bluesbaariin, jossa saimme valittomasti henkilokunnan, bandin jatkat ja muutkin paikalliset seuraamme. Tiesitteko muuten, etta Nepalissa on taysin luonnollista, etta paikalliset miehet kavelee kasi kadessa tai kaulailevat toisiaan julkisilla paikoilla? Nyt tutustuttuamme naihin Bluesbaarin tyyppeihin, olemme saaneet osamme tuosta "tuttavallisuuden osoituksesta". Minua on halattu, pidetty katta reidella ja lapsitty perseelle enemman kuin ikina yhdenkaan naisen toimesta. pidemman paalle aika rasittavaa. Emme ole loytaneet muuta vaihtoehtoa, kuin juoda itsemme niin humalaan, ettei pieni perseelle latkiminen enaa tunnu missaan.

Naiden kaikkien kauhukokemuksien jalkeen (bussimatka oli pienta baari-iltoihin verrattuna) olen oikeastaan aika onnellinen, etta paasen perjantaina takaisin Suomeen. Reissun lopputunnelmia seuraa viela jalkeenpain. Nahdaan pian arvoisat lukijamme.

Bhaktapur

Nihao, Namaste yms...

Mistas taas aloittaisi?

Tibet on vahan kuten naisen vartalo, Kiinan ollessa sen aivot. Tama tarkoittaa sita, etta valilla saa tulla edesta, valilla takaa ja valilla -kuten yleensa- ei ollenkaan.


Kavipas niin, etta ollessamme Xianissa meille ilmoitettiin selkeasti etta vasta huhtikuun 10 paiva alkaen myonnetaan lupia alueelle. Noh ajattelimme sitten koittaa viela Chengdusta, jossa sama kaavio toistui. Ei turisteja alueelle ennen huhtikuun 10:ta.

Varasimme sitten lennot tanne Nepaliin ja ajattelimme koittaa tata kautta. Lento oli 30.3 paastyamme Nepaliin saimme lukea netista, etta lupia myonnettiinkin jo 29.3 alkaen. Vitutti.

Noh ei muutakuin taalla matkanjarjestajan puheille. Ensimmainen lahto olisi ollut 3.4, mutta koska lahetystossa on vapaapaiva, ette ehdi saamaan uutta viisumia Kiinaan. Seuraavan lahdon ollessa 6.4 olisimme ehtineet saamaan viisumit ja matkaamaan Lhasaan, mutta emme olisi ehtineet ajoissa Pekingiin. Vitutti enempi.



Alkuperainen ajatus matkata Bhutaniin kariutui selkeasti rahoitusteknisiin seikkoihin (1200$/nuppi). Tassa vaiheessa reissua alkaa olemaan sen verran persauki, etta hyva kun hengissa pysyy. Onneksi 'ruokarahat' menee eri momentilta. Vielakin vitutti.

Seuraavaksi suunnittelimme matkaavamme vuorille, viikon ehka puolentoista trekille. Sekin ajatus kariutui sitten yhteen vaivaiseen tonnikalaleipaan. Oltiin paikallisessa ravintolassa Kathmandussa aamupalalla ja tilasin tietenkin aina niin terveellisen tonnikalaleivan teella. Ylipuolet kun oli leivasta turvallisesti mahalaukussani, huomasin muutamia kutsumattomia vieraita tonnikalan seassa. Ei mitaan kummempaa kuin muutama koppakuoriainen, osa hengissa ja osa vahemman. Seurasi 3:n paivan jakso kuumeilua, paskantelua ja kampilla paskoja elokuvia. Onneksi sain huikeasta 1,5e:n ateriastani perati 10% alennusta. Sitten ei vituttanut enaa ollenkaan.

Pari asiaa taalla Nepalissa on muuttunut, poliiseja on ja paljon. Viime reissulla oli oikeastaan pelkastaan sotilaita. Sahkokatkot kestavat talla hetkella n.14h/vrk. Joten jos autojen varashalyttimien aani on seka Perun etta Hervannan kansallislaulu, niin taalla se tuntuu olevan tuhansien agregaattien yhteiskonsertti.

Nykyisin myos tanssi- ja soittoravintolat menevat jo klo 23 kiinni. Mika ei ole ollenkaan huono asia. Tuleepahan lahdettya aikaisemmin kylille ja paasisi aikaisemmin nukkumaan, siis jos tamankin asian edes jollain tapaa sisaistaisi.

Tavattiinpa pari uhkeaa Suomineitoakin, keskustelu kariutui kuitenkin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, menettaessani taysin toivoni saada edes jonkin verran alykasta keskusteluseuraa. Siis Mikon lisaksi tietenkin. Lyhyt mutta ytimekas keskustelu kulki kutakuinkin nain:

SN: Mistas pain te ootte?
T: Tampereelta, entas te?
SN: Kalliosta.
T: Missas pain se on?
SN: No stadissa tietenkin.
T: Mita vittua? Sen kaupungin nimi on Helsinki. Ette tekaan ois tienny, jos ma sanoisin et oon Turtolasta.
SN: Oltaispa, sahan sanoit asken et oot Tampereelta.
T: Hyvaa illanjatkoa.



Sellasta, nyt ollaan kattomassa temppeleita taalla Bhaktapurissa ja hienoa on. Postikortitkin laitettiin jo ajallaan liikenteeseen. Vahan on ongelma, etta mitas sita oikein loppureissun tekisi. Kun ei ole oikein aikaa, eika oikein rahaakaan, eika sitten taasen viitsisi pelkastaan ollakkaan.

Noh paluupaivan lahestyessa alkaa kotiinpaluustressikin nostaa paataan. Mielessa koko ajan miljoona asiaa mita pitaa hoitaa samantien. Onhan se kuitenkin ihan huippua paasta kotiinkin ja varsinkin toihin.

Johan tassa on toimettomana maleksittukkin.

Nepalia

No niin, taalla sita sitten ollaan, Nepalissa nimittain. Aluksi taytyy kertoa pahoittelut kaikille tutuille, jotka odottavat postikorttia Kiinasta. Ei ole tulossa, turhaan odotatte. Paatimme lahettaa Teron kanssa postikortit viimeisesta kaupungista jossa vierailemme Kiinassa, eli Chengdusta. Aikaa taman toiminnon suorittamiseen oli varattu vuorokausi. Kun saavuimme Chengduhun, kysyimme hotellin vastaanotosta, mista loydamme postimerkkeja. Postista kuulemma, mika on aika yllattavaa. Eikun jalat marssimoodiin ja kavellen kohti postia.

Kavelimme tietenkin harhaan ja muutaman minuutin kavelysta tuli noin kahden tunnin patikointi. Postimerkit tuli kuitenkin hommattua viimein. Seuraava etappi oli sitten hakea postikortit joltain turistikadulta. 5 tuntia ja monta kilometria myohemmin totesimme, etta jos tassa kaupungissa postikortteja jossain myydaan, niin ei ainakaan missaan nakyvalla paikalla. Kello rupesi lahentelemaan kuutta, kun menimme takaisin hotellille kysymaan apua. Vastaanottovirkailija katsoi meita ihmeissaan ja sanoi, etta postikortteja saa tietenkin paapostista, ei muualta. Kaski menna seuraavana paivana uudestaan, koska posti oli juuri sulkeutunut. Koska lentomme Nepaliin lahti aamulla seitseman aikaan, emme siis kortteja saaneet ostettua. Nyt minulla on lompakossa parikymmenta Kiinalaista postimerkkia. Voin tuoda ne tutuille.

Kathmandu on todellinen turistihelvetti. Joka paiva meille tarjotaan matkoja ties minne, halpoja huumeita seka kaikennakoista turistikamaa. Ostamatta on jaanyt. Tosin harkitsemme vakavasti palaamista Kiinaan (Tiibetiin), koska taalta sinne paasee mukavaan 350 euron hintaan. Saa nahda missa ollaan viikon paasta. Taalla olemme kayneet tutustumassa temppeleihin ja paikalliseen yoelamaan. Ihan samanmoista meininkia tuntuu olevan taallakin. Paitsi temppeleissa on apinoita ja kaljassa prosentteja.

Aika alkaa loppumaan kesken ja parin viikon paasta pitaisi tulla siis takaisin Suomeen. Tai paasta Suomeen, koska kotonakin on sitten loppujen lopuksi mukava olla. Jonkinnakoinen loppukliimaksi tasta reissun lopusta on kuitenkin tulossa. Jos asiat menevat niinkuin menevat, voipi olla etta istumme viimeiset kolme vuorokautta lomastamme junassa. Tiibetista Pekingiin on nimittain jonkun verran matkaa. Mutta pian olemme tamankin asian suhteen viisaampia.

Muuten, 10 000 kavijaa rupeaa olemaan blogissa todella lahella. Jos olet todistettavasti 10 000 kavija blogissamme (valokuva tai kuvankaappaus tilanteesta) tarjoamme Teron kanssa kaljan tai vaihtoehtoisesti ison limsan.

Taalta tahan.