Perunkirjoituksen viimeistelyä.

Päiväretkemme Machu Picchulle onnistui siis vallan mainiosti niin kuin Tero tuossa jo kertoilikin. Kuvia jälkikäteen katsellessa tuntui lähinnä masentavalta, koska niiden maisemien ja tunnelmien välittäminen valokuvissa ei ainakaan meidän valokuvaustaidoilla onnistu. Siellä vuoren huipulla, mistä avautui näkymä yli inkakylän sekä vähän laajemmaltikin, tunnelmat välittyvät ehkä valokuvissa patsastelevien vähän jännittyneestä olemuksesta, ainakin minulla ja Terolla. Ei ollut nimittäin kovin helppoa mennä siihen reunalle seisoskelemaan ja hymyillä kun joka puolelta oli vajaa kilometri lähes pystysuoraa pudotusta alaspäin, Mikkohan seisoskeli siellä niin kuin kotonaan.

Sinne Machu Picchu vuorelle johtavalle polullehan me lähes heti eksyimme… Iso kiitos oppaalle, joka ei löytänyt.. jos nyt sitten yrittikään… meitä. Olisi jäänyt vuori käymättä ja mennyt ihan turistireissuksi. Alas päästyämme Tero lähti imaisemaan kioskin tyhjäksi kaikesta, missä oli vähänkin kosteutta, taisi vähän janottaa. Mikon kanssa uhmasimme nestevajausta ja lähdimme kiertelemään inkakylää läpi. Siellä on myös toinen vuori, Wayna Picchu, jonne päästetään vain 400 henkeä päivässä. Turistikaudella sinne pitää olla jo ennen kukonlaulua jonottamassa, mutta nyt mekin olisimme päässeet kiipeämään vielä iltapäivästä.. Nopea tilannearvio.. Kohtuullinen nestevajaus, jota ei poistanut edes alkanut vesisade. Ruokaa olimme viimeksi saaneet eilen ja luultavasti sade teki myös kiipeämisen haastavaksi, jalatkin tärisivät kohtalaisesti jo edellisessä alastulossa. Tulimme siihen tulokseen, että yksi, alueen korkein vuori riittää tällä erää ja jatkoimme ”lattiatasolla” liikkumista.

Kokonaisuudessaan paikka oli kyllä naaman ja niskan polttamisen arvoinen kokemus!

Peru – Chile all night long..

Jee! linja–autot kulkivat.. Ei kun turvallista matkaa. Eri lähteistä kokoamamme tietojen perusteella teimme riskianalyysin(ORM) ja päätimme pakata lähes kaiken arvokkaan rinkkoihin. Jos minä olisin maantierosvo, keräisin ennemmin käteistä ja arvokasta käsimatkatavaraa kuin kilotolkulla paskaisia kalsareita. Puhelimet, passit ja käteisen piilotimme kuitenkin matkustamon sisätiloihin.. ihan PERUS turistimatkalla siis ollaan.

Nyt Reppureissaajat matkustivat jo alle kymmenen hengen osastossa nahkapenkeillä, jotka sai lähes vaaka suoraan. Periteiset elokuvaillat ja iltapalat kuuluivat tietty asiaan. Luulisi yöllä nukuttavan.. PASKAT... huonoiten nukuttu bussiyö toistaiseksi. Tiet olivat niin sairaan mutkaisia ja kuoppaisia, ettei meinannut nahkasohvalla pysyä. Osaston pienestä koosta johtuen myös piereskelyn olisi kai pitänyt olla pannassa. No, sehän ei meitä koske! Niinpä Tero tappeli edessään olevan ”miehen” kanssa koko yön siitä, että pidetäänkö se ikkuna yöllä kiinni siellä 4000 m:ssä vai ei. Pari ensimmäistä kertaa ikkunaa vain avattiin ja suljettiin vuoron perään, minkä jälkeen siirryttiin vaiheeseen kaksi. Eli aina kun herra avasi ikkunan, Tero potkaisi pari kertaa voimakkaasti tämän selkänojaan, minkä seurauksena ikkuna saattoi mennä kiinni tai sitten Tero sulki sen itse herran keskisormen säestäessä toimintaa. Aamulla nämä kaksi väsynyttä ”kaverusta” tuijottelivat vihaisena toisiaan, mutta eihän niistä sen valvomisen jälkeen enää tappelemaan ollut.

Yöryöstö jäi siis tällä erää kokematta.. eivät rosvot tienneet mistä jäivät paitsi.. ja eikun lähes samaa kyytiä kuudeksi tunniksi päiväbussiin. Matkustamisemme taso alkoi huolestuttavasti laskea kun tämä bussi muistutti lähinnä yläasteen koulubussia. No, parhaat jalkatilat ja kunnon päiväunet, kahvi- ja leivostarjoilu, sekä Espanjaa puhuva Batman elokuva espanjankielisellä tekstityksellä saivat mielialan nousemaan taas lähes kattoon.

Olimme Tacnan linja-auto asemalla.. luultavasti.. Ihmisiä vilisi ympärillä ja kimppatakseja rajan yli tarjottiin, bussillakin pitäisi päästä ja junaa älä valitse, se kestää. Siispä tuumaus tauko.. Mikko tupakille, Tero paskalle ja Kalle voi joutessaan vahtia kamoja.

Kohta huomasimme istuvamme jonkinlaisessa paikallisten suosimassa minibussissa matkalla Chileen. Tämä bussi oli justiinsa sen näköinen, millä paikallisten saattaa kuvitella liikkuvan. Ahdasta oli ja tavarat olivat katolla.. tai sinne ne luultavasti meni.. Lämmintäkin oli vaan reilu kolmekymmentä ja passitkin se äijä vei jonnekin.. saas nähdä minne ollaan menossa. Raja-asemalle kuitenkin päädyttiin ja ylitys sujui varsin helposti. Ainut ihmetystä herättänyt asia ilmeni laukkujen läpivalaisussa. Se oli Teron korvatulppapussi, joka kaivettiin esiin repun pohjalta. No, Mikko reippaana miehenä esitteli pantomiimilla tulppien käyttötarkoituksen ja nekin hyväksyttiin maahan.

Kaiken edellisen jälkeen olemme päätyneet Aricaan Chilen puolelle ihan kohtuu majoitukseen jälleen, eli ahdasta ja kuumaa. Sen verran bussimatkailu laittoi väsyttämään, että viime yönä ei ketään valvonut. Nyt on pyykinpesupäivä ja Chilen suunnitelmien osittainen kirkastaminen edessä.

Katsotaan, mistä löydymme..