Chuck Norris

HUOMHUOMHUOM!!! Kallen puhelin on jumissa enemmän kuin Kalle ikinä. Ja se on paljon. Yritettyään herätä 11 tuntia liian myöhään kirjoittamalla tekstiviestiä unissaan. Jouduimme tekemään puhelimelle perusnollauksen. Puhelin toimii taas, mutta Kallella ei ole puhelimessa muita numeroita kuin asiakaspalvelu ja tekninen tuki. Jos luet tätä (ja et ole soneran asiakaspalvelusta tai teknisestä tuesta) ja haluat joskus Kallen tietävän kuka soittaa niin… Voitko lähettää Kallelle tekstiviestin jossa on nimesi, jotta Kalle saa hukassa olevia numeroita takaisin. Jos taas et halua enää olla Kallen kanssa missään tekemisissä, lähetä viesti: luuseri Kallelle. HUOMHUOMHUOM!!!

Rakas päiväkirja. Paljon on tapahtunut sitten viime kerran. Australia, tuo vompattien ja kenguruiden luvattu maa on nyt sitten nähty. Eihän siellä ole muuta kuin se oopperatalo, eihän? Päätimme ensimmäisen täyden päivän kunniaksi toimia kuten kunnon turisti toimii. Siispä kamerat kaulaan, aurinkorasvaa naamaan ja aamulla turistikierrokselle.

Tämä oli suunnitelma, mutta kas, meidän reissut ei aina toimi ihan suunnitelmien mukaan. Aamulla ensimmäisenä piti käydä pikaisesti kääntymässä Suomen konsulaatissa hakemassa ne paljon puhutut ajokorttien käännökset Lontoon kielelle. Otimme osoitteen ylös saamastamme sähköpostiviestistä ja suuntasimme taksilla kohti ko. paikkaa. Saamamme osoite oli jollain hemmetin pitkällä kadulla numero 547. Taksikuski näytti meille numeroa 543 ja kertoi, että tuohon suuntaan kun menette kaksi taloa eteenpäin, tulette perille. Noh, numero 545 oli noin kahden kilometrin pätkälle sijoittuva koulu, krikettikenttineen kaikkineen. Käveltyämme koulun ohi tunsimme voitonriemua, koska edessä näkyi kerrostalo, jonka täytyi siis olla numero 547. Päästyämme paikalle, talon seinässä komeili isoin numeroin 585!! johonkin oli siis hukkunut 40 tonttia… Tarkkaavaiset mekaanikon silmämme havaitsivat kuitenkin lähistöllä olevan poliisiaseman. Suunta sinne siis, tahdissa mars.

Poliisiasema oli noin kahdeksan neliön rakennus, kuulusteluhuoneineen kaikkineen. Odottelimme asiointitiskillä virkailijaa muutaman hetken ja kun sellainen vihdoin paikalle saapui, ei minunkaan kielitaidolla sanottu muuta kuin hello sortaen. Oli nimittäin todennäköisesti eteläisen pallonpuoliskon kaunein naispoliisi. Hetken kakomisen, muutaman punastumisen ja kurkun selvittelyn jälkeen sain aikaiseksi sanat: Finnish consulate. Kyseinen poliisi todennäköisesti luuli, että nyt paikalla on ihmisiä, joilta ei englannin kieli taitu. Nainen alkoi viittoilemaan meitä suuntaan josta juuri olimme tulleet ja hoki meille, that way boys.

Poistuimme hiljaisina paikalta ja lähdimme kävelemään taas kyseisen koulun ohi, koska eihän poliisia voi vastustaa. Ollessamme taas tontin numero 543 kohdalla sattui postinkantaja kulkemaan ohi. Oli onneksi miespuolinen, joten saimme selvitettyä asiamme varsin mallikkaasti. Hän ei tietenkään ollut ikinä nähnytkään Suomen konsulaattia, mutta neuvoi meidät tien toisella puolella olevaan Australian kansalaisten konsulaattiin. Sieltä meille kerrottiin tarkka suunta ja metrit. Kun näimme siniristilipun liehuvan salossa, totesimme olevamme numerossa 537. Ei siis mennyt alkujaankaan kuin kymmenellä pieleen ja tämä rakennus oli noin 15 metrin päässä siitä mihin taksi meidät jätti. Itse ajokorttien kääntäminen englanniksi kävi kohtalaisen nopeasti ja pääsimme jatkamaan matkaa. Nopea reissu konsulaattiin oli kestänyt 4 tuntia ja turistikierros aloittamatta.

Kun sitten vihdoin pääsimme matkaan, päätimme suunnata ensimmäisenä Botanic garden nimiseen puutarhaan, joka sattui sopivasti matkan varrelle kohti oopperataloa. Paikka oli kohtalaisen iso, mutta ei tietenkään mitään verrattuna esimerkiksi New yorkin central parkiin tai Tampereen siirtolapuutarhaan. En tiedä, kuka paikan nimen on päättänyt, mutta sen voin sanoa, että meni yhdellä kirjaimella pieleen. Sen lisäksi, että paikassa oli paljon neverhöörd kasveja, sen puissa tuntui kasvavan jotain kummallisia kasveja. Näin siis kauempaa katsottuna, mutta kun pääsimme lähemmäs, huomasimme että puissa on lepakoita. Miljoonia lepakoita. Kun seuraavan kerran aloitan kansalaisadressin, vaadin, että puiston nimeksi muutetaan Batanic garden.

Lepakoiden määrää kuvaa se, että ollessamme illalla hotellimme kattoterassilla, lepakot suuntasivat länteen juuri hotellimme yli. Jonomuodostelmassa lentäen ensimmäisen ja viimeisen lepakon aikaväli oli noin 2 tuntia. Otettuamme lepakoista pakolliset turistikuvat suuntasimme kohti oopperataloa. Yllättävän iso rakennus oli, mutta meidän kulttuurinnälkä oli tyydytetty vartissa. Päätimme suunnata kohti Rocksia, joka on Sydneyn syntypaikka ja täynnä hienoja ruokapaikkoja. Hetken ihmeteltyämme hintoja, päätimme kokeilla Saksalaista ravintolaa, koska sellaisessa emme olleet pitkään aikaan syöneet. Tietämättömille tiedoksi, että kolmen viikon saksanreissun aikana elokuussa söimme pelkkää sämpylää ja maksapasteijaa.

Ruoka sinänsä oli kovin vaatimaton kuiva leipä, jossa oli jotain höttöä päällä. Varsinainen yllätys oli sitten jälkiruoka. Tilasimme Kallen kanssa kahvit rinkilöillä. Haukattuani ensimmäisen palan ko. rinkilästä katsoin hieman hölmistynyt ilme kasvoillani Kallea. Kun huomasin saman hölmistyneen ilmeen Kallenkin kasvoilla, päästin suustani sanat: hieman suolaista rinkiläksi. Tero naureskeli asialle, mutta eipä nauranut enää, kun annoin palasen omastani. Ääliöt Saksalaiset laittavat rinkilän päälle merisuolaa sokerin sijasta. Merisuolaa!!! Ovat kyllä typerä kansa. Nuukina miehinä emme kuitenkaan antaneet asian häiritä. Minä söin rinkiläni vedet silmissä ja Kalle kaivoi lusikalla merisuolat rinkilästä pois. Kun tarjoilija tuli hakemaan asetit, kerroin yllätyksestämme hänelle. Hän katsoi meitä hölmistynyt ilme kasvoillaan ja kertoi, että ainahan niissä on suolaa. Typerät Saksalaiset. Kostoksi ostimme Kallen kanssa kaupasta litran rommia ja haukuimme juodessamme Saksalaisia.

Tero ei taaskaan suostunut kaupungille illalla lähtemään, joten vastuu jäi minun ja Kallen harteille. Olimme kuulleet monilta kehuja, että kannattaa suunnata paikkaan nimeltä King’s Cross. Sinne siis. Heti ensimmäisessä kulmassa havaitsimme mukavan näköisen pubin, missä oli livemusiikkia ja muutenkin leppoisa tunnelma. Juotuamme pintit päätimme suunnata eteenpäin. Humalatilamme ei ilmeisesti ollut tarpeeksi korkealla, koska jouduimme sanomaan jokaisen ravintolan ovella, että kiitos ei, jätämme teidän paikkanne väliin. Kerrankin siis niin päin, että Suomalainen asiakas ei halua tulla sisälle, vaikka oikein kädestä pitäen pyydetään. Olivat nimittäin stripparibaareja jokainen. Kun suomalainen mies haluaa alkoholia, sitä ei pidä kenenkään häiritsemän.

Menimme siis Kallen kanssa lähimmälle taksitolpalle ja sanoimme taksikuskille, että haluamme jonnekin muualle, koska tällainen toiminta ei juuri nyt kiinnosta. Ajettuamme noin viisi minuuttia taksikuski pysähtyi ja kertoi vieressä olevan baarin olevan meidän paikka. Taksikuskille isot kiitokset ja sisälle. Näkymä sisällä ei ole vieläkään pyyhkiytynyt mielestäni, pelkkiä miehiä suutelemassa toisiaan ja tanssimassa keskenään. Taksikuski siis päätteli, että olemme homoja, koska ei stripparit kiinnosta. Typerä taksikuski!! Sanomatta sanaakaan toisillemme, kävelimme Kallen kanssa hotellille ja suoraan nukkumaan. Pervoille tiedoksi, että ihan omiin sänkyihimme. Seuraava päivä kuluikin sitten tuliaisia ihmettelemässä (ostamatta jäi) ja sängynpohjalla eilistä näkymää miettien järkytyksen kyynel silmäkulmassa.

Saavuimme iltapäivällä muutaman tunnin lennon jälkeen Uuteen Seelantiin. Lentokentällä meitä vastassa oli autovuokraamon lähettämä kyyditsijä. Päästyämme Spaceships nimiseen vuokraamoon hilpeyttä herätti esimerkiksi kyltti: welcome space cadets ja lappu, johon täytyi täyttää astronauttien (meidän) henkilötiedot. Tässä vaiheessa olisi pitänyt olla varovainen ja säästellä nauruhermoja tulevaan. Pihassa nimittäin oli pitkä rivi näitä avaruusautoja, joilla kaikilla oli oma nimi. Näimme rivissä nimiä, kuten Mango, Boomerang ym. ympäristöön liittyviä nimiä. Kun meidän automme saapui pihaan, oli hieraistava silmiä muutaman kerran. Automme nimi oli nimittäin Chuck Norris!! ei helvetti, Texas ranger itse! Vuokraamon neitikin kehui, että automme on aivan special version, koska Chuck on aivan tajuttoman kova jätkä. Selvittyämme tästä häkellyttävästä nimestä, saimme loput laput täytettyä ja pääsimme matkaan.

Olimme ajaneet noin tunnin kun Kalle ilmoitti takapenkiltä, että vasen takalaakeri taitaa olla loppusuoralla, kun rohisee kovasti. Pieni mietintätuokio huoltoasemalla ja päätimme, että kyllähän se nyt kuukauden kestää. Chuck nimittäin kestää kaiken. No, ajettuamme noin 100 kilometriä, rupesi Tero valittamaan, että jossain on nyt ikkuna auki kun niin vetää niskaa. NO OLIHAN SE IKKUNA AUKI!! Kallen taivaallisen nopeiden reaktioiden takia Chuck on vielä yhdessä koossa. Nimittäin takaosan sivuoven ikkuna lähti noin 100km/h nopeudessa irti ja Kalle nappasi ikkunan ilmasta kiinni. Väittäisin, että Kalle on kovempi jätkä kuin Chuck! Silloin kun Chuck hajoaa, Kalle iskee paikalle ja pelastaa. Allekirjottanut yritti pysäyttää avaruusaluksen niin nopeasti kuin pystyi, Kallen roikkuessa puoliksi ulkona pitäen ikkunaa sylissään. Saatuamme aluksen tien sivuun kaivoimme rinkasta ilmastointiteippiä ja sillä paikkasimme sen. Yritin soittaa komentokeskukseen, mutta totta kai virka-aika oli jo loppunut. Ei kuin ilmastointiteipin voimalla kaupunkiin nimeltä Coromandel ja leirintäalueelle nukkumaan. Aamulla sain komentokeskukseen yhteyden ja saatiin sovittua korjaustoimenpiteistä. Parin päivän sisällä pitäisi siis sikakitillä olla laittajansa läheisellä korjaamolla.

Ensimmäinen täysi päivä täällä on mennyt eräiden Suomalaisten suosituksien mukaan, Kiitos siis Maina ja Noora jos luette tätä. New chum beach oli aivan loistava! Aallot isoja ja porukkaa todella vähän. Nyt uudella leirintäalueella. Tero paikkaa otsalampun valossa housujaan, kyynel silmäkulmassaan, Kalle on humalassa ja mä kirjoittelen sulle, rakas päiväkirjani.

Täältä taas tähän. New zealand, Whitianga