Lasketaanko lampaita?

Näin alkuun pitää todeta, että puhelinlaskut tulevat jatkossa pysymään aika pieninä. Sen verran on vähän numeroita palautunut. No, ehkä se siitä.. Ehkä ei :)

Yhteistyömme karatemestarin kanssa kehittyy koko ajan. Leirin pystytys ja purku alkaa sujua kuin armeijassa konsanaan. Mikko nappaa telttapakettinsa auton perästä sekä avaa pussin ja teltta singahtaa itsestään pystyyn. Tero ottaa veivin auton etuoven lokerosta ja veivaa auton katolla olevan koirankoppinsa pystyyn. Minulla on ollut pesä auton sisällä eli ei kun patjat paikoilleen.

Matkamme tässä vastakohtien maassa jatkuu kohti etelää ja Uuden-Seelannin eteläistä saarta. Ero suomeen on siinä, että kun lähdet kesällä pohjoiseen, niin ilma kylmenee. Täällä kun lähdet etelään, niin käy samoin. Ei sovi vielä kaaliin. Maanantaiyönä matkalaisten kesäleiri kohtasi karun todellisuuden kun lämpötila tipahti kymmeneen asteeseen. Kaikki kolme matkalaista tärisivät pesissään ja laskivat lampaita yrittäessään saada unenpäästä kiinni. Itse pääsin lampaita laskiessani kolmeen miljoonaan, mutta sitten tuli aamu ja laskenta piti keskeyttää. Onneksi lampaat eivät lopu tästä maasta ja laskettavaa jäi myös ensi yöksi. Lisäksi onnistuin hankkimaan jostain 39 asteen kuumeen, joka tietty viihtyy kymmenasteisessa kosteassa autossa yöllä huomattavasti minua paremmin. Tiistaipäivänä varustetasomme kyllä kohentui kummasti :) Riittääkö? Se selviää ensi yönä.

Niin, sitten niistä vastakohdista. Päivällä kuuma ja yöllä sitten ei! Ajoimme parissa päivässä pohjoissaaren halki kohti etelää. Matkalle mahtuu jos jonkinlaista maisemaa. Yhteinen tekijä niille oli, että mahtavan näköistä oli. Oli vihreitä vuorien huippuja, lumipeitteisiä tulivuoria, sademetsää, vesiputouksia ja autiomaatakin. Autiomaa käsitteenä on tietty vähän kiinni maanosasta. Chilessä olisi vielä tämän maan autiomaassa kasvatettu viiniköynnöstä. Vesisade voi alkaa koska vaan ja missä vaan, varsinkin öisin sitä on esiintynyt ihan kiitettävästi. Paikallinen nähtävyys ovat myös vulkaanisessa maaperässä esiintyvät rikille haisevat kuumat lähteet. Tuli heti työt mieleen kun pääsi haistelemaan palaneen rikin katkua.

Tiestöstä ja tästä vasemmanpuoleisesta liikennekulttuurista sen verran, että varmaan missään muualla ei suoralle tasaiselle paikalle saada mahtumaan yhtä montaa mutkaa. Vuoristossahan sen ymmärtää, että on mutkia, mutta kun sama meno jatkuu tasaisellakin. Jos tämän maa pituus mitattaisiin tiekartalla, olisi se ainakin viisi kertaa nykyistä pidempi. Nopeusrajoitukset taajamassa ovat alhaiset ja heti sen jälkeen saa ajaa sataa. Tieinsinööri on piruuttaan laittanut satasen kyltit kun tietää, ettei niillä teillä turisti aja kuin kuutta kymppiä. Niin paitsi paikalliset Vataset, jotka posottavat vuoristossakin aivan uskomatonta vauhtia. Myöskään paikallista keltaisen viivan sääntöä emme ole vielä hahmottaneet oikein kunnolla. Tuntuu siltä, että mutkassa kuin mutkassa saa ohittaa ja kun tulee se ainoa suoranpätkä, on se sulutettu keltaisella viivalla. Jatkamme opettelua… Siinä on extremeä kerrakseen kun yrität pysyä oikealla, niin tai siis väärällä.. eikun vasemmalla kaistalla parhaan kykysi mukaan. Itse en ole vielä rattiin ehtinyt, mutta jännältähän tuo näyttää. Terokin kun ensikerran siirsi autoa leirintäalueella, istui hän tyylikkäästi vasemmalle etuistuimelle ja totesi, ettei alku ole kovin lupaava. Ratti puuttui!!

Kohta lauttamme, joka muistuttaisi huomattavasti ruotsinlaivaa, jos siihen lisättäisiin 150m pituutta, seitsemän kerrosta, Tarja Lunnas soittamaan keulabaariin (jota ei toisin ole, mutta ajatuksena näin) ja pari tuhatta humalaista tietty, saapuu eteläiseen saareen ja suuntaamme Chuckin kanssa kohti Nelson nimistä kaupunkia, jossa olisi tarkoitus viettää pari yötä. Toivottavasti muutenkin kuin kuumeessa maaten.