Automaattijunailua mastercardin tahtiin

No niin, kannanpa minäkin välillä korteni kekoon pistämällä Japania pakettiin. Luin jostain ennen Japaniin tuloa, että ihmiselle iskee valtava kulttuurishokki tänne tullessa. Pahimmillaan se voi kestää jopa 3-4 päivää. Olen nyt maassa ollut 11 päivää, ja pahimmat shokit on jäänyt tulematta. Tekniikka tietysti on hieman erilaista ja ihmiset todella kohteliaita, mutta muuten Japanilainen on ihminen siinä missä muutkin. Erilaisuudesta Japanissa on kuitenkin jonkinlaisia kokemuksia, joten lisäänpä niitä nyt sitten tähän aikani kuluksi.

Mentyämme ensimmäiseen paikalliseen ravintolaan syömään, istuimme pöytään ja odotimme, että tarjoilija tuo listan ja kyselee, että mikä herroille (ja neidille) maistuisi. No tulihan se tarjoilija sieltä, otti meikäläistä kädestä kiinni ja vei jääkaapin kokoisen laitteen eteen. Kertoi hyvällä japanillaan, että tilaa poika tuosta ruokaa ja tuo lappu minulle. Tekstit olivat tietysti japaniksi ja hinnat oli ainoa mistä sain selvää. No eihän siinä auttanut muuta kuin sakkokierros ulkona katsomassa annoksien kuvia ja takaisin sisälle yrittäen muistaa kahta japaninkielistä merkkiä. Rahat sisään, napin painallus ja takaisin tiskille nöyränä leipälappu kädessä. Muutaman minuutin kuluttua eteeni tuotiin pihvi kananmunalla, iso annos riisiä, lautasellinen salaattia sekä kulhollinen keittoa. Onnistunut suoritus siis. Kallen tilaus ei mennyt yhtä vahvasti. Eteen nimittäin tuotiin raaka kananmuna, riisiä sekä huttua nimeltä nato (joka sisältää papuja, raakaa kananmunaa, pari vuotta vanhaa juustoa sekä jotain mausteita). Teron tilaus meni muuten hyvin, mutta Saara joi epähuomiossa Teron keiton, joka harmitti Teroa suuresti. Nyt alamme kuitenkin olla aika ammattilaisia ja saamme yleensä sitä, mitä luulemme tilaavamme.

Sekin asia tuli pienenä yllätyksenä, että ravintoloissa asioidessasi paikalliset puhuvat todella hiljaiselle äänellä ja kumartelevat kovasti. Mutta kun tulee aika lähteä ja sanot kohteliaasti kassalla domo arigato (Kiitos), koko ravintolan tai baarin henkilökunta siivoajia ja kokkeja myöten huutaa todella lujaa ja iloisella äänellä arigato aseimas (kiitos paljon). Muutaman ensimmäisen kerran meinasi tulla jännäpissa housuun, kun yli kymmenhenkinen henkilökunta huusi sen yhteen ääneen. Nyt olemme oppineet välttämään senkin. Maksat esimerkiksi kahden tuhannen yenin laskun viiden ja kymmenen yenin kolikoilla. Ovat nimittäin niin hämmentyneitä kolikkomäärästä, että alkavat vain kikattelemaan ja huutaminen unohtuu. Kyllä Suomalainen on kekseliäs.

Jos omistat Mastercardin ja meinaat matkustaa joskus Tokioon, ehdotan että vaihdat korttisi Visaan tai Diner´s club:iin. Saaran kanssa metsästimme pankkia useammin kuin monta kertaa, josta Mastercardilla saisi rahaa. Pahin takaisku sattui Kiotossa, jossa olin Teron kanssa kaksin liikenteessä Kallen poistuttua juotuaan 5 appelsiinimehua. Kalle nimittäin lupasi juoda yhden appelsiinimehun aina kun me otamme kaljan. Viiden mehun jälkeen c-vitamiinia oli kehossa niin paljon, että hotelli kutsui. Saimme kuitenkin Kallelta lainaksi 4000 yeniä loppuillaksi. Tuollainen rahamäärähän oli käsitelty alle puolessa tunnissa ja tarvitsimme lisää rahaa. Koska olin ainoa, jolla oli kortti mukana, kyselimme paikallisilta mistä löytyy automaatti, jossa käy Mastercard. Vihdoin saimme epämääräisen huhun (kokeiltuamme noin 8 eri automaattia), että postiasemalla saattaa olla sellainen. Ei muuta kuin taksi alle ja postiasemalle.

Posti oli tietenkin aamuyöstä kiinni, mutta vieressä oli yksi automaatti jota kokeilin. Kortti lensi koneesta pihalle, ennen kuin se sinne kunnolla edes oli sisälle mennyt. Ruudussa kumarteli vain pahoittelevan näköinen animaatiohahmo. Kerroimme taksikuskille, että rahaa ei ole kuin hotellilla, mutta sinne pitää päästä. Seuraavana päivänä otin postiin uuden lähestymisen ja huomasinkin pian tililläni olevan 400 euroa vähemmän. Kiitos posti, hävetkää paikalliset pankit ja ruokakaupat automaatteineen!

Kävimme viikon aikana tutustumassa Tokiossa niin päivä- kuin yöelämäänkin. Tässä joitakin vinkkejä jos joku sinne suuntaa, koska Tokiossa on aika monta erilaista ”keskustaa”. Tokyo itsessään on lähinnä kaiken bisneksen keskus ja katukuvan ovat valloittaneet samanlaisiin pukuihin sonnustautuneet meklarit sekä muut hörhöt. Ginza taas oli täynnä merkkiliikkeitä Armanin muotinäytöksistä todella kalliisiin ravintoloihin. Tuli nimittäin orpo olo hupparissa ja tuulitakeissa, kun vastaan tuli hääseurueita ja muita juhlapukuihin sonnustautuneita ihmisiä. Kävimme kuitenkin syömässä Ginzassa Japanin parhaassa siipiravintolassa. Kastiketta ei juuri ollut ja siivet oli oikeasti yli puolet pienempiä kuin Suomessa. Laskua saimme kuitenkin aikaiseksi yli 13 000 yeniä (115 euroa) ja herrasmiehinä annoimme Saaran maksaa laskun.

Shibuya oli kuin Times Square konsanaan vilkkuvine värivaloineen. Sieltä löytyy myös maailman tunnetuin risteys, jossa noin 3000 ihmistä ylittää kerralla katua kahdeksaan eri suuntaan. Meikäläiset tietysti kädet pystyssä, ettemme hukkaisi toisiamme. Shinjukussa ja Harajukussa suurin ongelma oli se, että miten saan pidettyä Saaran ulkona tuhansista kaupoista, jotka olivat pullollaan naisten vaatteita. Onneksi löysimme poikain kanssa kaljapaikan vähänväliä, joten Saara ikkunaostoksille ja pojat kaljalle.

Kun Saara oli kierrellyt parisataa liikettä ja me parisataa pubia, päätimme siirtyä Roppongin kaupunginosaan, koska siellä oli kuulemma paras meno koko Japanissa. Paskan marjat. Kalja oli niin kallista (8-12 euroa), ettei meillä ollut varaa juoda kuin kadulla kaupasta ostettuja kaljoja. Viiden aikaan aamulla siirryimme paikalliseen sporttiravintolaan, jossa huhujen mukaan näkyisi jääkiekon välierä Suomi-Usa. No eipä näkynyt, vaan Japanilaiset suurena alppihiihtomaana päättivät näyttää parhaat palat naisten pujottelun sijoista 47-80. Hetken kirottuani asiaa saimme ilmaisia juomia pöytään. Maistelin niitä, tilasin Jaskalta tulospalvelun ja 12 minuuttia myöhemmin lähdin itkien hotellille, kun kuulin, että USA johtaa 6-0. Onneksi Kanada sentään voitti, niin voimme saada Kiinassa Robbien kanssa hyviä keskusteluja aikaiseksi.

Kun tuli aika ruveta suunnittelemaan poislähtöä Tokiosta ja kohti Kiotoa, päätimme taas ruveta säästämään, koska luotijuna (neljä tuntia Kiotoon) oli yli tuplasti kalliimpi kuin paikallisjunat (yli yhdeksän tuntia). Päätin päästää Teron ja Kallen tunnustelemaan maastoa ja jäin Saaran kanssa vielä päiväksi Tokioon. Pojille tulikin muutama sakkokierros, koska vaihtoja oli 7 ja kuulutukset pelkästään Japaniksi. Itse selvisin seuraavana päivänä 40 minuuttia nopeammin, koska ystävällinen konnari teki minulle minuuttiaikataulun Tokiosta Kiotoon. Välillä vaihtojen väli oli tosin vain neljä minuuttia ja junasta ulos tullessa juoksin vain samaan suuntaan kuin muut, koska oletin heilläkin olevan kiireen samaan junaan. Onneksi oli ja sakkokierrokset jäi osaltani tekemättä.

Kiotosta itsessään ei mitään erikoisuuksia jäänyt mieleen, vaikka siellä hienoja temppeleitä ja maisemia olikin. Saavuimme Osakaan tänään ja varasimme majoituksen Capsule hotellista. Kyllä, Capsule on suomeksi kapseli. Eli nyt nukumme seuraavat kaksi yötä kapseleissa, joissa ei ole muuta kuin sänky, televisio ja radio ja päädystä suljettava ovi. Hotellissa itsessään on kuitenkin jopa sauna ja muita viihdykkeitä, joten eiköhän täälläkin aikansa saa kulumaan. Japaniin voisi helposti tulla uudestaankin, mutta pirun kallista täällä on. olen tällä hetkellä noin sadan euron päivävauhdissa, eikä se tästä enää helposti korjaannu. Onneksi Kiina on halvempi ja saatan vielä selvitä ilman velkavankeutta kotiin asti. Nyt suunnistan kapseliini katsomaan Japanilaista ´laatuviihdettä´ nenäliinojen kera. Palataan taas myöhemmin asiaan.