Kuollut kärppä on paras kärppä

Täällä sitä taas istuskellaan. Lautassa nimittäin. Eteläsaari on nyt ”nähty” ja seikkailumme jatkuu pohjoissaaren lämmössä. Palataanpa kuitenkin vielä eteläsaaren tapahtumiin ja erityisesti meidän pikku patikkaretkeemme.

Fiordland (vuonomaa) sijaitsee maan lounaskulmassa ja on isoin kansallispuisto näillä kulmilla. Kun ihmiset ympäri maata keskustelivat kanssamme ja kyselivät mitä aiomme tehdä, kerroimme kaikille tekevämme neljän päivän vaelluksen Milford nimiseen paikkaan kyseisessä luonnonpuistossa. Kummastusta meissä herätti se, että ihmiset tuntuivat olevan todella kateellisia meidän tulevasta patikkaretkestä. Syy tähän kateuteen selvisi kaksi päivää ennen retken alkua, kun menimme ostamaan lippuja ko. paikkaan. Liput olivat myyty loppuun jo heinäkuussa ja seuraavat vapaat paikat olisi ollut joskus keväällä. Pikainen tilanneanalyysi oli siis paikallaan ja suunnitelmat tehtävä uudestaan. Koska toiseksi kuuluisin patikkaretki (Routeburn) oli myös myyty aikoja sitten loppuun, päätimme tyytyä kolmanneksi kuuluisimpaan, eli Kepler trackiin. Reitin nimi on tullut jonkun hemmetin kuuluisan Saksalaisen hipin nimestä, joka joskus 1500-luvulla ennusti tähdistä kuolevansa joskus myöhemmin. Ystävämme Saksalaiset muistivat mainostaa tätä asiaa yhteisissä illanvietoissa pitkin retkeä. Tyhmiä nuo Saksalaiset rinkeleineen kaikkineen.

Muutamaa päivää myöhemmin oli kuitenkin reput pakattuina, sadevaatteet vuokrattuina ja mukamas retkimuonatkin ostettuna. Ruoasta sen verran, että jos ajattelet kävellä 60 kilometriä, niin saatat kuluttaa hieman enemmän kuin normaalina krapulasunnuntaina. Me emme tätä asiaa juurikaan huomioineet, joten oli aika lähellä, ettemme tehneet nälissämme pettuleipää paikallisista pyökeistä. mutta tästä lisää tuonnempana.

Päivä 1: Lähtöportti- Luxmore hut.
Ensimmäisen päivän kävely aloitettiin puolentoista tunnin kävelyllä sademetsässä. Kaikki oli tässä vaiheessa hienosti ja patikointi tuntui mukavalta. Karu totuus paljastui tästä eteenpäin. Noin viiden tunnin nousu läheisen ”mäen” huipulle pisti sotilaankin hieman hengästymään. Yhden müslipatukan ja yhden banaanin voimalla nousu kuitenkin onnistui (muuta ei ollut varaa syödä, että selviäsi koko matkan hengissä). Noin 1100 metrin korkeudessa meitä odotti neljäkymmentä muuta patikoijaa pienessä mökissä. Ensimmäiset olivat saapuneet jo 4 tuntia ennen meitä, mutta päättivät aloittaa ruoan laiton juuri kun me saavuimme. Siinä sitten kiltisti odoteltiin muutama tunti, että Israelilaisetkin saivat hirssipuuronsa keitettyä. Meidän ruoka koostui muutamasta valmispussista pastaa ja muutamasta tonnikalapurkista. Oltiinpa Kallen kanssa ostettu valmiskahviakin tuubimuodossa. Valmiskahvi oli sokeria, maitoa ja 4% kahvia. Kuka kehtaa mainostaa kahviksi tuollaista sontaa?? Ei muuta kuin nälkäisinä ja vihaisina nukkumaan makuupusseihin noin +5:n asteen lämpötilassa.

Päivä 2: Luxmore hut – Iris Burn hut
Aamulla heräsimme meille normaaliin aikaan, eli noin kello 11:00. Suureksi ihmetykseksemme koko mökki oli tyhjä ja saimme keitellä aamupalakeittomme ihan rauhassa. Kallen kanssa päätimme vielä käydä tutustumassa paikallisiin tippukiviluoliin ennen vaelluksen jatkumista. Paikalliset nähtävästi kutsuvat ketunkolojakin luoliksi, sen verran paljon tuli nimittäin ryömittyä ennen kuin näimme ensimmäistäkään tippukiveä. Kun vihdoin olimme valmiita siirtymään patikkapolulle, päätimme tutkia vielä päivän etappia kartasta. Edessä piti olla muutama sadan metrin nousu läheisten vuorien huipulle ja sen jälkeen 700 metrin alamäki seuraavalle mökille. Kuulosti helpolta. Väärin. Ensimmäisen kolmen kilometrin aikana päässäni soi biisi, jossa lauletaan: ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki…. Todella jyrkkiä nousuja ja vielä jyrkempiä alamäkiä siis. Kun vihdoin näkyi hieman tasaisempaa, oli edessä vuorijonojen huipulla kävelyä noin 4 kilometriä. Maisemat oli uskomattomia, mutta noin 60km/h puhaltava puuskittainen sivutuuli hieman vaikeutti kävelyämme, varsinkin kun vieressä oli noin 1300m tiputusta lähimpään vuonoon. Kävipä niinkin, että Teron rinkan sadesuoja lähti tuulen voimasta irti ja lensi jonnekin. Luontoonhan ei saanut jättää mitään, koska kyseessä oli luonnonsuojelualue, joten Tero lähti tunnollisena ihmisenä metsästämään kyseistä sadesuojaa. Kuin ihmeen kaupalla sadesuoja löytyi noin 30 metriä alempaa pienestä painanteesta. Kaikki hyvin ja taas tuulta päin. Loppumatkasta tulikin sitten noin 8 kilometriä pitkä alamäki. Jos luulette, että Lukonmäen alamäki Hervannassa on jyrkkä, olette väärässä. Etureiteni ilmoitti maitohapoista noin puolessavälissä mäkeä, jonka jälkeen alas mentiinkin sitten itkua vääntäen. Perillä mökissä muut taas ihmettelivät, että missä ihmeessä Suomalaiset taas on viipyneet. Oli lähellä, ettei otettu painimaaottelua Saksa-Israel-Yhdysvallat-Sveitsi-Suomi. Tilanteen pelasti kuitenkin ylipirteä metsänvartija, joka pakotti kaikki laulamaan joululauluja omalla kielellään. Siis kaikki muut paitsi Suomalaiset, koska Suomalainen mies ei laula, ei ilman kossua ja kännissäkin avaa suunsa vain riitaa haastaakseen. Taas nukkumaan vihaisina ja nälkäisinä.

Päivä 3: Iris Burn hut - Motorua hut
Kolmas päivä olikin kaikessa yksinkertaisuudessaan tasaista talsimista keskellä sademetsää 15 miljardin mäkäräisen kanssa. Ylipirteä metsänvartijamme oli kertonut meille tarinoita paikallisesta luonnosta ja eläimistä. Polun varrella oli sadoittain ansoja, joihin toivottavasti pahat kärpät menisivät ja päättäisivät päivänsä. Kärpät nimittäin söivät aivan liikaa paikallisia lintuja, joten olivat läpeensä pahoja otuksia. Ansoissa lukikin päällä teksti: The best stoat is a dead stoat. Yhdyn edelliseen mielipiteeseen myös eräissä urheilulajeissa. Tarkastellessamme matkan varrella ansoja ja ihmetellessämme puiden kokoa, huomasimme tulleemme perille kolmanteen majapaikkaan. Hieno paikka järven rannalla mäkäräisineen kaikkineen. Nukkumaan siis nälkäisinä ja täynnä punaisia paukuroita.

Päivä 4: Motorua – lähtöportti
Kun meitä neljä päivää aikaisemmin varoitettiin, että varautukaa ainakin yhteen päivään vesisadetta, emme olleet ilmeisesti varautuneet tarpeeksi. Kun kävelee 16 kilometriä helvetin kuumassa sademetsässä kaatosateessa, voi olla, että jossain vaiheessa ei ole mukavaa. Hengittämättömät sadevaatteet saivat aikaan sen, että vaatteet olivat märemmät kuin luonto ympärillä. Lihakset kipeinä, läpimärkinä ja väsyneinä taivalsimme kuitenkin viimeisenkin pätkän perille. Jos viimeisenä päivänä oli jotain hienojakin maisemia, me emme niitä nähneet. Sen verran syvällä oli leuka rinnassa ja selkä kyyryssä.

Hieno reissu siis kaiken kaikkiaan. Olipahan ainakin erilainen (nälkäinen) joulu. Loppuun kaikille hyvää uuttavuotta meiltä kolmelta ja parempaa ensi vuotta!

Ps. Kalle sanoitti tuossa yön pimeinä hetkinä Juice Leskisen Marilyn kappaleen uudestaan, joten pistetäänpä se tänne loppukevennykseksi.

Keplerin polku (Juice, Marilyn)

Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun, nähdäkseni mount Luxmoren huipun, rinkkakin painoi kun Teron perässä laahustin. Oli kylmä, ei vaatteissa riittänyt mikään, polkukin jatkui pitkälle itään. Vaan pitää nähdä tuo laki, laki, kallion.
Mä vaeltelin joulun, ei ollut kinkkuakaan ja nälkää näin nyt illoin, pelkkää pussiruokaa.. Ja mä lauloin…

Jatkuu, jatkuu tuo kivinen polku Keplerin, jatkuu, jatkuu..tää taival.. kolmen kaverin..

Mä taukoa pidin ja patukkaa söin ja tasaista maata jo ikävöin, ei mitkään voimat silloin riittäneet ei. Tuli ilta ja rangerin juttu, se edellisillasta oli jo tuttu, se enää ketään, kiinnostanut ei. Ole nyt jo hiljaa, pitäis laittaa ruokaa. Kattilaa taas viskoin. Kas, pussimuonaa… Ja mä lauloin…

Jatkuu, jatkuu tuo tuulinen polku Keplerin, Jatkuu, jatkuu… tää taival kolmen kaverin..

Kun sademetsässä päivän mä hiivin, märät vaatteet päältäni riivin. Mikkokin kastui ihan kokonaan. Vaatteita kuivaksi saatu ei millään, tuli rakkoja jalkaan, jatka nyt sillä. Sillä jatkan, muuta.. en voi… Ja mä lauloin..

Fiordland, Fiorland, loppuu polku Keplerin, Fiordland, Fiordlan..tuon polun… mä nyt viimein selätin..

Fiordland, Fiordland, loppuu polku Keplerin, Fiordland, Fiordlan.. tuon polun… mä nyt viimein selätin..

Fiordland, Fiordland, loppuu polku Keplerin, Fiordland, Fiordland.. Oli pilvessä huippu Kepleriiin!

Köysi kiristyy

Jouluhan on rauhoittumisen aikaa, ainakin periaatteessa tietääkseni. Niinpä mekin hankimme liput neljän päivän vaellukselle Uuden-Seelannin suurimpaan kansallispuistoon, emme ihan sille reitille, jota aluksi ajattelimme, mutta vähän sinne päin. Lähdimme siis rauhoittumaan ja puhdistamaan kehoamme ylimääräisestä nesteistä ja kuona-aineista, joita nyt syystä jos toisestakin on roppaan kertynyt. Olemmepa sieltä jo väsyneinä ja todella märkinä, mutta hyvin puhdistautuneina palanneetkin. Nyt kuivaillaan varusteita ja nuollaan haavoja kunnon sisämajoituksessa Invergahillissa tai vähän sinne päin.

Vaan palataanpa hetkeksi aikaan ennen tuota tyyneyden jaksoa. Queenstownissa ollessamme pyörähdimme Mikon kanssa putiikissa, joka tarjosi elämyksiä benjihyppelyn ja keinumisen parissa. Eipä aikaakaan kun herroilla oli liput taskussa tämän maanosan suurimpaan benjihyppyyn (134m) ja maailman suurimpaan keinuun (keinuun narut jotain 150m ja vapaatakin pudotusta 70m). Tämän jälkeen oli jo hetki aikaa miettiäkkin, että mitäs tuli tehtyä. No, eipä auta itku markkinoilla. Ankara mielikuvaharjoittelu ja pari koehyppyä Chuckin katolta pyykkinarun kera, niin eiköhän se siitä. Niin ja ainakin Mikolle ja Terolle vähän punaviiniä, itse kun olin tuossa unelmavävy moodissa kuulemma.

Seuraava päivä.. bussiin ja kolme varttia johkin hevonkuuseen jotain vuoristotietä, minne ei ollut ilman hyppylippua mitään asiaa. Tässä erässä ei ollut kuin kuusi hyppääjää ja suomipojat olivat ainoita, jotka aikoivat myös keinua. Mehän olimme valmiiksi poikaporukalla päättäneet, että ensin keinutaan kun se on helpompi ja sitten hypätään. Mitä vielä! Kaikki kuusi pakotettiin jonkinlaiseen koriin ja siirrettiin keskelle rotkoa, Mikolle naru, ei onneksi kaulaan, vaan jalkoihin ja painavimpana heti ensimmäisenä lankulle. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, Hymyile kameralle ja hyppää.. Katsoin vierestä ja ehdin todeta, että voi morjes! Siinä oli kait joku laukaisunaru, jolla voit kääntää itsesi istualleen, ettei tarvitse pää alaspäin odotella ylösnousua. Mikko tuli kuitenkin ylös Suomalaisella tyylikkyydellä pää alaspäin. Kohta huomasin seisovani samalla lankulla, mistä ei ollut kuin yksi suunta..alaspäin. Eilisen mielikuvaharjoittelun mukaan, jalat koukkuun, ponnistus ja sitten lähti..WOW! melkoinen ilmavirta kasvoihin ja joki rotkonpohjalla alkoi uhkaavasti lähentyä.. Ammattilaiset osasivat kuitenkin tällä kertaa työnsä ja köysi alkoi jarruttaa menoa. Pari selänvenytys pomppua, vetäisy laukaisunarusta ja oikein päin ylös.

Tästä kaikesta silmänräpäys eteenpäin ja istuimme Mikon kanssa kaksistaan keinussa. Äijä jutteli mukavia ja painoi samalla salakavalasti laukaisunappia. Woooaaah! PRKLE, …TTI, K_SIPÄÄ.. Taas oltiin matkalla alaspäin ja kovaa vauhtia. Tästä kun aikanaan pääsimme takaisin ylös, totesimme Mikon kanssa, että onneksi keinu tuli vasta toisena, koska tämän jälkeen benjihyppy ei olisi tuntunut missään. Sykemittarikin pyörähti 156:n lukemissa ihan pelkällä istumisella. Voihan se olla, ettei tästä eteenpäin ihan perus festarinosturi hypyt kiinnosta.

Teron kanssa olemme jatkaneet jo tutuksi tulleiden, erilaisten rulettien kehittelyä. Tämän maan rulettiversiot liittyvät nyt sitten adrenaliinin tuottamiseen.

Laskuvarjohyppy: Otetaan tandemhyppyyn valmiit suomipojat ja kolme hyppymestaria. Puetaan kaikille samanlaiset haalarit ja kypärä tummalla visiirillä. Valitaan pari ihan perinteisellä hippaleikillä ja sitten taivaalle. Koneesta ulos 15000 jalassa ja odotellaan, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Ihan en nyt sanoin pysty kuvaamaan tunnelmia kun huomaisin hetken vapaan pudotuksen jälkeen olevani Teron parina. En kyllä usko, että Terollakaan ihan selvää käsitystä tulevista tapahtumista olisi..

Benjihyppy: Otetaan kolme benjiköyttä, yksi normaali, yksi venymätön ja yksi ylipitkä. Viedään Suomipoika rotkonpäälle ja annetaan valita köysi ja kävelytetään lankulle. Jännää hommaa..

Hyvää Joulun ajan jatkoa!

Sumuisten vuorten gorillat toivottavat Iloista Joulua!

Aina valmis.

Ollaanpas sitten ajeltu tänne Queenstowniin. Maisemat on hienoja ja muutenkin tosi helppo maa matkustella. Täällä ei nimittäin ole mitään, mikä ei toimisi dollarin kolikolla.

Jos joku olisi vaikka vuosi sitten sanonut, että tulen vielä nukkumaan kuukauden suksiboksissa. Olisin varmaankin todennut, että eipä sitten mene kovin vahvasti. Ei taida kyllä vahvasti mennä nytkään, mutta 1,5 viikkoa olisi jo takana. Sinänsä koppi on ihan viihtyisä lähes riittävän pitkäkin. Sisä- ja mainosmittojen mukaan 1,9m, hyvin pitäisi riittää. Harmi vaan että kummassakin päässä on mekanismi joka mahdollistaa kopin nostamisen ja laskemisen. Tämä mekanismi vie sitten tilaa sen 10cm kummastakin päästä, joten aika lähellä sikiöasentoa mennään. On tosin ollut sen verran kylmiä öitäkin, ettei muukaan asento tulisi edes mieleen.

Luulitko kenties, että esimerkiksi turkoosi olisi väri? Väärin meni. Nimittäin värejä ovat ainoastaan punainen, sininen, keltainen, musta ja valkoinen. Ainakin Kullaan alakoulussa 80-luvun alussa opetetun värikartan mukaan. Silloinen ja toisille nykyinen värimaailma rajoittuu nimittäin vesiväripalettiin. Noh, mitäs sitten ovat esimerkiksi vihreä, ruskea, turkoosi ja beige? ”Ne ovat jotain muuta, mutta värejä ne eivät ole, piste.” Näillä siis mennään. Merivesikin on siis joko sinistä, sinisen ja keltaisen sekoitusta taikka sitten sinisen sekä sinisen ja keltaisen sekoitusta. Mutta se ei missään tapauksessa ole turkoosia, koska se ei ole mikään väri.

Aktiviteetteja ollaan harrastettu vielä varsin niukasti. Kävimme ajelemassa kelkalla joka roikkui 150m korkeudessa laakson päällä ja liikkui sekä eteen että taaksepäin 90km/h. Noh vaijeri oli vain 3km pitkä, mutta ehti siinäkin pelottamaan. Pojat lähtivät tänään hyppimään tornista, köysi nilkassa ja keinumaan vähän samalla tyylillä. Minä yritän toteuttaa itseäni, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Frans Josefin jäätikköäkin käytiin katsomassa, tarkoituksena mennä päiväksi kunnon jäätikkövaellukselle. Vesisade kirjaimellisesti vesitti suunnitelmamme. Vaellus jäätiköllä kaikki kamat märkinä, ei oikein kiinnosta. Pakolliset turistikuvat saimme otettua kuitenkin.

Yritimme päästä vaeltamaan Milford Soundin laaksoon, mutta olimme kuulemma hieman myöhässä. Alueelle otetaan päivässä 40 vaeltajaa ja varaukset tulevalle kaudelle pitää tehdä heinäkuun alkupäivinä, koska varaukset aukeaa silloin. Eli jos joskus yrität buukata ko reissua ylihuomiseksi, se ei välttämättä onnistu.

Onneksi saimme varattua toisesta luonnonpuistosta itsellemme makuusijat ja pääsemme jouluksi kiertämään 60km lenkkiä vuoristoon ja sademetsään. Lähtö siis vaellukselle on ylihuomenna ja siellä vietetäänkin sitten kaikki joulunpyhät.

Ollaan nyt varsin viihtyisällä leirintäalueella, kutakuinkin kaupungin keskustassa. Hulppeat näkymät ja toinen leirintäalue jossa on ollut ihmisiä meidän lisäksemme tällä karavaanaritaipaleella. Saavuttuamme tänne, todettiin, että lauantaihan se ja mitäs sitten muuta kuin tölkit auki ja leiri pystyyn. Ilta muuttui nopeasti yön kautta aamuksi. Ja ei muuta kun koppiin nukkumaan.

Jokusen tunnin nukuttuani ja havaittuani orastavan pahanolon lähestyvän, kuulin ulkoa ylipirteiden ihmisten puuhastelua. Raotin varovasti koppini ovea ja jäykistyin kauhusta. Kolmannen tarkistuskerran jälkeen oli pakko uskoa. Piha täynnä suomalaisia partiolaisia jotka olivat majoittumassa meidän viereemme. Herätin heti pojat, kysyäkseni, että näkevätkö he saman. Hetken keskustelun jälkeen totesimme, että elämme yhteistä painajaista. Piti tehdä suunnitelmia, miten tällaisesta tilanteesta selvitään.

Koska minua ärsyttää suunnattomasti ylipirteät, iloiset ja ystävälliset ihmiset, päätin että osaamme mekin ärsyttää. Siispä jatkoimme Mikon kanssa heti siitä mihin edellisiltana olimme jääneet. Musiikkia lujaa, paljon alkoholia ja vähän vaatteita. Kaivoimme kuitenkin leathermanit esille, ihan siltä varalta, että joku saisi päähänsä tulla myymään isoäidin suklaakonvehteja.

Kallehan vaihtoi saman tien unelmavävy-moodin päälle, kun havaitsi että paikalla on muitakin suomalaisia. No onneksi sudenpennut majoittuivat vain yhden yön ja nyt saadaan mies takaisin ruotuun.

Tänään aamulla heräsimme tietysti hienoon partiolaisten sisäpiirivitsiin: ”Pekka, ootko sä jo valmis?” ”Mä oon aina valmis, mähän oon partiolainen.” Päälle herisevää naurua koko porukalta. Pekka, lähellä käytiin, ettet olisi enää koskaan valmis.

Sellaista joulunodottelua.

Lasketaanko lampaita?

Näin alkuun pitää todeta, että puhelinlaskut tulevat jatkossa pysymään aika pieninä. Sen verran on vähän numeroita palautunut. No, ehkä se siitä.. Ehkä ei :)

Yhteistyömme karatemestarin kanssa kehittyy koko ajan. Leirin pystytys ja purku alkaa sujua kuin armeijassa konsanaan. Mikko nappaa telttapakettinsa auton perästä sekä avaa pussin ja teltta singahtaa itsestään pystyyn. Tero ottaa veivin auton etuoven lokerosta ja veivaa auton katolla olevan koirankoppinsa pystyyn. Minulla on ollut pesä auton sisällä eli ei kun patjat paikoilleen.

Matkamme tässä vastakohtien maassa jatkuu kohti etelää ja Uuden-Seelannin eteläistä saarta. Ero suomeen on siinä, että kun lähdet kesällä pohjoiseen, niin ilma kylmenee. Täällä kun lähdet etelään, niin käy samoin. Ei sovi vielä kaaliin. Maanantaiyönä matkalaisten kesäleiri kohtasi karun todellisuuden kun lämpötila tipahti kymmeneen asteeseen. Kaikki kolme matkalaista tärisivät pesissään ja laskivat lampaita yrittäessään saada unenpäästä kiinni. Itse pääsin lampaita laskiessani kolmeen miljoonaan, mutta sitten tuli aamu ja laskenta piti keskeyttää. Onneksi lampaat eivät lopu tästä maasta ja laskettavaa jäi myös ensi yöksi. Lisäksi onnistuin hankkimaan jostain 39 asteen kuumeen, joka tietty viihtyy kymmenasteisessa kosteassa autossa yöllä huomattavasti minua paremmin. Tiistaipäivänä varustetasomme kyllä kohentui kummasti :) Riittääkö? Se selviää ensi yönä.

Niin, sitten niistä vastakohdista. Päivällä kuuma ja yöllä sitten ei! Ajoimme parissa päivässä pohjoissaaren halki kohti etelää. Matkalle mahtuu jos jonkinlaista maisemaa. Yhteinen tekijä niille oli, että mahtavan näköistä oli. Oli vihreitä vuorien huippuja, lumipeitteisiä tulivuoria, sademetsää, vesiputouksia ja autiomaatakin. Autiomaa käsitteenä on tietty vähän kiinni maanosasta. Chilessä olisi vielä tämän maan autiomaassa kasvatettu viiniköynnöstä. Vesisade voi alkaa koska vaan ja missä vaan, varsinkin öisin sitä on esiintynyt ihan kiitettävästi. Paikallinen nähtävyys ovat myös vulkaanisessa maaperässä esiintyvät rikille haisevat kuumat lähteet. Tuli heti työt mieleen kun pääsi haistelemaan palaneen rikin katkua.

Tiestöstä ja tästä vasemmanpuoleisesta liikennekulttuurista sen verran, että varmaan missään muualla ei suoralle tasaiselle paikalle saada mahtumaan yhtä montaa mutkaa. Vuoristossahan sen ymmärtää, että on mutkia, mutta kun sama meno jatkuu tasaisellakin. Jos tämän maa pituus mitattaisiin tiekartalla, olisi se ainakin viisi kertaa nykyistä pidempi. Nopeusrajoitukset taajamassa ovat alhaiset ja heti sen jälkeen saa ajaa sataa. Tieinsinööri on piruuttaan laittanut satasen kyltit kun tietää, ettei niillä teillä turisti aja kuin kuutta kymppiä. Niin paitsi paikalliset Vataset, jotka posottavat vuoristossakin aivan uskomatonta vauhtia. Myöskään paikallista keltaisen viivan sääntöä emme ole vielä hahmottaneet oikein kunnolla. Tuntuu siltä, että mutkassa kuin mutkassa saa ohittaa ja kun tulee se ainoa suoranpätkä, on se sulutettu keltaisella viivalla. Jatkamme opettelua… Siinä on extremeä kerrakseen kun yrität pysyä oikealla, niin tai siis väärällä.. eikun vasemmalla kaistalla parhaan kykysi mukaan. Itse en ole vielä rattiin ehtinyt, mutta jännältähän tuo näyttää. Terokin kun ensikerran siirsi autoa leirintäalueella, istui hän tyylikkäästi vasemmalle etuistuimelle ja totesi, ettei alku ole kovin lupaava. Ratti puuttui!!

Kohta lauttamme, joka muistuttaisi huomattavasti ruotsinlaivaa, jos siihen lisättäisiin 150m pituutta, seitsemän kerrosta, Tarja Lunnas soittamaan keulabaariin (jota ei toisin ole, mutta ajatuksena näin) ja pari tuhatta humalaista tietty, saapuu eteläiseen saareen ja suuntaamme Chuckin kanssa kohti Nelson nimistä kaupunkia, jossa olisi tarkoitus viettää pari yötä. Toivottavasti muutenkin kuin kuumeessa maaten.

Chuck Norris

HUOMHUOMHUOM!!! Kallen puhelin on jumissa enemmän kuin Kalle ikinä. Ja se on paljon. Yritettyään herätä 11 tuntia liian myöhään kirjoittamalla tekstiviestiä unissaan. Jouduimme tekemään puhelimelle perusnollauksen. Puhelin toimii taas, mutta Kallella ei ole puhelimessa muita numeroita kuin asiakaspalvelu ja tekninen tuki. Jos luet tätä (ja et ole soneran asiakaspalvelusta tai teknisestä tuesta) ja haluat joskus Kallen tietävän kuka soittaa niin… Voitko lähettää Kallelle tekstiviestin jossa on nimesi, jotta Kalle saa hukassa olevia numeroita takaisin. Jos taas et halua enää olla Kallen kanssa missään tekemisissä, lähetä viesti: luuseri Kallelle. HUOMHUOMHUOM!!!

Rakas päiväkirja. Paljon on tapahtunut sitten viime kerran. Australia, tuo vompattien ja kenguruiden luvattu maa on nyt sitten nähty. Eihän siellä ole muuta kuin se oopperatalo, eihän? Päätimme ensimmäisen täyden päivän kunniaksi toimia kuten kunnon turisti toimii. Siispä kamerat kaulaan, aurinkorasvaa naamaan ja aamulla turistikierrokselle.

Tämä oli suunnitelma, mutta kas, meidän reissut ei aina toimi ihan suunnitelmien mukaan. Aamulla ensimmäisenä piti käydä pikaisesti kääntymässä Suomen konsulaatissa hakemassa ne paljon puhutut ajokorttien käännökset Lontoon kielelle. Otimme osoitteen ylös saamastamme sähköpostiviestistä ja suuntasimme taksilla kohti ko. paikkaa. Saamamme osoite oli jollain hemmetin pitkällä kadulla numero 547. Taksikuski näytti meille numeroa 543 ja kertoi, että tuohon suuntaan kun menette kaksi taloa eteenpäin, tulette perille. Noh, numero 545 oli noin kahden kilometrin pätkälle sijoittuva koulu, krikettikenttineen kaikkineen. Käveltyämme koulun ohi tunsimme voitonriemua, koska edessä näkyi kerrostalo, jonka täytyi siis olla numero 547. Päästyämme paikalle, talon seinässä komeili isoin numeroin 585!! johonkin oli siis hukkunut 40 tonttia… Tarkkaavaiset mekaanikon silmämme havaitsivat kuitenkin lähistöllä olevan poliisiaseman. Suunta sinne siis, tahdissa mars.

Poliisiasema oli noin kahdeksan neliön rakennus, kuulusteluhuoneineen kaikkineen. Odottelimme asiointitiskillä virkailijaa muutaman hetken ja kun sellainen vihdoin paikalle saapui, ei minunkaan kielitaidolla sanottu muuta kuin hello sortaen. Oli nimittäin todennäköisesti eteläisen pallonpuoliskon kaunein naispoliisi. Hetken kakomisen, muutaman punastumisen ja kurkun selvittelyn jälkeen sain aikaiseksi sanat: Finnish consulate. Kyseinen poliisi todennäköisesti luuli, että nyt paikalla on ihmisiä, joilta ei englannin kieli taitu. Nainen alkoi viittoilemaan meitä suuntaan josta juuri olimme tulleet ja hoki meille, that way boys.

Poistuimme hiljaisina paikalta ja lähdimme kävelemään taas kyseisen koulun ohi, koska eihän poliisia voi vastustaa. Ollessamme taas tontin numero 543 kohdalla sattui postinkantaja kulkemaan ohi. Oli onneksi miespuolinen, joten saimme selvitettyä asiamme varsin mallikkaasti. Hän ei tietenkään ollut ikinä nähnytkään Suomen konsulaattia, mutta neuvoi meidät tien toisella puolella olevaan Australian kansalaisten konsulaattiin. Sieltä meille kerrottiin tarkka suunta ja metrit. Kun näimme siniristilipun liehuvan salossa, totesimme olevamme numerossa 537. Ei siis mennyt alkujaankaan kuin kymmenellä pieleen ja tämä rakennus oli noin 15 metrin päässä siitä mihin taksi meidät jätti. Itse ajokorttien kääntäminen englanniksi kävi kohtalaisen nopeasti ja pääsimme jatkamaan matkaa. Nopea reissu konsulaattiin oli kestänyt 4 tuntia ja turistikierros aloittamatta.

Kun sitten vihdoin pääsimme matkaan, päätimme suunnata ensimmäisenä Botanic garden nimiseen puutarhaan, joka sattui sopivasti matkan varrelle kohti oopperataloa. Paikka oli kohtalaisen iso, mutta ei tietenkään mitään verrattuna esimerkiksi New yorkin central parkiin tai Tampereen siirtolapuutarhaan. En tiedä, kuka paikan nimen on päättänyt, mutta sen voin sanoa, että meni yhdellä kirjaimella pieleen. Sen lisäksi, että paikassa oli paljon neverhöörd kasveja, sen puissa tuntui kasvavan jotain kummallisia kasveja. Näin siis kauempaa katsottuna, mutta kun pääsimme lähemmäs, huomasimme että puissa on lepakoita. Miljoonia lepakoita. Kun seuraavan kerran aloitan kansalaisadressin, vaadin, että puiston nimeksi muutetaan Batanic garden.

Lepakoiden määrää kuvaa se, että ollessamme illalla hotellimme kattoterassilla, lepakot suuntasivat länteen juuri hotellimme yli. Jonomuodostelmassa lentäen ensimmäisen ja viimeisen lepakon aikaväli oli noin 2 tuntia. Otettuamme lepakoista pakolliset turistikuvat suuntasimme kohti oopperataloa. Yllättävän iso rakennus oli, mutta meidän kulttuurinnälkä oli tyydytetty vartissa. Päätimme suunnata kohti Rocksia, joka on Sydneyn syntypaikka ja täynnä hienoja ruokapaikkoja. Hetken ihmeteltyämme hintoja, päätimme kokeilla Saksalaista ravintolaa, koska sellaisessa emme olleet pitkään aikaan syöneet. Tietämättömille tiedoksi, että kolmen viikon saksanreissun aikana elokuussa söimme pelkkää sämpylää ja maksapasteijaa.

Ruoka sinänsä oli kovin vaatimaton kuiva leipä, jossa oli jotain höttöä päällä. Varsinainen yllätys oli sitten jälkiruoka. Tilasimme Kallen kanssa kahvit rinkilöillä. Haukattuani ensimmäisen palan ko. rinkilästä katsoin hieman hölmistynyt ilme kasvoillani Kallea. Kun huomasin saman hölmistyneen ilmeen Kallenkin kasvoilla, päästin suustani sanat: hieman suolaista rinkiläksi. Tero naureskeli asialle, mutta eipä nauranut enää, kun annoin palasen omastani. Ääliöt Saksalaiset laittavat rinkilän päälle merisuolaa sokerin sijasta. Merisuolaa!!! Ovat kyllä typerä kansa. Nuukina miehinä emme kuitenkaan antaneet asian häiritä. Minä söin rinkiläni vedet silmissä ja Kalle kaivoi lusikalla merisuolat rinkilästä pois. Kun tarjoilija tuli hakemaan asetit, kerroin yllätyksestämme hänelle. Hän katsoi meitä hölmistynyt ilme kasvoillaan ja kertoi, että ainahan niissä on suolaa. Typerät Saksalaiset. Kostoksi ostimme Kallen kanssa kaupasta litran rommia ja haukuimme juodessamme Saksalaisia.

Tero ei taaskaan suostunut kaupungille illalla lähtemään, joten vastuu jäi minun ja Kallen harteille. Olimme kuulleet monilta kehuja, että kannattaa suunnata paikkaan nimeltä King’s Cross. Sinne siis. Heti ensimmäisessä kulmassa havaitsimme mukavan näköisen pubin, missä oli livemusiikkia ja muutenkin leppoisa tunnelma. Juotuamme pintit päätimme suunnata eteenpäin. Humalatilamme ei ilmeisesti ollut tarpeeksi korkealla, koska jouduimme sanomaan jokaisen ravintolan ovella, että kiitos ei, jätämme teidän paikkanne väliin. Kerrankin siis niin päin, että Suomalainen asiakas ei halua tulla sisälle, vaikka oikein kädestä pitäen pyydetään. Olivat nimittäin stripparibaareja jokainen. Kun suomalainen mies haluaa alkoholia, sitä ei pidä kenenkään häiritsemän.

Menimme siis Kallen kanssa lähimmälle taksitolpalle ja sanoimme taksikuskille, että haluamme jonnekin muualle, koska tällainen toiminta ei juuri nyt kiinnosta. Ajettuamme noin viisi minuuttia taksikuski pysähtyi ja kertoi vieressä olevan baarin olevan meidän paikka. Taksikuskille isot kiitokset ja sisälle. Näkymä sisällä ei ole vieläkään pyyhkiytynyt mielestäni, pelkkiä miehiä suutelemassa toisiaan ja tanssimassa keskenään. Taksikuski siis päätteli, että olemme homoja, koska ei stripparit kiinnosta. Typerä taksikuski!! Sanomatta sanaakaan toisillemme, kävelimme Kallen kanssa hotellille ja suoraan nukkumaan. Pervoille tiedoksi, että ihan omiin sänkyihimme. Seuraava päivä kuluikin sitten tuliaisia ihmettelemässä (ostamatta jäi) ja sängynpohjalla eilistä näkymää miettien järkytyksen kyynel silmäkulmassa.

Saavuimme iltapäivällä muutaman tunnin lennon jälkeen Uuteen Seelantiin. Lentokentällä meitä vastassa oli autovuokraamon lähettämä kyyditsijä. Päästyämme Spaceships nimiseen vuokraamoon hilpeyttä herätti esimerkiksi kyltti: welcome space cadets ja lappu, johon täytyi täyttää astronauttien (meidän) henkilötiedot. Tässä vaiheessa olisi pitänyt olla varovainen ja säästellä nauruhermoja tulevaan. Pihassa nimittäin oli pitkä rivi näitä avaruusautoja, joilla kaikilla oli oma nimi. Näimme rivissä nimiä, kuten Mango, Boomerang ym. ympäristöön liittyviä nimiä. Kun meidän automme saapui pihaan, oli hieraistava silmiä muutaman kerran. Automme nimi oli nimittäin Chuck Norris!! ei helvetti, Texas ranger itse! Vuokraamon neitikin kehui, että automme on aivan special version, koska Chuck on aivan tajuttoman kova jätkä. Selvittyämme tästä häkellyttävästä nimestä, saimme loput laput täytettyä ja pääsimme matkaan.

Olimme ajaneet noin tunnin kun Kalle ilmoitti takapenkiltä, että vasen takalaakeri taitaa olla loppusuoralla, kun rohisee kovasti. Pieni mietintätuokio huoltoasemalla ja päätimme, että kyllähän se nyt kuukauden kestää. Chuck nimittäin kestää kaiken. No, ajettuamme noin 100 kilometriä, rupesi Tero valittamaan, että jossain on nyt ikkuna auki kun niin vetää niskaa. NO OLIHAN SE IKKUNA AUKI!! Kallen taivaallisen nopeiden reaktioiden takia Chuck on vielä yhdessä koossa. Nimittäin takaosan sivuoven ikkuna lähti noin 100km/h nopeudessa irti ja Kalle nappasi ikkunan ilmasta kiinni. Väittäisin, että Kalle on kovempi jätkä kuin Chuck! Silloin kun Chuck hajoaa, Kalle iskee paikalle ja pelastaa. Allekirjottanut yritti pysäyttää avaruusaluksen niin nopeasti kuin pystyi, Kallen roikkuessa puoliksi ulkona pitäen ikkunaa sylissään. Saatuamme aluksen tien sivuun kaivoimme rinkasta ilmastointiteippiä ja sillä paikkasimme sen. Yritin soittaa komentokeskukseen, mutta totta kai virka-aika oli jo loppunut. Ei kuin ilmastointiteipin voimalla kaupunkiin nimeltä Coromandel ja leirintäalueelle nukkumaan. Aamulla sain komentokeskukseen yhteyden ja saatiin sovittua korjaustoimenpiteistä. Parin päivän sisällä pitäisi siis sikakitillä olla laittajansa läheisellä korjaamolla.

Ensimmäinen täysi päivä täällä on mennyt eräiden Suomalaisten suosituksien mukaan, Kiitos siis Maina ja Noora jos luette tätä. New chum beach oli aivan loistava! Aallot isoja ja porukkaa todella vähän. Nyt uudella leirintäalueella. Tero paikkaa otsalampun valossa housujaan, kyynel silmäkulmassaan, Kalle on humalassa ja mä kirjoittelen sulle, rakas päiväkirjani.

Täältä taas tähän. New zealand, Whitianga

K16T, Kadonneet 16 tuntia

Lennot on takana ja jet lag edessä. Eilen siis saavuttiin tänne Australiaan. Ensin olimme 5h jäljessä suomen aikaa ja nyt ollaankin sitten 9h edellä. Välissä siis katosi tuo 16h. On se vaan ihmeellinen juttu, kun koko ajan siirretään kelloa taakseppäin ja yhtäkkiä ollaankin sitten huomisen puolella. Noh näillä mennään ja taas aamuyöt valvoen.

Kuukausi reissua takana ja kutakuinkin 4,5kk edessä. Etelä-amerikan osuus jäi harmillisen lyhyeksi, mutta pitäähän jotain jättää seuraavaankin kertaan. Koska en sattuneesta syystä ole päässyt töihin ja johonkin ne neuroosit pitää purkaa, niin olempas pitänyt vähän kirjaa matka-ajoista ja –kuluista. Tiesittekkö, että olemme istuneet esimerkiksi lentokoneessa 36h30min? Bussissa 63h15min? Yhteensä olemme viettäneet aikaa kaikenmaailman kulkupeleissä siis 108h25min. Tästä lukemassa on mukana ainoastaan siirtymiset paikkakunnalta toiselle. Lomanhan piti olla rentoutumista.

Tämän kuukauden aikana olen saanut rahaa kulumaan 1165e. Josta siis kahteen ylimääräiseen lentoon yhteensä 175e, Machu Picchu vierailuun 121e ja majoituksiin 208,45e. Loput olen käyttänyt klassisesti viinaan, naisiin ja lauluun. Kuten laskelmasta on nopeasti havaittavavissa jää kolmen viimeisen osuus suhteellisen pieneksi. Noh itkuvirttä on ainakin piisannut, sehän on kaiketi ilmaista.

Koska Perussa ja Chilessä puhutaan vain Espanjaa, niin matkallakin sattui muutama tilanne, joissa kielimuuri meinasi olla miestä korkeampi.

Mancorassa, Mikon sairastellessa lähti Tero ja Kalle ostamaan rinta rottingilla bussilippuja asemalta. Seistessämme jonossa, joku mies tuli kysymään meiltä, että ”Tickets to Lima”, johon vastasimme tyyliin ”mees nyt siitä, osaamme itsekkin” Äijä kohautti hartioitaan ja poistui paikalta. Keskenämme naureskelimme, että mikähän hyyppäri tuokin oli. Oltiin kuitenkin jo jonossa, että ihan turha tulla trokaamaan mitään pimeitä lippuja.

Pääsimme tiskille asioimaan ja havaitsimme pienen keskustelun jälkeen, että rouva ei puhu Englantia eikä Suomea emmekä me Espanjaa. Suomennampa pienen otteen keskustelusta tähän.

Tero: Kolme maanantaina Limaan
Rouva: Ok, Passit
Odottelua, odottelua…
Rouva: Ikä?
Tero: Kana, hän kana ja kolme kana
Rouva: Ei, ei. Ikä?
Tero: Kolme kana. Minä kana, hän kana ja kolme kana (persoonat sormimerkein)
Rouva: Ei, ei. Ikä?
Tero Kallelle: Mitä vittua se oikein haluaa?
Kalle: En mä tiä sano, et otetaan lihaa.
Tero: Liha, hän liha ja kolme liha
Rouva: Ei, ei. IKÄ? (Päätään puistellen)
Tero Kallelle: Vitun vittu. Lakkais nyt jankkaamasta tota ja kirjais ne ruuat.
Kalle: Joo, mitäköhän se oikeen haluu?

Asia selkeni kun rouva otti yhden passin, taskulaskimen ja alkoi laskemaan 2009-1980. Esitteli meille rehvakkaana taskulaskinta ja sanoi: Ikä ja virnuili meille. Noh, liput kuitenkin saatiin ja pois lähtiessämme huomasimme, tietysti tämän lipuntarjoajan olevan ko asemalla töissä ja auttavan muita turisteja lippuhankinnoissa. Kävellessämme tuli vielä yksi asia mieleen:

Kalle: Ei se muuten kirjannut niitä ruokia ollenkaan
Tero: Ei ni, pitäiskö kääntyä takas?
Kalle: Nii-i

Ei menty.

Seuraava sitten Valparaisossa, miehelle joka kääntää kukkasta eikä lautasta. Eli Kalle ostamassa Valparaison pääpostista kirjekuorta.

Kalle: Kirjekuori
Rouva: Ei, ei, ainoastaan pesot
Kalle: Kirjekuori
Rouva: Ei, ei, ainoastaan pesot
Tero Kallelle: Ota se kirjekuori siittä pöydältä ja näytä sitä sille. Kalle teki työtä käskettyä.
Rouva: Ei, ei.
Tero Kallelle: Näytä sitä kirjekuorta, itteäs ja vaikka nyrkkiä. Kyllä täältä nyt hitto yks kirjekuori löytyy. Tosin se saattaa luulla, että oot ryöstämässä sitä. Ois sekin tietty syy joutua vankilaan.

Tämä episodi ratkesi vasta kun viereiseltä tiskiltä löytyi ihminen joka tajuaa mitä tarkoittaa, kun joku näyttää kirjekuorta, itseään ja rahaa. Varsinkin jos on postissa töissä.

Santiagosta oltiin lähdössä lentokentälle, niin hostellin pitäjä, tuli haastattelemaan Minua Englanniksi:

Mies: Onko olemassa mitään Puolalaisia matkustussivustoja?
Tero: En kyllä tiedä
Mies: Onko olemassa mitään Puolankielistä tai muuta matkustussivustoa jota Puolalaiset seuraavat?
Tero: En kyllä tiedä.
Mies: No, voisitko kuitenkin jättää jollekkin Puolalaiselle sivustolle kommentin tästä paikasta?
Tero: No en voi.
Mies: Mikset?
Tero: Siinä on yksi pieni ongelma, minä en osaa Puolaa.
Mies: Odotas tarkistan.

Mies lähti kävelemään toimistoonsa ja minä jäin hetkeksi ihmettelemään et mitäs hiton tarkistamista siinä on? Kyllä kai minä sen nyt itsekin tiedän että osaanko Puolaa vai en. Noh, mies tuli hetken päästä voitonriemuisena takaisin ja sanoi selvittäneensä etten minä osaakkaan Puolaa vaan Suomea. Kiitin helpottuneena tiedosta.

Noh, se niistä.

Vähän niin kuin isän käskystä tuli sitten juotua sitä Chileläistä viiniäkin, kun kerran Chilessä oltiin. ja Kyllä, minä ihmettelen yhä 4:n litran jälkeenkin, miten joku saa veden ja hiivan maistumaan niin pahalle. Testasimme useita eri valmistajia ja laatuja. Vertailimme makuja myös eri humalatilassa, ja yhä ihmettelen asiaa. Minulle jäi myös hieman epäselväksi, mitä tarkoittaa nämä varsin kuvailevat termit ´hieno, pyöreä ja kolmiomainen´ Näistä en tavoittanut kuin pyöreän ja kolmiomaisen. Siis mikäli niillä tarkoitetaan kuvioita joita piirtyy loppuillasta silmiin.

Viini on kuulemma jumalten juoma, joten juokaa te jumalat ja herrat viiniä. Minä juon olutta.

On muuten tullut jokunen kerta näillä reissuilla huomattua, miten karskin suomalaisen poikamiehen kysyntä laskee paikallisten naisten keskuudessa, kun vierailtavan maan elintaso nousee. Siis oletetaan, että tarjonta pysyy koko ajan samana. Jännä homma, toivottavasti kuitenkin tämä lama nyt koettelisi hiukan pahemmin useampaakin maata. Kuinkas muuten meidän kunnon miesten käy?

Australiaan tullessakin käytiin muuten hieno keskustelu ja ihan suomeksi. Taustaa sen verran, että Australian tulli on ihan älyttömän tarkka kaikesta mitä maahan tuodaan. Pitää siis kirjata karkit, puuesineet yms…

Tero: No mä laitoin noihin kaikkiin kuitenkin, ettei mulla mitään oo. Odotan sitten teitä sen tullauksen jälkeen.
Kalle: Siis onhan sulla puuta?
Tero: Niinpäs onkin, se sun pillis, noh onneks ei oo muuta, niin pääsee kuitenkin helpolla.
Kalle: Joo ja on sulla se puukkokin.
Tero: Siis TÄH? Mulla on puukko rinkassa? Mitä vittua?
Kalle: Mähän sanoin et laitan matkamuistoni sun rinkkaan.
Tero: No mitä hittoa, ois kiva ittekkin tietää, että mulla on parikytäsenttinen puukko rinkassa. Onks se kauan ollut siellä?
Kalle: Perusta
Tero: No voi vittu.

Noh pääsimme kuitenkin maahan, selvittelemään seuraavaa ongelmaa.

Eli Autovuokraamo ei suostu antamaan meille autoamme, ellei meillä kaikilla ole Englanninkielistä ajokorttia, taikka virallista käännöstä. Nii-in onhan meillä pari kansainvälistä EU-ajokorttia ja minun Suomalainen kortti jossa kyllä lukee englanniksi ajokortti. Mutta ei, pitää olla kokonaan Englanninkielinen ja taikka sitten virallinen käännös. Kymmenien sähköpostien jälkeen saamme kuitenkin käännöksen Australian konsulilta, mutta tämäkin on epävirallinen. Saa sitten nähdä kelpaako se vuokraamolle vai ei. Yksi asia on kuitenkin varma, kun perjantaina pääsen vuokraamoon, siellä ei ole yhtään ihmistä, jota en olisi vetänyt korvasta pitkin lattioita. Kusipäät.

Nyt pitää lähteä, herättelemään poikia ja morjestamaan konsulia.

Pätkiksiä

Retkikuntamme viettää viimeistä iltaansa Etelä-Amerikassa, tarkemmin sanoen Chilen pääkaupungissa Santiagossa. Rahat ei ole loppu ja kaikki retkikuntamme jäsenet ovat selvin päin.. Uskokoon ken haluaa.. Saavuimme tänne perjantaina sieltä Chileläisen arkkitehtuurin mekasta Valparaisosta.

Pari kolme päivää tässä vajaan viiden miljoonan ihmisen kaupungissa riittää hyvin yhteen normi missäs me ollaan ilta tai siis aamuyö eksymiseen sekä yhteen turisti päivään,mihin kuului ajelua vanhalla, mutta vastaavasti turvattoman tuntuisella vaunulla, joka vei meidät jonkun ”mäen” päälle katselemaan kaupunkia. Iso on kylä. Eikä mennyt montaa hetkeä kun totesimme saman asian tallustellessamme äsken tuijottamiamme maisemia ja katsellessamme Mikolla olevaa kaupungin kartan tapaista paperia. Sillä kartallahan me ei oltu enää hetkeen oltu.. Taksikuskilta kun kysäisimme hintaa majoitukseemme, vastaus oli 14000 pesoa. Se on jo parikymmentä euroa ja se on paljon se tässä maassa.. Kaukana siis oltiin.

Tähän kaikkeen jouduttiin parin nimeltä mainitsemattoman kaverin jalkapallointoilun takia.. Voin sanoa, etten ole kumpikaan niistä… Härkää sarvista ja kaupunkisuunnistus käyntiin sekä selvittelemään lähimmän metroaseman sijaintia. Apteekki apteekilta ja usean kysymisen jälkeen ja useamman epäselvän vastauksen jälkeen homma kuitenkin eteni. Lähes tunnin kävelyn ja tietenkin sen naaman ja niskanpolttamisen jälkeen metron merkit häämöttivät edessä. JEE! Tunsimme onnistumisen iloa ja jopa pientä ylpeyttä itsestämme.. On me näitä paljon selvitetty!! VAAN MITÄ…?? Metron merkit olivat muovikelmuissa ja portaiden edessä ristikot… asemaa oltiin vasta rakentamassa.. olivat kuitenkin lyöneet merkit pystyyn ihan vaan Suomi poikien kiusaksi! Nyt kyllä VIT….I ja se onnistumisen ilokin katosi siinä kolmenkymmenen asteen lämmössä taas jonnekin.. Ei auta… se on kuin siellä Macchu Pichulla sinne vuorelle kiipeäminen eli periksi ei anneta. Siis puolituntia lisää kävelyä, aurinkoa, espanjan kieltä ja apteekkeja niin johan löytyi asema… Liput, metroon, 20 min istumista ja taas selvittiin.

Otsikkona tuo pätkiksiä tarkoitti sitä, että tulee lyhyitä välähdyksiä ja ajatuksia Etelä-amerikasta, näin viimeisen illankunniaksi.. lähti eka juttu heti käsistä. Mutta..

Kun tapaat Chileläisen tytön, hänen isänsä tai äitinsä on todennäköisesti apteekkari. On nimittäin sen verran pilleripuoteja.

Kun menet Perussa Mancorassa suihkuun, joudut painautumaan kiinni seinään koska suihkun ”vesi” valuu sitä pitkin alas. Painetta on vähemmän kun tyhjässä ilmapallossa.

Jos pyörähdät ympyrän Valparaison torilla, näet ainakin 14 kulkukoiraa kerralla.. Niitä on paljon ja lisää näyttivät yrittävän tehdä.

Uidessasi Valparaison edustalla, siinä pikku meressä, vieressäsi sulavasti uiva, tumma, tuuhea viiksinen, espanjaa epäselvästi ääntävä kaveri saattaa olla myös merileijona. Niitä sattui muutama polskimaan siihen rannan tuntumaan yhtenä päivänä.

Pohjois-Amerikassa, tuossa aseiden luvatussa maassa, asukkaat suojelevat nurmikoitaan asein. Täälläpäin maailmaan.. joudut ihan tosissaan yrittämään, mikäli aiot päästä jonkun nurmikolle. Aitojen korkeuden ollessa reilut parimetriä ja niiden päällä on tietenkin vielä sähköaita, lasinsiruja, sotilaiden rakastamaa natolankaa tai jotain muuta vastaavaa ja epämiellyttävää. En halua tietää, mitä tapahtuu niille, jotka tipahtavat tyhjästä nurmikolle.

Jos paikalliset sanovat, että älä mene jollekin alueelle.. He luultavasti tarkoittavat sitä.. Suomi turisti on viimeistään seuraavana aamuyönä siellä ihmettelemässä, että mites täältä pääsee pois.. selvin päin tietty!!

Jos et halua päivän kestävää oksennuspaskannus tautia, niin lähde Teron kanssa syömään. Tero saa sen. On kokeiltu myös Chilessä.

Talot voivat olla myös ruosteessa ja ei ole mitään, mitä ei voi tehdä aaltopellistä.

Jos näet jossain kaupungin kupeessa jonkin vuoren, on sen päällä todennäköisesti uskonnollinen patsas.

Siinä lyhyitä ajatuksia Etelä-Amerikasta. Su iltana hyppäämme lentokoneeseen 18 tunniksi ja suuntaamme kohti Australiaa.

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ SUOMI!

Ron con cola (rommikola)

No niin. Kaupungin nimi on Valparaiso, maa on edelleen Chile ja valuuttana vanha kunnon tuttu peso. Mutta palataanpa kuitenkin muutama yö ajassa taaksepäin ja tuohon Teron viittamaan alkoholin käyttöön. Asiahan on niin, että Tero ei uskalla vatsatautien pelossa juoda, joten Kallen kanssa ollaan koitettu pitää siitä puolesta huolta. jos viitenä iltana on maistellut, niin onko 4 litraa rommia pohjiksi jonkun mielestä liikaa?? Meistä ei, mutta…

Iquiquen perjantai-iltaan kuului annos tuota jaloa ainetta Saksalaisten ja Israelilaisten reissaajien kanssa. Puolenyön jälkeen päätimme siirtyä paikalliseen diskoon nimeltä M2. Tietysti rahamiehinä saimme VIP-liput ja muita etuja. Silloin harvoin kun sellaisen lipun saa, kannattaisi varmaan osata pysyä siellä VIP-puolella…Mutta ei. Tunnin harhailun jälkeen päätimme siirtyä ”rahvaan” puolelle, koska siellä oli enemmän väkeä. Vartti tämän jälkeen paikan järjestysmiehet päättivät, että me siirrymme ulkoilmaan. Keveähkö potku persuuksille ja pojat olivat keskellä slummialuetta tukevahkossa humalatilassa. Järkytyksestä toivuttuamme lähdimme kyselemään tämän tapahtumasarjan syitä. Molemmat järjestysmiehet selvittivät saaneensa valituksia, että olimme kosketelleet paikallisia naisia. Minä tyynenä kerroin toiselle järkkäreistä asian olevan täyttä sontaa ja valhetta. Kalle taasen yritti haasta toisen miehistä painiotteluun. Ovat onneksi sen verran rauhallisia kavereita täällä, etteivät ihan heti mukaan painiin lähde. Kun asiaa oli selvitelty noin 2 tuntia, paikalle ilmestyi tuntemattomaksi jäänyt siviilipukuinen vanhempi mieshenkilö. Hän sanoi järjestysmiehille jotain, käski meidät sisälle, tarjosi yhdet kaljat ja poistui paikalta. Tämä kuvio ei meille ikinä selvinnyt, mutta taas oltiin sisällä diskossa ja syytteistäkin oli luovuttu.

Aamuyöstä kello 4-5 suunnistimme sitten takaisin majoitukseen päin. Tai niin ainakin luulimme. Kumpikaan ei nimittäin muistanut hostellin nimeä, saatikka kadun nimeä, jolla hostelli sijaitsi. noin tunnin ajan vaihdoimme taksista toiseen ja ajelimme ”kylää” (221 400 asukasta) ympäri. Talot Chilessä muistuttivat tuossa olotilassa yllättävän paljon toisiaan. Lopulta onni potkaisi ja hostellimme löytyi. Seuraavana aamuna koko hostellin asiakaskunta jotenkin tiesi meidän sompailuista. Eräs Amerikkalainen reissaaja nimeltä Bobby piti asiaa jopa niin hauskana, että halusi meidät oppaiksi kyseiseen diskoon. Suomalainen ei lasiin sylje, joten pullo rommia ja Diskoon. Hauskaa oli meillä kaikilla, mutta hauskinta oli varmasti järjestysmiehillä, kun näkivät meidän saapuvan taksilla pihaan. Nyt oltiin kuitenkin opittu jotain ja pysyimme VIP-puolella, sekä molempien taskuissa oli hostellin käyntikortti. Kaikki siis hyvin.

Eilen rupesi Iquique (Kaupungin nimi tulee aimarankielisestä sanasta ique-ique, joka tarkoittaa vuodetta. Lähde: Wikipedia) sen verran kyllästyttämään, että varsinaiset reppureissaajat hyppäsivät lentokoneeseen ja suunnaksi Santiago. Lentokentällä teimme nopean tilannearvion ja päätimme lähteä rantakaupunkiin nimeltä Vina del mar/Valparaiso. Täällä on kaksi kaupunkia yhdistetty siten, että Vina del marin puoli on nykyaikainen ostoshelvetti ja Valparaiso on täynnä vanhoja taloja kukkuloilla. kaksi tuntia Vinan puolella riitti ja metrolla Valparaisoon. Nyt vuorokauden täällä olleena voin ainakin henkilökohtaisesti sanoa, ettei harmita yhtään. Ylämäkiä on paljon, ehkä jopa yhtä paljon kuin alamäkiä. Kaupungin historiaan en ole vielä kerinnyt juurikaan tutustumaan, mutta olen melko varma, että se menee näin:

Kaupungin perusti noin 100 vuotta sitten hieman omalaatuinen herra nimeltä Hernan Valparaiso (nimi keksitty). Hän ilmoitti kaikille kaupunkiin muuttaville, että se, kuka rakentaa talonsa jyrkimpään rinteeseen voittaa mahtavia palkintoja. Koska kaikki mäet olivat lähes yhtä jyrkkiä, päätti Hernan, että lisäpisteitä saa myös omaperäisimmästä väristä talon seinässä. Tämä on johtanut siihen, että kaikki talot ovat toiselta sivulta yksikerroksisia ja vastakkaiselta vähintään viisikerroksisia. Väreissä löytyy muun muassa violettia, vihreää, vaaleanpunaista ja oranssia. Löydettiinpä jopa yksi lila kirkkokin. Siis jos joku suunnittelee arkkitehdin uraa, niin täältä kannattaa hakea vaikutteita. Komia on aina komia.

Täältä tähän, kirjeenvaihtajanne Mikko Mallikas.