Pig in Japan

Vietnam vaihtui sitten Japaniin. Tarkoittaa lähinnä siistiä, juomakelpoista kraanavettä, automaatteja, kylmää, paljon ihmisiä, ihmeellisiä vessanpönttöjä ja lähinnä päiväbudjetin kasvamista nelinkertaiseksi.

Palataan kuitenkin vielä toviksi Vietnamiin. Lähdettiin siis Mikon kanssa tutustumaan vuoristokaupunki Sapaan. Toki niillä surullisen kuuluisilla yöbusseilla sinne ja takaisin. Välissä kuitenkin yksi yö ihan hotellissakin. Turhan pikainen visiitti siis. Melko erilaista Vietnamia, verrattuna siihen mitä olemme tähän mennessä nähneet. Ihmiset pukeutuivat heimojensa mukaan erilaisiin vaatteisiin, osa hyvinkin värikkäisiin ja osa lähes täysin mustiin. Lauantaimarkkinat olivat sinänsä varsinainen nähtävyys itsessään, vaikkei juuri mitään mukaan tarttunutkaan. Sopivan lämmintäkin oli +3 astetta ja Mikollakin pelkkä huppari. Kaupungista ja alueesta jäi kuitenkin näkemättä vaikka kuinka ja paljon. Harmi sinänsä, mutta jos sitten ensi kerralla.



Virastoihmisiinkin saatiin Kallen kanssa varsin toimiva kosketus. Lähetettiin nimittäin 11kg matkalaukku Suomeen. Laukku kainaloon ja suunta kohti pääpostia. Päästyämme konttoriin sisälle, ohjasi tylyhkö naisihminen meidät seuraavaan rakennukseen. Tämä oli kuulemma kansallinen posti ja siellä on kansainvälinen puoli. Ok. Ei hätää, tossua toisen eteen ja seuraavasta ovesta sisään. Ahaa, lajittelukeskus. Sieltä pienimuotoisen keskustelun jälkeen ulos ja vasta seuraavaan rakennukseen. Ulkona luki isolla International post, joten ei muuta kuin jonottamaan.

Päästyämme tiskille, ilmoitti jälleen tylyhkö naisihminen, että kello 18:n jälkeen ei enää oteta paketteja vastaan. Tulkaa huomenna uudestaan. Kerroimme naiselle, että nyt on tosi kyseessä, lento lähtee Japaniin 5h päästä, eikä tosiaan voida odotella huomiseen. Vastaushan oli jo tutuksi tullut kello 18:n jälkeen ei enää paketteja, tulkaa huomenna uudestaan. Ei muuta kuin rakennuksen ulkopuolelle. Siis mitä hittoa, posti on kuitenkin auki, mutta vain osa palveluista. Ulkonahan oli tietysti kyltti jossa ilmoitettiin aukioloajat. 19.30 asti ja kello oli 18.45. Siinä sitten sopivan kiukkulatauksen saavuttaneena, kädet puuskassa rähjäämään tiskille. Nyt ämmä otat tuon laukun ja pistät sen Suomeen. Ulkona lukee, että olette auki joten tee työsi. Noh, hän ei sitä kassia ota, menkää kansallisen postin puolelle, sinne ne pitää 18:n jälkeen jättää. Tulikohan mieleesi, että olisit voinut tuon sanoa heti aluksi?

Sitten takaisin kansallisen postin puolelle, kuitenkin kulkematta lajittelukeskuksen kautta. Sama tylyhkö naisihminen kysyi, että mitäs te taas täällä teette? Käytiin siellä kääntymässä ja lähettivät meidät tänne. Seurasi pitkähkö väittely siitä, että kenelle pitää mennä rähjäämään ja kuka tekee työnsä ja kuka ei. Väitän, että äänensävyni ja – voimakkuuteni saattoi ylittää säädylliselle keskustelulle asetetut rajat. Pahoittelut siitä. Kannatti kuitenkin rähjätä, nainen sitten kuitenkin otti laukun pitkällisten valitusten saattelemana, kun joutuu palkatta jäämään ylitöihin laittamaan laukkuamme eteenpäin. Mussuti mussuti, lappua tänne ja laukku Suomeen. Saapa nähdä tuleeko koskaan perille.

Nyt on siis Vietnam taas kerran nähty. Tai paremminkin yhteensä viiden maassa vietetyn viikon jälkeen käsittää, kuinka paljon siitä on näkemättä. Tänne pitää tulla vielä uudestaan.

Vessainfrastruktuurissakin ollaan tosiaan menty täysin äärilaidasta toiseen. Siinä missä Vietnamissa oli ´parhaimmillaan´ reikä betonilattiassa, eikä välttämättä edes seiniä ympärillä. On täällä Japanissa kaikki hieman toisin. Hostellissamme on nimittäin wc-istuin jonka käyttöpaneelissa on 15 nappulaa. Ihan kaikkia äärimäisen innokas testiryhmämme ei ole ehtinyt vielä testaamaan, mutta kaikki aikanaan.



Tähän mennessä olemme kuitenkin löytäneet ainakin seuraavat lisävarusteet: lämmitettävä istuinrengas, tietenkin portaattomalla säätimellä, jotta voidaan varmasti saavuttaa optimaalinen lämpötila suoliston tyhjenemiselle. Suutin, joka ruiskuttaa vettä suoraan ulostuloaukon ympäristöön. Tässä pitääkin sitten olla tarkkana. Nimittäin veden painetta, lämpötilaa, suihkun suuntaa ja muotoa pystyy säätämään. Sijoittuuhan ulostuloaukko kuitenkin hieman erikohdille operatiivista aluetta, ihmisestä ja asennosta riippuen. Katsotaan mitä ihmeellisyyksiä tuosta vielä löytyy.

Tokihan näitäkin lisävarusteita tulee käytettyä. Kuitenkin sellainen pikkupoikamainen kiinnostus kaikkea tekniikkaa kohtaan ja on siinä varmaan osa sitä uutuuden viehätystäkin. Sellainen huono puoli tuossa suihkuosassa kuitenkin on, että jarruvanoja esiintyy huomattavasti harvemmin. Yritä siinä sitten olla jotenkin miehinen, kun ei ole yhtään paskaa housuissa.

Mukavia kiusantekomahdollisuuksia tuo istuin kuitenkin antaa. Lähtiessäsi voit tietysti kääntää lämmön täysille. Kiva sitten seurata kuinka kauan kaverilla kestää, kun seisoo jalat ristissä pöntöllä ja odottaa renkaan jäähtymistä. Parempi konsti on tietysti, kun jättää lämmön valtaväestölle sopivaksi ja säätää suihkun lämpötilan joko täysin kylmälle taikka kuumalle. Samalla lisää paineen täysille ja suihkun muodon tyttöjen alapesuun sopivaksi. Voin kokemuksesta kertoa, että lähelle menee, ettei hiuksetkin kastu kun sattuu rutiininomaisesti käynnistämään pesurin. Voi sitten kysyä kaverilta että ”kävit sitten suihkussa?” Seuraavalla kerralla muistan kuitenkin ko asian tarkistaa.

Matkaseurueemmekin kasvoi väliaikaisesti yhdellä Saaran liittyessä viikoksi seuraamme. Mikä parasta, niin Saara toi meille tuliaisena pussillisen Vaasan ruispaloja. Siinä sitä sitten 3 aikuista miestä istui täysin hiljaa pöydän ääressä mutustelemassa ruisleipää, kyyneleet silmissä, itku kurkussa ja korsuorkesterin raatteentien raikuessa taustalla. Leivät kuitenkin loppuivat kutakuinkin koti-ikävän kanssa samaan aikaan ja vaikka hyvin vaikuttavaa olikin, ei kukaan kuitenkaan innostunut tilaamaan lentolippuja kotiin. Mutta nyt ehkä jaksaa loppureissun paremmin.

Löytyypä täältä Tokiosta muuten muumiravintolakin, joka on mielestään niin kovin Suomalainen. Saahan sieltä muun muassa janssonin kiusausta, hapanleipää ja lapin kultaa. Seinillä ko puljussa lukee kaikennäköisiä iskulauseita Suomeksi. Lauseet ovat hyvin todennäköisesti muodostettu suoraan Japani-Suomi-Japani sanakirjasta. Esimerkkinä vaikkapa ”kaikki hauska on hyvä vatsa”. Noh, oli siellä kuitenkin Suomenkielinen menu ja vieraskirja. Tarjoilijat osasivat yhtä paljon Suomea kuin minä Japania, että sinänsä melko tasapeli.



Loppureissusta tulikin mieleeni, että joko tässä vaiheessa voi aloittaa sen normaalin kitinän siitä kun kaikki lomat loppuu aina kesken? Kallella kun on enää 30pv jäljellä ja Mikolla ja minulla 46pv. Toisaalta rahathan on loppu jo ajat sitten, että enää ei oikeastaan muuta olekaan kuin noita lomapäiviä.

Uskokaa taikka älkää, mutta olen törmännyt ensimmäiseen järkevään Amerikkalaiseen. Olimme eräs ilta Hoi anissa ´ruokailemassa´ ja yhtäkkiä viereisestä pöydästä eräs mies kysyi, että mistäs päin sitä ollaan? Vastattiin tietenkin, että Suomestahan me. Mies sanoi heti tietävänsä, että eräs Suomalainen mies löytyy kahdelta top 10 listalta. Toinen lista on suurimmista kusipäistä ja toinen suurimmista sotasankareista. Yli viidestä sadasta uhrista puhuttiin. Nimeäkin mies yritti tavailla valkoisen kuoleman lisäksi, vaikkei sitä ihan täysin muistanutkaan. Olin syvästä kunnioituksesta täysin sanaton.

Tokihan sinäkin tiedät kenestä puhuttiin, kuten kaikkien Suomalaisten pitäisi.

Ps. Muutamia uusia kuvia lisätty.

Tiikerin vuosi

Olivat laittaneet kohtuu kokoisen esiintymislavan pystyyn kahden kadun haarautumiskohtaan, tänne Hanoin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä jos jonkinlaista showtanssi esitystä sekä paikallisia megatähtiä laulamassa. Ihan tarkkaan en tiedä, mikä oli shown syy, mutta veikkaisin uutta vuotta. Kiinalaista vuodenvaihdetta kun juhlitaan kuulemma kuukauden verran. SE, että pannaan lava ja show pystyyn lähes keskelle vilkkaita katuja sekä SE, että sitä tulee katsomaan muutama sata paikallista skoottereillaan, joiden päällä he sitten istuvat, EI TODELLAKAAN tarkoita sitä, että jonkinlaisia liikennejärjestelyjä olisi tarvinnut edes ajatella etukäteen. Sinne vaan kaikki sekaisin ja kaaos on valmis, mutta se tuossa liikenteessä nyt on muutenkin normaalia. Vaikka keskustorin kesäfestariteltan siirtäisi keskelle Hämeenkatua, niin liikenne olisi silti selkeämpää kuin tuossa tilanteessa. Sääliksi kävi poliisia, joka yritti pillinsä kanssa kilpailla niiden kaikkien auton ja skootterien äänitorvien kanssa. No, eipä siinä mennyt kuin hetki kun oli jo pamppukin kädessä tehostamassa käskyjä.


Mikko ja Tero ovat tutustumassa pohjoisen vuoristokaupunki Sapan kulttuuriin ja yöelämään tai todennäköisemmin sen puuttumiseen. Itse kävin pyörähtämässä yön yli Halong Baylla. Siellä oli reilut 1500 pikku vuorta meressä ja muutama isohko luola, joista itse Batmankin olisi kateellinen. Ei niitä vuoria nyt kaikkia pystynyt siltä sumulta laskemaan, mutta kovasti koittivat vakuuttaa niiden olemassa oloa. Mukavan hiljaistahan siellä oli kaiken torven soiton ja skootterin pärinän jälkeen.



Kolme viikkoa Vietnamissa on hurahtanut äkkiä. Sinä aikana me olemme jotenkin päätyneen Ho Chi Minh Citystä Dalatin, Nha Trangin ja Hoi Anin kautta Hanoihin. Ilma on muuttunut kylmäksi ja pilviseksi ja Japanissa ja Kiinassa se tuskin enää ainakaan lämpenee, eli kaikki voitava rusketuksen hankkimiseksi on nyt tehty ja se ei ole kovin paljon se. Suomituristin harrastukset kun tahtovat keskittyä paikkoihin, joihin ei aurinko paista. Olihan se vähän outoa vetää takkia päälle ja pipoa päähän ja todeta lämpömittarista, että se näyttää kuitenkin parikymmentä.. Piti oikein katsoa toisenkin kerran, mutta ei auttanut, vieläkin oli kaksikymmentä lämmintä ja mulla oli pipo päässä sekä takki ja pitkähihainen paita päällä. Kyllä siihen lämpöönkin näköjään tottuu ja paluu todellisuuteen on karua.


Paikalliset päättivät tosiaan pitää uuden vuoden juhlat 14.2, joten eihän siinä auttanut muu kuin alkaa vuoden vaihtaminen jo toistamiseen. Rutiinillahan se meiltä sujui kun oli kerran kenraaliharjoitus alla. Olimme Nha Trangin rantakaupungissa ja kyllä ne olivatkin saaneet haalittua rannalle porukkaa. Niin no, jos maa ei kooltaan paljon suomesta poikkea ja asukkaita on sellaiset 80 miljoonaa, niin kai siitä riittää ihan yrittämättäkin. Tulitikut olivat keränneet tarkasti pois kaikilta, koska yhtään muuta rakettia ei näkynyt kuin järjestävän seuran ampumat. Niitä raketteja sitten riittikin ihan kunnoilla. Tulivat mereltä kahdella laivalla ja ampuivat molemmilta laivoilta 20 minuuttia ihan solkenaan raketteja. Sitä oli kyllä suunniteltu jonkin verran enemmän kuin tuon aiemmin kuvatun shown liikennejärjestelyjä.


Nha Trangissa tuli tosiaan vietettyä useampi yö, joten sinne niitä tapahtumia kertyi enemmän kuin yksi blogiteksti sallii. Ehkä Mikko tai Tero palaavat niihin vielä jatkossa. Esim. rannalla tapasimme Kanadalaisen kaverin, joka työskenteli kiinassa. Hän kysyi sopisiko viereemme leiriytyä ja niin Uuden-Seelannin virheet alkoivat toistaa itseään. Ensi kerralla kun joku yrittää jonkinlaista kontaktia, vastaus on kyllä erittäin jyrkkä ehkä! Luultavasti tapaamme kuitenkin uudelleen Kiinassa, aika näyttää.


Uusien asioiden ”kokeile ainakin kaikkea kerran” listaa tuli laajennettua sukelluksen osalta. Alkuun vähän huolestutti, koska turvallisuusohjeet olivat ”älä koske mihinkään, äläkä hengitä vettä sekä perinteinen don`t worry”. Pullot olivat kuitenkin selässä ja kaveri työnsi minua yli laidan, niin ei siinä enää paljon ollut vaihtoehtoja. Sellaistahan se vähän oli, että minä uin ja opas hoiteli todella huomaamattomasti kaiken muun. Pinnan alta löytyi jonkin verran kaloja ja koralliriuttoja, mutta maisemien suhteen tämä ei kyllä pärjännyt Punaiselle merelle. Olipahan pohjassa yksi ihan tyhjä hiekkainen kohtakin, jota opas osoitti. Minä armeijan käsimerkit tuntevana totesin, että nyt se haluaa minun laskeutuvan tuohon seisoskelemaan. Jostain kumman syystä opas ei kuitenkaan minua siihen päästänyt vaan töni kauemmaksi.. Painiksihan se meinasi mennä, mutta annoin tällä kertaa periksi kun oltiin kuitenkin hänen kotikentällään. Paikalle vinkattiin myös toinen opas, joka otti pohjasta jokin kiven ja alkoi tökkiä hiekkaa sillä. Samassa hiekan seasta ilmestyi evät pystyssä kiukkuinen kala, jonka saalistus rauhaa oli häiritty. Opas näytti vaaran merkkiä, jonka minäkin ymmärsin. Aikanaan kun tulimme pintaan, kävi ilmi, että jos häiritset liikaa noiden piilossa olevien kalojen rauhaa, saatat olla jo tunnin päästä kuollut. Olivat kuulemma myrkyllisiä. Jaahas, kiva kuulla!


Matkan Hoi Anin kautta Hanoihin liikuimme yöbusseilla, joita kutsuttiin nimellä sleeping bus. Jos teille tarjoutuu mahdollisuus matkustaa moisessa, kehotan harkitsemaan kävelemistä. Saatte ainakin jalkanne suoraan. Jos haluatte eläytyä kotona, etsikää jostain ns pirttikaluston penkki, joka on ainakin 40cm lyhyempi teitä. Laittakaa myös toinen penkki ensimmäisen päälle ja kas teillä on kahdessa kerroksessa sänkyjä, aivan kuten meillä bussissa. Seuraavaksi laitatte penkin alle sellaisen tärytyslaitteen, joka varmasti täristää koko yön sekä aivan päänne yläpuolelle ajastetun lampun, joka syttyy kahden tunnin välein. Voitte myös hakea jostain mallinukkeja lattialle, sille reitille, jota kuljette vessaan. Tarvitaan myös pieni puhallin, joka puhaltaa koko yön kylmää ilmaa suoraan kasvoihinne. Nukkumaan mennessänne, laittakaa jalkanne vielä sellaiseen kymmenen litran muoviämpäriin ja eikun HYVÄÄ YÖTÄ! Ai niin, meinasi unohtua, ottakaa vielä sellainen vähän koulureppua suurempi laukku yöksi syliinne. Voisin arvata, että hyvin nukutti. Tuli päiväunet nimittäin tarpeeseen.




Tästä maasta jää mieleen ainakin Mekong joki, riisipellot, easy riderit, uskomaton katukauppojen määrä, sähkön jakelun toteutus sekä liikenne ja skootterit.




Skootterin peruskuormahan täällä on neljä henkilöä, mutta yleensä se vaihtelee kahden ja viiden välillä. Ennätys, jonka olemme nähneet, on kuusi henkilöä. Skootteri on perheen käyttöpeli. Sillä kulkee kätevästi koko perhe ja riittää kun vanhemmilla on kypärät. Suomessa on sanonta, että ei ole sellaista monttua, josta ei ole Zetorilla ylös tultu. Täällä se vastaavasti kuuluu, että ei ole sellaista kuormaa, jota ei skootterilla pysy viemään. Olemme nähneet mm. seuraavanlaisia kuormia: toista sataa kanaa, useampi sian ruho, kaasupulloja, kolme metrisiä puuntaimia sekä vinopino juomakoreja ja paljon muuta. Ei ole myöskään niin ahdasta koloa tai niin väärää ajosuuntaa, ettei skootterilla voi sinne mennä Jos etupyörä ja kuskin kypärä mahtuu, niin kaikki muu tulee kyllä aikaan perässä.


Maanantaina koittaa siis jälleen iloinen jälleen näkeminen Teron ja Mikon kanssa ja samana iltana jätämme taaksemme Vietnamin. Puolilta öin hyppäämme pitkästä aikaa lentokoneeseen ja suuntaamme kohti nousevan auringon maata eli Japania. Tokiossa luultavasti juuri meitä odottaa se 35 miljoonaa ihmistä, meno siis tuskin ainakaan rauhoittuu. Aika näyttää.


Näkemiin Viet Nam!

Eeeeasy rider 7-10.2.10

Dalatiin saavuttuamme mielessämme siinteli mahdollinen moottoripyöräkyyti Nha Trangiin. Tero ja Mikko olivat tutustuneet sellaiseen mahdollisuuteen viime reissullaan. Majoittauduttuamme mietimme hetken kuinka alamme sitä järjestää. Tulimme siihen tulokseen, että helpoin tapa on tehdä sitä minkä parhaiten osaamme, eli paikalliseen pubiin näyttämään humalaiselta turistilta. Sitä kautta ne muutkin ongelmat ovat parhaiten lähteneet alkuun.

Eipä aikaakaan kun ensimmäinen ”nahkaliivinen” kaveri kurvasi moottoriratsullaan pihaan esittelemään vaihtoehtojaan. Pikku neuvottelun ja muutaman oluen jälkeen kukin meistä totesi olevansa 190$ köyhempi ja sopineensa kolmen päivän moottoripyöräkyydistä easy riderien matkassa Dalatista Nha Trangiin. ”Many stops, don´t worry” kuului vastaus kun yritimme kysellä päiväohjelmaa matkasta. Jaahas, mitäs siinä sitten, aika näyttää, mitä tuleman pitää.

Kuuluipahan ohjelmaan ilmainen päiväkierroskin Dalatissa, jossa katseltiin kylän ja lähialueen temppelit ja vesiputoukset ja varsinainen rakennussuunnittelun kukkanen, eli paikallisen presidentin tyttären suunnittelema talo. Talosta sanoisin sen verran, että rakennussuunnittelu ei taida olla kyseisen suvun vahvimpia puolia.

Samalla siinä päiväretken aikana vähän tunnusteltiin, että onko meistä istumaan prätkän kyydissä ja täyttävätkö herrojen ajotaidot suomituristin vaatimukset. Loppu tulos ilmiselvästi miellytti molempia. koska sovimme, että seuraavana aamuna lähdetään matkaan.
1. päivä

Dalat-Lak Lake (170km)

Niin se retki sitten alkoi, eikun prätkän ”takapenkille” ja kohti ensimmäistä kohdetta, josta ei ollut hajukaan.. retkisuunnitelmana kun oli pelkkä ”don´t worry.. .many stops.. Dalatista pihalle ja kohta jo olimmekin vanhassa hylätyssä lentotukikohdassa. Mitäs siinä ilmavoimien miehenä voit sitten muutakaan kuin hymyillä, että jännää!!

Matka jatkui sujuvasti ja kohta huomasimme olevamme jollain kukkafarmilla.. Siellähän oli värikkäitä kukkia kasvihuoneessa ja oppaamme selkeä englanti kaikui korvissa.. yeaahh!.. take a picture..! Minkäs teet, muuta kuin kaivat kameran esiin ja kuvaat niitä kukkia.. Kiinnosti!

Kukat kun oli kuvattu niin takapuoli takaisin satulaan ja ettepäin. Kas, jonkinlainen kahviplantaasi, sinne siis. Tiesittekö muuten, että Vietnam on maailman toiseksi suurin kahvin viejämaa, ei mekään. Kahvifarmien määrän perusteella se on varsin uskottavaa, mutta kahvia juoneena, se ei ole millään mittakaavalla uskottavaa. Toisaalta jos minulla olisi tuollaista kahvia, yrittäisin itsekin viedä sen pois maasta niin nopeasti kuin mahdollista. Kahvin tilaaminen ja juontikin kun on jo sinänsä jännää puuhaa..

Se kahvista, tulee kohta nimittäin suomessa suodatetun kahvin makua ikävä.. Takaisin pyörän selkään ja jokunen kilometri torvensoittoa eteenpäin. Täällä tuo tyytin eli äänimerkin käyttö kun lähentelee jo kansallislaulua. Sitten sitä oltiinkin jo silkkitehtaassa. Ei voi muuta sanoa kuin, että ei ole helppoa silkkiperhosen elämä… Ensin rakastelet, sitten saat lapsen, joka tekee mukavan kodin itsellensä ohuesta seitistä. Kohta sitten iskeekin julma ihminen ja purkaa kodin ikivanhalla koneellaan sekä tekee toukasta soppaa. Ei siinä, pehmeitä olivat solmiot ja huivit.. Kyllä kelpaa!

Liika tunteilu sikseen ja pyöränselkään, yeaahh! Vesiputouksia kun ei vielä tullut Uudessa-Seelannissa nähtyä, niin seuraavaksi sellaista katsomaan. Se siitä! Samaan paikkaan osui myös kohtalaisen kokoinen Pagoda… ja mikä? Ei kun netti auki ja ottamaan selvää. Oli muuten kohtuukokoinen Buddha(hyvin syönyt) siellä. Koko uskontoon emme kuitenkaan vielä päässeet sisälle, vaikka perusteet saimmekin. Rippikoulu opit päätimme pitää mahassamme, vaikka ainahan sitä nyt pienen keskustelun aikaiseksi saisi.

Jätettyämme paikan Pagodan taaksemme mietimme, mikä on päiväkiintiö vastaaville nähtävyyksille. Tulimme siihen tulokseen, että kolme on kyllä maksimi. Maanantain saldosta jäi kaksi käyttämättä, eli tiistaille kiintiö on siis viisi.. PAS…T, sitä kiintiötä ei kyllä siirretä!!

Seuraavaksi pysähdyimmekin keskelle kahvipeltoa erään peltitynnyrin viereen. Hetken ihmettelimme, että mitäs täällä? Kypärän visiirin nosto auttoi kuitenkin hahmottamaan, että siellähän asui koko joukko ihmisiä ja lapsiakin juoksenteli toista kymmentä ympärillä. Peltitynnyrikin osoittautui todella syväksi kaivoksi. Kameran kaivaminen esiin siinä tilanteessa tuntui vähän hölmöltä, mutta pari kuvaa avoimesti iloisista lapsista saimme kuitenkin räpsäistyä. Olimme vierailleet paikallisessa vähemmistökylässä, jossa asui heimoa, jota kutsuttiin nimellä loko-people. He painoivat hommia aamusta iltaan ja asuivat melkoisissa kommuuni taloissa, joissa ei turhia hienouksia ollut. Simple life.. niin sanotusti.



Takaisin ratsun selkään ja kohti uusia seikkailuja. Eikä aikaakaan kun jälleen lyötiin liinat kiinni ja oltiin pienen mökin pihassa. Siitä sitten riderin perässä sujuvasti sisään mökkiin, josta ei tosiaankaan ollut pitkä matka sikalaan. Sikala kun oli ihan saman katon alla. Tässä huushollissa keiteltiin kuitenkin sitä itseään eli riisiviinaa, jota sitten vietiin kaupunkiin myytäväksi. Keittovälineet muistuttivat hyvin pitkälti laitetta, jolla vuodatettiin suomessa korpikuusen kyyneleitä. Pöydältä siis joku vanha kanisterin korkki käteen ja maistamaan. Heti ei alkanut laulattaa, mutta pari korkillista lisää niin sinne olisi jääty :)

Päivä olikin jo puolessa.. Eikun syömään. Ruokailut olivatkin melkoisia elämyksiä, joita voi muistella myöhemminkin. Palaamme niihin vähän myöhemmin, mutta sanoisin, että paikalliseen ruokakulttuuriin on tutustuttu ihan kunnolla. On syöty lempiruokaani eli paljon! Ihan kaikista valmistusmetodeista ja ruuista en halua edes tietää kaikkea, mutta paskatautia ei tullut.

Ruuan päällehän pitäisi ottaa pienet ruokaperäiset, mutta mitä vielä! Hetkeksi takaisin satulaan ja jonnekin tienvarteen seis. Riderit pistivät tienpenkalle maate ja osoittivat metsään johtavaa polkua. Kävelkää vartti tuonne ja sitten takaisin.. Justiinsa, ei siis päiväunia meille. No, onhan sitä tähän mennessä marssittu jo metsässä jos toisessakin, metsään siis, vaikka ei juuri nyt kiinnostanutkaan ihan valtavasti. Aurinkokin paistoi sopivasti ylhäältä ja lämmintä oli joku 34 astetta. Hetken käveltyämme paikallisessa viidakossa, mieleen palautuivat muistikuvat erään naisen kaulasta, joka oli täynnä kuppauksesta (KVG, jos ei sano mitään) aiheutuneita mustelmia. Riderit kertoivat, että häntä oli pistänyt/purrut, joku eläin otsaan ja jos kaulasta ei imetä kovaa vauhtia alaspäin leviävää myrkkyä tunnin sisällä pois niin olet kuollut. Siinä ei taida EA I kurssista enää olla apua ja tuskin medihelikään ehtii ajoissa paikalle. Katsoimme hetken toisiamme ja totesimme, että kyllä me todennäköisemmin kuolemme tuohon liikenne kaaokseen.

Elossa, mutta hiestä märkänä ja metsää nähneenä takaisin herättämään riderit, jotta päästään eteenpäin eli hit the road Jack, niin kuin riderit tapasivat sanoa. Kohta olimmekin vanhan pommikraaterin kohdalla, jonne oli kirjaimellisesti tipahtanut 5000 kg lentopommi. Oli kuskilla käynyt sormi vahingossa väärällä nappulalla, Sattuuhan noita.. Eikö?

Matka jatkui mutkitellen läpi riisipeltojen ja vuorten, tuulen humistessa kypärään ja viilentäen mukavasti polttavaa auringon paahdetta sekä (äänimerkin, niin kuin Raumalla tavataan sanoa) soiton säestäessä matkan tekoa. Lyhyellä t-paidalla nyt turha kuvitellakaan matkustavansa siinä paahteessa, jos ei Mikkoa lasketa. Siltähän se onnistui kyllä. Käytiinpä siinä jollain hedelmä-pähkinä farmillakin ja taas opittiin uutta. Pienen ajomatkan jälkeen oltiinkin jo jossain kylässä paikallisella torilla. Täältä sitä varmaan tulee meidänkin oikeasti erinomaiset ruuat. Näin tuumimme siinä katsellessamme auringon paahteessa olevaa lihatiskiä, jossa oli kaikkea lehmän päistä lähtien. Pakko sen olla hyvää, sillä en usko, että ne muutama tuhat kärpästä olivat yhtään väärässä.

Siinä viiden aikaan saavuimme vallan mainioon majoitukseemme ja hetken levon jälkeen siirryimme riderien kanssa päivälliselle. Päivän ”ratsastuksen” ja ruuan jälkeen meinasikin jo silmiä väsyttää. Illalla totesimme päivän olleen joka dollarin arvoinen.

Päivä 2.

Lak Lake - Puon Ma Thuot (120 km)

Toinen päivä aloitettiin riisin viljelyn perusteilla. Istuta, poimi, kuori, kylvä uudelleen, kastele, anna kasvaa 80 päivää ja tee siitä sen jälkeen, mitä ihmeellisimpiä asioita. Ok. Kokeillaan kotipihalla ensi kesänä..

Sitten takaisin pyörän selkään ja eteenpäin.. Eli riikkari (niin kuin meillä päin sanotaan) soimaan ja matkaan. Kohta oltiinkin jo paikallisessa vähemmistökylässä tutustumassa siihen yksinkertaiseen elämään. Tiesittekö muuten, että jos kysyt joltain, kuinka iso talo sinulla on, et todellakaan saa vastausta neliömetreinä. Talon koko nimittäin perustuu siihen, että kuinka monta ihmistä talossa asuu. Siis, mitä enemmän sukua saman katon alla, sitä rikkaampi on huusholli. Eikä siellä tosiaan ole mitään erillisiä huoneita, vaan kaikki talossa on yhtä suurta tilaa. Pitäisikö kokeilla suomessakin? Koko suku vaan saman katon alle. Ei välttämättä toimi.

Samassa paikassa minulle ja Terolle tarjoutui tilaisuus ajella edulliseen hintaan biodynaamisella kokonaisuudella, joka muuttaa kaksi sataa kiloa ruokaa päivässä 90 kg:si paskaa, eli norsulla. Terolle se norsun selkään kampeaminen oli kuulemma jo tuttua puuhaa, joten kai se minultakin onnistuisi.. Kohtahan sieltä jo kahden istuttava norsu tallustikin verkkaisesti paikalle. Suomituristit selkään ja matkaan.

Kuljettaja istui norsun niskassa ja me ”takapenkillä” liikkeelle lähdettäessä Mikko huusi perään, että se kestää sitten tunnin!! Jaa hä!!! Aurinko paistoi täysillä, päällä lyhythihaiset paidat, ei vettä ja tulikos sitä eilen illalla muutama olutkin otettua.. Lyhyesti sanottuna vähempikin olisi riittänyt!! No, ei siinä auttanut muuta kuin istua. Meno oli ailahtelevaa ja verkkaista, ihan kuin meillä töissä. Eikä aikaakaan kun Terolla oli paha olo. Matka jatkui sähkölankoja väistellen ja kohta olimmekin jo järven rannassa. Mitä!!! Se meinaa ajaa sen tuonne veteen.. onkohan siinä syvää??? Pian oltiinkin sitten jo kuljettajan kenkiä myöten vedessä. Huolestuttavaa… Teki mieli kysyä kuljettajan ajotaidoista ja norsun uimataidoista, mutta kun kuljettaja ei puhunut englantia eikä me puhuttu norsua, niin päädyimme vain tekemään oman pelastussuunnitelman todennäköisen onnettomuustilanteen varalle. Norsun kaatuessa veteen tai kuljettajan saadessa sydänkohtauksen kesken kaiken, hyppäisimme tuon läheisen isohkon ajopuun kyytiin ja luultavasti kelluisimme aikaa myöten rantaan. Vesi alkoi onneksi madaltua ja kuljettajakin näytti olevan voimissaan. Lähempi tarkastelu osoitti myös ajopuun olevan norsun paskapökäle, joten hyvä, että sitä ei tarvittu. Elossa, sekä me että norsu.. Siirrymme takaisin moottoripyörien pariin.





Seuraavaksi edessä olikin sotamuistoja tai oikeastaan vanhan kirkon rauniot. Rideriltä alkoi tulla kirkosta tarinaa niin, että ei meinannut mukana pysyä. Lyhyesti sanottuna siinä oli käynyt niin, että jenkkipilotilla oli sattunut jälleen sormi vähän väärälle nappulalle kun oli raketinheitin osoittanut kohti kirkkoa. Siinä sitten kuoli muutama tuhat ihmistä, jotka olivat kirkossa suojassa. Jenkkipilotin puolustukseksi täytyy mainita, että häntä kohtikin oli kyllä ammuttu läheiseltä kukkulalta, mikä oli aiheuttanut pikatilanteen ja vahingonlaukauksen.

Päivä alkoikin olla jo puolessa, koska maha ilmoitteli ruuan puutteestaan. Kurvasimme siis paikalliselle abc-asemalle ja noutopöytään syömään. Eli jonkun perheen kotiravintolaan, missä pöytään tuotiin mitä merkillisimpiä kippoja sekä riisiä ja nuudeleita riittävästi. Lisäksi tietenkin soppaa ja kaiken maailman rehuja ja kasveja. Seuraavaksi nenän eteen iskettiin melko iso lautasellinen punaista raakaa lihaa. Suomituristit katsoivat hetken toisiaan ja uskon, että kaikkien kolmen päässä pyöri mielikuvat eilisen torin lihatiskiltä sekä tulevan illan paskataudista. Pöytään oli jossain välissä ilmestynyt pieni pata kaasuliesineen, jossa riderdit alkoivat kypsentämään lihaa. Ei siinä mikään auttanut, nälkä oli, ruoka tuoksui nenään ja lihan palaa tungettiin lautaselle toinen toisensa perään. Yeaah! Tarkoitti, että antaa mennä vaan, hyvää se on! Kaikki tuli syötyä, oli hyvää ja riittävästi ja pysyi vielä sisälläkin. Kyllä kelpasi taas matkustaa.

Ruokailun päälle olikin sitten hyvä käydä katsomassa, että mitä sodan aikana syötiin. Riderit esittelivät meille puun, josta tehtiin ruokaa. Taisi vastata suomalaista pettuleipää, mutta ei tullut maistettua.

Kohta paineltiinkin sitten kovaa vauhtia, keskelle ei mitään. Äänimerkkikin sai olla hetken ihan rauhassa, mikä oli hyvä asia. Sellainen jatkuva torven soitto kun on pidemmän päälle aika hermoja raastavaa. Keskellä ei mitään virtasi joki, jossa oli myös vesiputous, jonka juurella oli sinisen ja keltaisen sekoituksen väristä vettä, jossa oli maailman mahtavin uintipaikka. Siellä virkistävässä jokivedessä ja putouksen muodostamissa poreammeissa suomituristikin viihtyi jopa pidemmän tovin. Taisi vierähtää ihan pari tuntia, mutta kärsivällisesti riderit odottivat maksavia asiakkaitaan.




Olisikohan nyt jo vesiputous kiintiö täys tälle reissulle… No.. EI! Seuraava stoppi kun sisälsi niitä oikein roppakaupalla. Pyörät parkkiin ja riderin ruokatunnilla piirtämän kartan kanssa parin kilometrin mittaiselle kävelylenkille metsään. No tällä kävelyllä ei ainakaan olisi vedestä pulaa. Siellä meitä jo odottikin Vietnamin isoin vesiputous. Täytyy todeta, että kyllä sieltä vettä tuli, jopa näin kuivallakin kaudella. Kohta todettiin, että nähty, eikä ihan heti mennä katsomaan vesiputouksia. Ainut asia, mikä jäi askarruttamaan pieniä mieliämme, oli se, että asuiko se mustanaamio kenties juuri tämän putouksen takana?

Matkalla hotellille päin kohdalle osui vielä yksi silta ja kivimyymälä, joita poikkesimme katsomaan. Kivet olivat paikallista taidetta, joka keräsi kärpäsiä, mutta siitä sen enempää. Hotelliin lepäämään siis ja odottamaan seuraavaa illalliselämystä.

Riderit kysyivät haluammeko mennä pyörillä syömään, mutta eivät olleet yhtään pahoillaan kun sanoimme, että taksikin käy jos haluatte ottaa myös pari olutta. Ruokapaikka oli taas päällepäin sen näköinen, että ei olisi ehkä tullut muuten mentyä. Ravintolassa oli pöydät, joiden keskellä oli kaasuliesi sekä muoviset tuolit jotka näyttivät siltä, että ne luhistuvat suomituristin alla heti ensi lusikallisen kohdalla. Kaasuliesi enteili vähän sitä, että se on kohta taas punaista lihaa pöydässä. Muutama vietnaminkielinen sana ja johan alkoi tapahtua. Liedet pantiin tulille ja pöytään alkoi tulla jos jonkinlaista purkkia, lautasta ja dippiastiaa sekä tietenkin soppaa, niitä rehuja ja sitä punaista raakaa lihaa. Riderit ilmoittivat, että tänään syödään vuohta ja
vuohen kanssa ei sitten juoda poijjaat olutta vaan riisiviinaa, jonka paikalliset tuntevat paremmin nimellä happy water. Pari tuntia, pari vuohta ja pari litraa sitä happy wateria vierähti hetkessä, mutta jälleen oli vatsa täysi ja pääkin täyttymässä.

Taksilla takaisin hotellille ja riderien kanssa pari olutta (kun se heillekin näytti maittavan) ja perus paskanpuhumista. Tulipahan siinä muutama Suomi valokuvakin heille esiteltyä. Riderit vetäytyivät yöpuulle, piti kuulemma ajaa aamulla. Meidän ei, joten arvaatte varmaan loput. Löytyipähän sieltäkin kaupungista joku yökerho, jonne tiemme vei. Yökerhossa ei ollut yhtään turistia meidän lisäksemme ja musiikki huusi tietenkin ylikovalla. Vartijoita oli vastaavasti sitäkin enemmän. Täällä, jos jossain tunsi jo itsensä tärkeäksi.. Pöytämme ympärilläkin seisoi kokoajan neljä vartijaa. Vessassa käyntikin oli oma kokemuksensa. Suomessa harvemmin vartija kättelee vessan ovella kun olet kuselle menossa sekä seuraa perässäsi ja jää metrin päähän katsomaan, että saat varmasti toimituksen turvallisesti hoidettua. Saattaa olla ujommalle, jopa kiusallista. Humalaista suomituristiahan se ei nyt haitannut, lähinnä huvitti. Sitten vielä käteltiin lähtiessä ja vartija saattoi myös takaisin pöytään. Siinä mallia asiakaspalvelusta.

3.päivä

Puon Ma Thuot.- Nha Trang (213km)

Kolmantena aamuna pirteänä matkaan elätellen toivoa lyhyestä päivämatkasta. Vielä mitä, pisin päivä oli edessä ja olo ei ollut ihan parhain. Raikas ajoviima kuitenkin piristi mukavasti ja herätti toivoa, että tästäkin päivästä selvitään. Mikon kuski ja eräs toinen kuski vaihtoivat asiakkaita, joten Mikko sai viimeiseksi päiväksi uuden kuskin.

Viimeiseen päivään kuuluikin aika paljon ajelua ja vain muutamia pysähdyksiä, paitsi Terolla, jonka rideri pakotti Teron ottamaan valokuvia enemmän kuin Tero on tähän mennessä elämässään ottanut. ”I think, you want take a picture.. TAKE A PICTURE! ”kuului aika usein. Ei siinä auttanut muuta kuin kaivaa kamera nöyrästi esille.

Viimeisen päivän ohjelmaan kuului kumipuita, kaakaopensaita, riisileivän valmistusta ja sotamuistoja. Pysähdyimme myös vanhan mummon mökillä, joka keitteli suvulle ruokaa uudeksi vuodeksi. Aivan oikein, 14.2 alkaa kolmenpäivän uuden vuoden juhlat täälläpäin. Eli nyt on Kiinalainen vuoden vaihde. Mitä noita valmisteluja on tässä viikon verran seurannut, niin taitaa olla tulossa isot bileet.

Matka jatkui läpi pienen vuoriston, jonka mutkaiset alamäet rullailimme moottori sammuksissa maisemia katsellen. Pysähdyimme tauolle erään sillan kupeeseen ja ihmettelimme heppua, joka kahlasi vedessä
kahden vavan näköisen tikun kanssa ja kantoi akkua selässään. Itselle kun on jo pienestä pitäen yritetty kertoa, että vesi ja sähkö on huono yhdistelmä. Eli lieneekö herra itsemurha aikeissa. Ei ollut vaan oli kalassa. Hän kalasti sähköllä, siten että työnteli vapoja välillä veteen. Lähempää tarkastelua emme tehneet kuinka homma toimi, mutta ei sillä ainakaan sillä hetkellä kovin isoa repullista kaloja ollut.

Nha Trangin kaupunki alkoi uhkaavasti lähestyä ja kolmen päivän pyöräseikkailumme lähestyi loppuaan. Merikin ilmestyi jostain näkyviin ja matka jatkui rantatietä, merta ja lukuisia kalastusveneitä katsellen. Saattoipa Tero pysähtyä ottamaan kuvankin jostain, vaikka ei olisi edes välttämättä halunnut. Retki oli kyllä vallan mainio ja pääsi lähelle todellista Vietnamia. Liikennekulttuuri on kyllä melko erilaista kuin suomessa ja sen kuvaaminen ei oikein sanoin onnistu. Välillä meinasi oikein vähän jännittää, vaikka kyllähän nuo turvallisesti ajaa osasivat.



Koska olemme vieläkin elossa, lähdemme seuraavaksi tarkastamaan paikalliset koralliriutat ja kalaparvet eli sukeltamaan. Sitä en olekaan vielä koskaan kokeillut.

Viet Nam

Kaikista ennakko-odotuksista ja varasuunnitelmista huolimatta, laskivat sitten meikäläisenkin tähän maahan. Ihme kyllä. Saapa nähdä laskevatko poiskin jahka 3 viikon päästä lennämme Japaniin.

Maa on muuttunut viime vierailusta aika paljonkin. Mikä ei tietysti sinänsä ole mikään ihme, kun viime kerrasta on aikaa 2,5v ja silloinkin oltiin sadekaudella. Silloin ei juuri turisteihin törmännyt, toisin kuin nyt. Länkkäreitä on nimittäin paljon ja niitä on oikeastaan todella paljon. Hinnat ovat nousseet keskimäärin samassa suhteessa. T-paitaa ja kopio Lonely Planetteja on ihan turha haaveilla saavansa enää yhden dollarin hintaan. Keskimääräisesti hinnat ovat epävirallisen gallupin mukaan nousseet 60% viime reissusta. Aika hitosti. Sadekaudella tosin varmaan on vielä vähän halvempaa.

Autojakin on nykyään reippaasti enempi kuin aikaisemmin. Sinänsä harmi, koska kadun ylitys sujuu paljon hauskemmin ja helpommin, kun varoo pelkkiä skoottereita. Tai paremminkin skootterit varovat meitä. Autokuskit kun tuntuu olevan samalla asenteella liikenteessä kuin Suomessakin. ”Minulla on uusi hieno katumaasturi, joten painu sinä läskituristi siitä v****un ja vie nuo miljoonat skootterit mukanasi”

Paikallisten käytöskin on ainakin osaltaan hieman muuttunut. Kun parin tunnin sisään kieltäydyt vaikka kolmesti ostamasta samalta katukaupustelijalta: tupakkiaskia, koska et polta. Riippumattoa, koska se ei mahdu rinkkaasi. Sytkäriä, koska et polta vieläkään. Aurinkolaseja, koska sinulla on jo sellaiset. Tulitikkuaskia, koska jostain syystä et polta vieläkään, vaikka tässä vaiheessa sitä jo vakavasti harkitsetkin.

Myyjä kuitenkin saattaa jossain välissä uskoa, ettet ehkä juuri nyt osta mitään, mutta jos sitten vartin päästä kuitenkin? Kun kieltäydyt siitäkin tilaisuudesta kohteliaasti, saattaa myyjä kääntyä ympäri ja huutaa paikallisella kielellä jotain, mitä et tietenkään ymmärrä. Veikkaan kuitenkin ettei hän toivota ”hyvää päivän jatkoa”, ihan vain äänensävyanalyysin perusteella.

Johtunee ehkä alueesta, jolla olemme tässä kylässä (HCMC ent Sai Gon) pyörineet. Syrjemmällä olemme sitten päässeetkin lähemmäs sitä Viet Namia jossa koimme viime kerralla reissanneemme. Huomenna pitäisikin sitten busseilla Dalat:in kaupunkiin. Tulee nähtyä vähän uusiakin osia tästä maasta. Viime kerralla olimme täällä 2 viikkoa ja mentiin helposti maa päästä päähän. Nyt aikaa olisi 3 viikkoa ja tuntuu ettei se riitä yhtään mihinkään. Nälkä kasvaa vissiin syödessä vai vatsako se oli?

Pojat kävivätkin 2 päivän risteilyllä tuolla Mekong Delta-alueella ja hienoa kuulemma oli. Minua ei tarvinnut edes yrittää kahdeksi päiväksi kaarnalaivaan oksentamaan. Oli kuitenkin kuulemma tosi hienoa ja vähän erilaista elämää. Siitä varmaan lisää jätkiltä myöhemmin.

Minullahan olikin sitten tuon risteilyn ajan sitä laatuaikaa itsekseni. Kuljeksin katuja edestakaisin ja päätin hankkiutua kypärästä ts artistitukasta eroon. Vakaa aikomus oli tässä vaiheessa päästä ihan nahkakuulavaiheeseen ja säilyttää molemmat haiveneni leuassa. Ystävällinen naisihminen kertoi minulle, että tuleppas tänne niin sehän järjestyy. Ei muuta kuin parturiin sisään. Tässä vaiheessa ihmettelinkin hieman, että onpas hiton kuuma ja vähän pimeääkin.

Sisälle päästyäni nainen istutti minut penkkiin ja huusi paikalle jonkun joka leikkaisi hiukseni. Jahka tavoitin katseellani parturin, niin meinasin jo nousta kiroten penkistä ja juosta kiireellä pois. Hitto, miespuolinen parturi. Noh, ajattelin että kenties ne ovatkin vain suomessa sellaisia ”arveluttavan seksuaalisen suuntautumisen omaavia” mitenkään tietenkään yleistämättä. Jäin siis istumaan penkkiin ja piirsin kädelläni ympärilleni noin metrin halkaisijalla olevan ympyrän. Sitä ei kaverin pitäisi ylittämän, mikäli meinaa vielä nähdä päivänvaloa.

Kaverihan alkoi sitten saksimaan kypärääni oikein vauhdilla. Siinä herran leikellessä ajattelin, että eihän se turha työ kuitenkaan koskaan ihan hukkaan mene, mutta aika outoa saksia lyhemmäksi, jos kaikki pitäisi kuitenkin ajaa pois. Tässä vaiheessa nainen tuli heiluttelemaan lehteä naamani eteen jotta saisin edes vähän happea. Kysyin, ettei taida olla ilmastointi koneet eikä propellit päällä? Ei ollut, tänään ei kuulemma ole ollenkaan sähköä. Tässä vaiheessa rupesin taas hieman ihmettelemään. Siis eikös se kaljuksi leikkaaminen olisi koneella hiukan helpompaa ja eikös ne koneet yleensä toimi juurikin sähköllä?

Tyydyin vaan sanomaan kaverille, että kaikki pois. Olisihan se tietysti liikaa olettaa, että herra puhuisi sanaakaan Englantia. Tyydyin vain ihmettelemään ja ajattelin, että kaipa se sitten lopuksi höylää kaikki pois kun alkaa olemaan sellainen aika. Tässä vaiheessa voisin todeta että hieman helpottaa työnjäljen ja -suunnan arviointia mikäli parturissa on edes yksi peili. Täällä ei sellaista ylellisyyttä ollut. Työtä saattaa myös hidastaa jos parturissa on useampia asiakaspaikkoja ja vain yksi sarja saksia.

Noh, yhtäkkiä oli kuitenkin hiusten osalta valmista. Nopea tarkistus kädellä ja totesin ainakin osan hiuksistani olevan tallella. Ajattelin, että pitää varmaan käydä uudestaan jossain parturissa missä on sähköä. Olin juuri nousemassa penkistä kun selkänoja taitettiin puolimakaavaan asentoon ja suuni tungettiin täyteen partavaahtoa. Väkinäinen apua-huuto muuttui pelkiksi saippuakupliksi, kun herra alkoi työstämään ammattikoulutaustaani uuteen uskoon. Mutta tästä pitää kuitenkin antaa pisteet, eli kaikki pois.

Kun siitä tuli valmista niin, nopea kuivaus ja kaveri nosti penkin takaisin istuma-asentoon. Sekuntia myöhemmin mies näytti minulle saksia ja osoitti korviani. Tällä kertaa olin nopeampi ja ehtisin riuhtaista itseni pystyyn. ”Kiitos tämä riittää tällä erää, paljonko olen velkaa?” Ajattelin, että vaikka korvani kovin isot ovatkin, saatan kuitenkin tarvita niitä vielä joskus. Jos sitten ensi kerralla.

Kävellessäni takaisin hotellille, kaikki painajaiset Intialaisten miesten hiusmuodista palautuivat mieleeni. Intialaisilla miehillä on nimittäin vain kaksi kampausta. Molemmissa hiukset ovat sivuilta ja takaa lyhyet ja toisessa jakaus on vasemmalta oikealle ja toisessa oikealta vasemmalle. Vastaus selvisi minulle vasta kun pääsin vessaan peilin ääreen. Oikealta vasemmallehan se.

Vihdoin olen yksi heistä.

I'm 18, so you can sleep with me

Malesia. Saavuimme siis viikko sitten Indonesian turistihelvetistä, eli Balilta, takaisin Kuala Lumpuriin. Koska kaupungista ei vieläkään juuri minkäänlaista kokonaiskuvaa ollut, päätimme varata majoituksen umpimähkään jonkin todella hyvän kadun varrelta. Otimme lentokentältä ns. pimeän taksin, koska sen sai kuitenkin 4 euroa halvemmalla kuin oikean taksin (oikea taksi olisi maksanut 24e, tämä vain 20e). Kun olimme hetken matkaa ajaneet 1980 luvun alkupään auto merkkisellä autolla noin 180km/h (nopeusrajoituksen ollessa 90km/h) ja kuskin puhuessa koko ajan kännykkäänsä, tuli mieleen, että kannattiko taas säästää? Vetonivelen vielä huudellessa viimeisiään alkoi repsikan paikalla istunut apukuskikin vedellä turvavyötään kiinni. Kyllä, autossa oli meille tuntemattomaksi jäänyt henkilö etupenkillä, meidän istuessa rinkkojemme kanssa takapenkillä (koska tavaratila oli täynnä työkaluja). Noin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme kuitenkin onnellisesti Kuala Lumpuriin ja rauhallisille ”kotikulmille”. Kadulla oli nimittäin mittaa noin 150 metriä ja sen varrella sijaitsi 240 yökerhoa sekä meidän hotelli. Vaikka väsymys oli kova, oli meteli vielä kovempi. Päätimme siis lähteä mukaan metelöimään.

Metelöinti loppui neljän aikaan aamuyöstä, joten lähdimme jatkoille paikalliseen kauppaan. Muualta ei olutta nimittäin saanut. Ostimme muutamat tölkit ja istuimme pihakivetykselle ihmettelemään maailman menoa. Eipä aikaakaan kun ympärillämme pyöri kymmeniä poikia. Poikia siinä mielessä, että ääni oli ainoa mistä heidät pojiksi tunnisti. Kallekin meinasi mennä muutaman kerran ansaan kun tämä ns. ladyboy yritti liittyä seuraamme. Pysyimme kuitenkin vahvoina, emmekä lähteneet yhdenkään ladyboyn matkaan. Jälkeenpäin totesimme, että olihan ne hyvännäköisiä, miehiksi siis.

Metelöityämme kaksi päivää, kyllästyimme, pakkasimme tavaramme ja suuntasimme linja-autoasemalle. Koska maasta ei ollut kellään aiempaa kokemusta, eikä se nimeltä mainitsematon matkakirjakaan ollut mukana, valitsimme seuraavan kohteen perinteisellä kuulantyöntöpainikilpailulla. Voittajaksi selviytyi saari nimeltä Penang maan luoteisosissa. Noin seitsemän huonosti nukutun tunnin päästä olimme kyseisellä saarella (saareen meni 13,5km pitkä silta, joka on kait Aasian pisin). Saarella ei ollut kuin yksi kaupunki nimeltä Georgetown, joten taksilla sinne. Taksikuskimme kertoi meille ystävällisesti , että halvimmat majoitukset löytyvät Chinatownista. Kun olimme kolunneet noin kymmenen näistä majoituksista lävitse, löysimme sopivan luukun kuuden euron huonehintaan.

Itse kaupungissa ei ollut juuri mitään nähtävää (muutama ostoskeskus ja enemmän kuin tarpeeksi kaiken maailman pajoja, joissa korjattiin kaikkea hehkulampusta anoppiin). Päätimme siis vuokrata skootterit ja lähteä tutkailemaan saaren muita osia. Jos Malesiassa turisti pelkää paikallista liikennettä, niin myös paikalliset pelkäävät turistia. Tuntui, että mihin tahansa ajaessamme saimme tilaa enemmän kuin tarpeeksi. Ilmeisesti huomasivat, että olemme sen verran kovan näköistä sakkia, ettei kannata ruveta kokeilemaan meidän kanssa. Jos tiessä oli suuntaansa kolme kaistaa, yksi näistä oli aina varattu meille. Matkustaminen oli siis kovin joutuisaa ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme saapuneet saaren juna-asemalle. Juna-asema?? Saaren halkaisija oli noin 30 kilometriä ja saaresta ei totisesti lähtenyt minkään valtakunnan rataa mihinkään päin. Hetken selvitettyämme asiaa paikallisilta, kävi ilmi, että juna ajaa vain korkeimman mäen huipulle maisemia turisteille näyttämään. Innostuttuamme asiasta samat paikalliset ilmoittivat, että rata on 5 päivää kiinni kunnostustöiden takia. Ei siis maisemamäkeä meille. Toivuttuamme takaiskusta käänsimme skootterimme kohti lähellä sijaitsevaa Buddha-temppeliä. Paikka oli todella hieno ja valtavan kokoinen. Ainoa asia mikä hämmentää vielä tänä päivänä kirjoittajan pään, on se, että paikassa oli hakaristejä enemmän kuin natsisaksassa toisen maailmansodan alkupäivinä. Jokaisen Buddhan otsassa ja jokaisen seinän jokaisessa koristeessa komeili tuo ilmavoimillekin tuttu kuvio. Jos joku lukija tietää mikä Buddhan ja hakaristin yhdistää, valaiskoon meitä tietämättömiä.

Päivän päätteeksi kävimme vielä uimassa noin 25 asteisessa merivedessä, sekä syömässä hard rock cafessa. Se mikä minussa aiheutti hilpeyttä, oli 18-vuotiaan hard rock cafen mainos. Yritys on nimittäin aloittanut myös hotellitoiminnan ja mainostavat sitä sloganilla: We are 18, so now you can sleep with us. Mahtavaa. Vietimme myös puolireissujuhlat samaisella saarella, mutta niistä ei ole mitään kerrottavaa, muistaakseni. Kolmen päivän jälkeen kyllästyimme myös tähän paikkaan, joten päätimme muuttaa toiselle puolelle Malesiaa, koska siellä oli lisää saaria.

Kun saavuimme Kuala Terengganu nimiseen kylään jossain päin Malesia itärannikkoa, ihmettelimme että onpa vähän turisteja. Kello tosin oli kuusi aamulla perjantaina (joka on muslimeille pyhä päivä). Syötyämme aamiaiseksi oikeasti raakoja kananmunia ja 2 litraa mehua, etsimme käsiimme kaupungin turisti-info keskuksen. Tiesimme, että lähialueella on valtavasti saaria, joissa on puhtaimmat vedet ja isoimmat kalat. Kerroimme turisti-infotädille, että haluamme jollekin saarelle ja sassiin. Vastaus oli, että kaikki muut saaret ovat suljettuja paitsi Kapas. Saaret ilmeisesti siis suljetaan jotenkin ja jostain syystä. Suunnaksi siis Kapas. Ystävällinen infotäti lupasi soittaa puolestamme veneilijöille, että tulevat hakemaan Suomipoikaa. Eivät sitten tulleet. Malesialaisten kaislaveneet eivät ilmeisesti kestä pieniä aaltoja, kun kaikki veneet olivat ajokiellossa liiallisen tuulen takia. Siispä, läheiselle rannalle ja hotelliin makaamaan, maksoi mitä maksoi. Ensimmäinen hotelli maksoi 22 euroa/yö , joten otimme sen. Heitimme rinkkamme huoneeseen ja päätimme lähteä läheiseen ravintolaan oluelle, koska saarihomma ärsytti vieläkin. Läheisen ravintolan juomalista sitten vasta pistikin jo melkein kiehumaan. Yli 60 erilaista mehu vaihtoehtoa, muttei mitään alkoholipitoista. Tiedusteltuamme, mistä olutta saa, kerrottiin meille, että koko maakunnasta ei saa alkoholia. Lähdimme häntä koipien välissä siis hotelliin ja vietimme kaksi päivää uima-altaassa nenänvalkaisua. Ei olisi kannattanut, sillä nyt olen aivan punainen (auringosta sekä kiukusta). Emme nähneet myöhemminkään yhtään turistia missään koko maakunnassa, enkä ihmettele miksi.

Nyt olemme saapuneet onnellisesti takaisin sivistyksen pariin tänne Kuala Lumpuriin ja jatkamme huomenna matkaa kohti Vietnamia. Hyvästi Malesia, minä olen puhunut.

Digi dii massage, digi dii massage. It´s Bali Holiday

Niin ne pojat päästivät pois Malesiasta, vaikka maahantulo proseduurit eivät välttämättä ihan suomalaisia normeja täyttäneetkään.. jaa, no EU-aikana on kyllä lähes kaikki mahdollista Euroopassakin. Kun kerran Kuola Lumpuriin pääsimme, niin perus turistikäynti kylässä jököttäviin Petronas-torneihin on aina paikallaan. Tornien väliin rakennettu kävelysilta oli vain 170m maanpinnasta, mutta on sekin tyhjää parempi. Torneihin menohan tapahtui ihan niin kuin meillä kaikki yleensä, mennään vaan kun ei niissä ketään muita kuitenkaan käy. Vaan kohta huomasimme seisovamme jonossa, josta ehkä sai liput samalle päivälle. Tällä kertaa onnistuttiin ja kun heti aamulla haki liput niin jo 18:15 pääsi torniin.. Jotain positiivista, se oli ilmainen ja kai sieltä nyt jotain näkinkin. Se Malesiasta tällä erää, ehkäpä myöhemmin lisää jos jää jotain kerrottavaa.

Tämän jälkeen, eipä aikaakaan, kun huomasimme istuvamme lentokoneessa, suuntana Indonesia ja Bali. Iltalento, ei tietoa minne menossa, eikä hajuakaan majoituksesta. Syvällä kahlattiin siis jälleen kerran. Onneksi lentokentällä oli noin 500 henkeä, joilla oli saaren parasta majoitusta tarjolla ja HALVALLA! Tällä kertaa alistuimme kentältä saamaamme tarjoukseen ja löysimme itsemme, jopa ihan kohtuullisesta majoituksesta Kuta nimisestä kylästä, uima-allas ja kunnon aamupala, niillä pääsee jo pitkälle! Paskapaperi rullat eivät kyllä vastaa ihan suomalaisen miehen takapuolen huutoon, aasialaisella ruualla rulla kun tyhjenee lähes kerta pieraisulla.

Säätiedotuksen mukaan täällä piti olla ukkoskuuroja joka päivä. Siitä voisin todeta, että säätieteilijät ovat ihan yhtä päteviä kuin suomessakin, eli kun on ennustettu vesisadetta, on oikea aika lähteä heinätöihin. Muuten on tuhottoman kuumaa ja kosteaa, olemme siis tyhjentäneet ihan vesipullojakin. Lakanat saa vääntää aina aamulla kuivaksi hiestä ja tyynykään ei tuoksu ihan juuri pesusta tulleelta.

No, mitäs me täällä? Tietenkin ihan sitä perinteistä, eli selvitimme paikallisen olutmerkin, pullojen koon sekä hintatason. Kaikki edellä mainitut sopivat profiiliimme ja loput nyt sitten onkin jo arvattavissa. Pääsimme Teron kanssa myös vihdoin kokeilemaan surffausta. Mikko joutui jättämään sen väliin, koska oli edellisiltana yrittänyt telemark alastuloa sateen liukastamilta kaupan rappusilta, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. En tiedä oliko alkoholilla osuutta asiaan, koska olin itse baarissa, josta Mikko oli jokin aika sitten poistunut.

Surffaamaan lähdettiin tietenkin sillä asenteella, että on me näitä paljon tehty, vaan kuinkas sitten kävikään. Rannalla oli pari tuntia tarjolla kauhomista, tasapainoilua, suolaveden nielemistä ja ehkäpä muutama kirosanakin. Kaikki tämä opettajan johdolla, jonka olimme ottaneet jonkin toimiston kautta. Rannalla totesimme, että sama jätkä olisi opettanut meitä ihan ilman välittäjääkin. No, pakkohan sen välittäjänkin on saada aikansa kulumaan ja mikäs sen parempaa hommaa kuin pikku välistä vedot hölmöiltä turisteilta. Tero jätti herran kirjaan palautteenkin kyseisestä asiasta suomeksi, katsoen herraa silmiin ihan hymyssä suin, jospa seuraavia kusetettaisiin sitten vähemmän. Oli siinä lautailussamme, ainakin meidän mielestä, myös pari todella maailman luokan suoritusta, niin me ainakin paikallisten naurun, taputukset ja sormilla osoittelun tulkitsimme. Seuraavan päivän paikallislehti kertoi uutisia kahdesta ensimmäisestä läskistä ”surffarista”, jotka oli nähty paikallisella rannalla. Kaikki kunnia kuitenkin pidempi hiuksisille kavereille, on se teille varmaan raskasta, koska ei se meillekään kovin helppoa ollut.

Yhtenä päivänä eksyimme myös erilaisten harrastusten pariin. Minä lähdin kokeilemaan koskenlaskua ja Mikko ja Tero lähtivät sukeltamaan. Olin tyytyväinen kokemukseeni. Jokea riitti kaksi ja puoli tuntia ja sattuihan sinne matkalle yksi viiden metrin pudotuskin. Samassa veneessä häämatkalla olleen korealaisen pariskunnan tyytyväisyydestä, en ole aivan varma. He kun olivat antaneet omaisuutensa oppaan vesitiiviiseen pussiin ja kun ne laskun päätteeksi palautettiin, oli Samsungin puhelin puolillaan vettä ja Korean passista oli vesileima liuennut jo ajat sitten. Sukeltajaparimme kokemuksia en osaa tässä oikein kuvata, mutta kummatkin näyttivät tullessaan hymyilevän ja ensi kokemuksena kertoivat, että eivät ole ikinä saaneet pitää niin pitkään ja kovasti toista miestä kädestä kiinni. Oli siellä kuulemma kalojakin ja joku laiva, mutta ehkä kuulemme heiltä lisää.

Seuraavaa ei ole vielä tapahtunut, mutta avoimin mielin ja avoimin lompakoin voisin kuvitella sen menevän jotenkin näin…

Suomituristi jättää paikallisen yökerhon taakseen, koska on kypsynyt paikallisiin drinkkeihin, joihin laitetaan alkoholia max 2cl ja ne maistuvat ainoastaan limsalle ja maksavat enemmän kuin suomessa. Näin ollen hän luulee olevansa lähes selvin päin, koska ei ole tyhjentänyt kuin noin pari tai kymmenen(kuka niitä nyt laskee) 0,7l:n olut pulloa.

Hotelliin on matkaa noin 80 metriä. Astuessaan ulos ovesta hän tapaa ystävällisen miehen, joka myy hänelle todella hyvät aurinkolasit noin kolminkertaisella hinnalla kaupan hintaan verrattuna. Suomituristihan ostaa lasit, koska sai halvalla ja on yö ja tarvitsee laseja juuri nyt. Uudet lasit nenällään hän jatkaa muutamia horjuvia askelia matkaansa, kunnes törmää ystävälliseen naiseen, joka tarjoaa hierontaa. Senhän nyt tietää, mitä suomituristin päässä liikkuu kun yöllä tarjotaan kadulla hierontaa. Uusien hienojen aurinkolasiensa ansiosta hän ei kuitenkaan huomaa seisovansa oikean hierontaliikkeen kyltin alla ja on kohta oikein hyvässä jalkahieronnassa, ehkä hieman pettyneenä kuitenkin.

Vaan matka jatkuu, lähes uusin jaloin. Eipä aikaakaan kun kadulla istuskeleva mukavanoloinen mies tarjoaa suomituristille hassista ja marihuanaa. Suomituristi kieltäytyy kyseisistä houkutuksista, koska uskoo edelleen vankasti oluen terveyttä parantaviin vaikutuksiin.

Hän katsoo kelloaan, kelloa ei näy, eikä puhelintakaan. Molemmat ovat kadonneet yökerhossa.¬¬ Vaan eipä hätää kun kadun varressa istuu jälleen harvoilla hampaillaan hymyilevä mies, joka kysyy mistä olet kotoisin ja on aidosti kiinnostunut juuri sinusta. Kuinka ollakaan hän myy myös kelloja ja HALVALLA! Suomituristi päättää osaa kellon ja toisen vielä tuliaisiksi, koska sai halvalla. Noniin, taas on ajantaju tallella ja hotellinkin kyltti näkyy jo. Tuossahan baari, joka on 24h auki ja ovella on kivasti hymyilevä tyttö taluttamassa sisään. Sitähän voisi ottaa vaikka oikein jotain jäykkää!! Sisään ja paukku nenän eteen.. Ensi puraisu ja hetkeksi unohtunut totuus palautuu aurinkolasien taakse, S..tana, kokakolaa!!! ja kallista… Kola jää juomatta suomituristi jatkaa matkaansa.. melkein perillä.

Sattuupa siihen kohdille vielä yksi hodarikioskikin ja kyllähän sitä suomituristilla jo kova nälkä onkin tähän aikaan… Hän toteaa katsoessaan uutta kelloaan. Hän kaivaa kolikoita täynnä olevan lompakkonsa, jota voisi luulla jopa painavaksi. Vaan ei se ole, koska kolikot on valmistettu alumiinista ja fyysiseltä painoarvoltaan lähes yhtä kevyitä kuin rahalliselta painoarvoltaan. Suomituristi maksaa 100000 setelillä, joka on arvoltaan noin kahdeksan euroa. Hän saa väärin rahasta takaisin, eikä tietenkään huomaa sitä. Siitä sämpylä matkaan ja rinnuksille.

Vielä yksi, juuri sinusta kiinnostunut ystävällinen mies kysyy nimeäsi ja tarjoaa kokaiinia.. suomituristi saa soperrettua, että ei ole kiinnostunut. Mies puhuu myös jotain tytöistä ja hieronnasta, mutta edelliseen jalkahierontaan pettyneenä suomi turisti päättää jatkaa matkaansa.

Hänen pitäisi olla jo perillä, mutta ei näe hotellinsa kylttiä missään.. Vaan eipä hätää tälläkään kertaa, hänen vieressään on aivan sattumalta ystävällinen juuri hänestä kiinnostunut nuorimies joka tarjoutuu viemään hänet skootterillaan hotellille ja HALVALLA! Koska suomituristi on eksyksissä ja ajantajukin on jälleen kadonnut uuden kellon pysähtymisen vuoksi, hän kaivaa taskustaan hotellin kortin sekä loput rahansa ja hyppää kuolemaa halveksuen skootterin taakse. Ajelutettuaan suomituristia hetken ympäri kylää mopo poika palaa lähtöpisteeseen ja osoittaa suomituristille hotellin kylttiä. Kaikki ovat tyytyväisiä, vielä respasta uusi avain hukatun tilalle ja aamulla ylös ihmetellen, miksi päässä on uudet aurinko lasit ja kaksi toimimatonta kelloa ranteessa..sekä vatsa sekaisin siitä hodarista. Tämä kaikki ja pari muutakin juttua olisi mahdollista 80m:n matkalla Kutan kadulla..

Lauantaina siirrymme takaisin Malesiaan ja suuntaamme Kuala Lumpurista kohti pohjoista… Jos tämä teksti on tullut painosta, olemme onnellisesti takaisin Malesiassa.

Kuulemiin!

Peruspositiivista

Uusi Seelanti tuli sitten nähtyä. 34pv ja 5300km. Pinta-alaltaan maa on kuitenkin jonkin verran pienempi kuin Suomi. Noh, jos jostakin asiasta pitää tekemällä tehdä turistinähtävyys ja mainostaa sitä ympäri maailmaa niin ole huoleti, Uudessa Seelannissa se on varmasti jo tehty. Maisemat olivat tosi hienoja, mutta niihinkin turtui jo parin viikon jälkeen ja sen jälkeen kaikki näyttikin lähes samalta. Kuitenkin turvallinen, tylsä ja reippaasti ylimainostettu maa. Mikäli kuitenkin joku sellaiseen haluaa matkustaa, niin suosittelen lämpimästi.

Uudesta Seelannista olikin sitten siirtyminen Singaporeen. Vaivaiset 1h taksia, 11h lentokonetta, välissä 6h lentokenttää ja lopuksi 1h junailua. Kuinka helppoa ja yksinkertaista. Tokihan kellojakin siirrettiin 6h taaksepäin, jotta varmistettiin tulevien aamuöiden valvominen. Onneksi rytmi oli sattuneesta syystä jo Aucklandissa sen verran iltapainotteinen, että jet lag:sta päästiin kohtuu helposti yli.

Singapore oli tosiaankin siisti kaupunki täynnä toinen toistaan suurempia Ideaparkkeja. Sopii siis täydellisesti meikäläiselle, kun tuo shoppailu kuuluu ehdottomiin suosikkiharrastuksiini. Ideapark ei nimittäin kelpaisi siellä edes r-kioskiksi. Nopeasti kartasta laskettuna kaupungissa oli yli 80 ostoskeskusta. Kaikki kuten Ideapark, mutta jokaisessa vain 10 kerrosta lisää. Joten kuinka hienoa se onkaan, että pääsin tuollaiseen paikkaan, kun en normaalisti pysty olemaan edes lähikaupassa yli 15 minuuttia ilman etten menettäisi hermojani. Suosittelen.

Singaporesta siirryimmekin sitten yöjunalla kohti Malesiaa. Tietysti yöjunalla, koska loma alkaa käymään vähiin ja ajan säästön takia jotain piti keksiä. Onhan siinä sitten tietysti vielä sekin puoli, että Jos haluaisin nukkua valot päällä, polvet koukussa, sänky täynnä rinkkoja ja havahtua aamulla sydäntä ja korvia särkevään Bryan Adamsin herkkään balladiin, niin ehkä tekisin sitten hotellissakin niin?

Jotenkin hauskasti (vielä) mokattiin tänne Malesiaan tulokin. Nimittäin junassa oltiin kaikki hereillä ja käytiin tekemässä normaalit maasta uloskirjautumiset yms. Jossain vaiheessa ruvettiin hiukan ihmettelemään, että koskas nämä laput tänne Malesiaan piti jättää ja missäs se passin tarkastus on? Noh, aamulla oltiinkin sitten jo perillä ja kaikki normaalit maahantulotoimenpiteet tekemättä. Saapas nähdä kuinka käy huomenna kun yritetään maasta pois. Eiköhän se tästä.

Ylimääräisen kulttuurisäväyksen matkustuselämykseen toi alakerrassani nukkuva rouva. Rouva oli varmaankin joskus ollut ihan tavallinen länsimaalainen lapsi. Jossain vaiheessa suurempi voima oli kääntänyt rouvan erilaisen uskontokunnan jäseneksi. Sinänsä asia oli ihan ok, mutta pienen pieni asia jäi minua vaivaamaan. Jos kerran moskeijan rukouskutsu pitää laittaa puhelimen soittoääneksi, niin rukoillaanko ennen puheluun vastaamista, puhelun aikana vai vasta puhelun jälkeen?

Harmiton tapaus sinänsä, mutta jos Ahmed:in (nimi ehkä muutettu) on soitettava tarkistussoittoja noin tunnin välein, että missä rouva menee, niin jossain vaiheessa se alkaa hieman ärsyttämään. Voinkin kertoa sinulle Ahmed, että vaikka oletkin käärinyt vaimosi hyvinkin peittävään kaapuun, niin sen verran pystyin kuvittelemaan vaimosi ulkoista olemusta, etten viehättynyt juuri ollenkaan. Sekin on sinänsä melko harvinaista, mutta älä ole kuitenkaan huolissasi, se sisäinen kauneushan oli sitä tärkeintä. Mikäänhän ei ole kauniimpaa kuin rajoja rikkova rakkaus. Eihän?

Ollaan reissulla pidetty muutamia mestaruuskisoja. Mikäänhän ei ole enempää tosissaan kuin humalainen suomalainen mies, joten tuloksetkin ovat kutakuinkin varsin paikkaansa pitäviä. Lajeina on tähän mennessä ollut, tikanheitto, biljardi, paini, kuulantyöntö… Lisää on toivottavasti tulossa ja tuloksethan julkistetaan heti kun joku muistaa voittajan. Lajiehdotuksia otetaan vastaan.

Vanha sanontahan kuuluu siten, että kaikki parturit ovat kuulemma ”huolimattomia naisia”, mutta kaikki ”huolimattomat naiset” eivät ole partureita. Olipas sitten varsin hauska juttu. Ensin nauratti paljon, mutta kun satuin joutumaan itse ko. koneen ääreen ja keritsemään humalaisen suomalaisen miehen päätä, ei naurattanut enää yhtään. Vaikka itse sanonkin, niin aikaahan se otti, mutta tulipas kerrankin kunnollista jälkeä. Sietäisi ”huolimattomien naisten”, eikun parturien olla kateellisia. Noh, ammatin vaihto tuskin on ihan vielä ajankohtaista, joten olkaapa huoleti.

Aiheeseen liittyen, nähtiin muuten Uudessa -Seelannissa paikkakunta nimeltä Te Horo. Siellähän oli tietysti ranta nimeltä Te horo beach. Sielläkin käytiin, mutta odotuksista huolimatta, ei näkynyt paljon tuttuja. Harmi.

Alkavan viikon ohjelma kulkeekin sitten seuraavasti. Huomenna lennetään Indonesiaan Balin saarelle ja sieltä Perjantaina takaisin tänne Malesiaan jolloin suunnittelimme tutustuvamme tämän maan pohjoisosiin noin viikon verran. Kuun vaihteessa yritämmekin sitten päästä Vietnamiin.

Saas nähä kui meijä oikke käy.

Ps. Uusia kuvia apinoista.
Pps. Väsytti ja vitutti.

Petterille.

Jätettyämme haikein mielin Chuck Norrisimme vuokrafirman hellään haltuun, lähdimme etsimään kuumeisesti majoitusta täältä Aucklandista. Koska tietämyksemme Aucklandista rajoittui yhteen torniin keskellä kylää, päätimme suunnistaa kyseisen tornin läheisyyteen. Noin puoli tuntia ja 5 majoituspaikkaa myöhemmin, olimme saaneet viikoksi majoituksen kylän halvimmasta ja äänekkäimmästä hostellista. Purettuamme reput kolmen neliön huoneistomme lattialle, päätimme suunnistaa katselemaan kaupungin yleisilmettä. Suomennettuna siis katselimme lähibaarien tarjontaa. Otimme muutamat neuvoa-antavat alakerran urheiluravintolassa, jossa urheilu rajoittui siihen, että keski-ikäiset miehet pelasivat siellä raveja sekä hedelmäpelejä.

Kun urheiluelämykset oli koettu, päätimme kokeilla pääkadun trendikapakoita (kello oli kuitenkin jo yli kuusi iltapäivällä, joten meno olisi varmasti taattua). Ensimmäinen ravintola olikin täysin tyhjä, lukuun ottamatta erästä perimmäisessä kulmassa istuvaa miestä. Istuttuamme pöydässä muutaman minuutin, lähestyi ko. henkilö meitä hieman hölmistyneen näköisenä. Porukalla ihmettelimme, että mikäköhän pummi taas sieltäkin tulee rahaa ruinaamaan. Kun ensimmäiset sanat olivat kuitenkin, että: moi, onks skaiffarit härmästä, voiko istua yhdelle oluelle pöytään? (Petterin ensimmäinen virhe!) Porukalla totesimme päissämme, ettei se olekaan pummi, vaan joku stadilainen pelle. Muutaman minuutin kuulumisien vaihdon jälkeen, selvisi kuitenkin, että kyseessä on ihan täysipäinen kaveri, jolla oli hieman jet lagia. Petteri oli nimittäin tullut juuri lentäen Osakan kautta Suomesta Aucklandiin ja vaikutti siksi hieman normaalia hölmömmältä.

Kun oluet oli saatu nautittua, eikä kellään tuntunut olevan kiirettä mihinkään, päästi Petteri ilmoille uuden kysymyksen: (Petterin toinen virhe) Onks teillä kiire johonkin vai otetaanko vielä toiset? Koska meidän porukka oli päättänyt, että ostetaan vuorotellen kaikille kolmelle, suuntasi yksi meistä Petterin kanssa baaritiskille ja tilasi uudet oluet. kun kierroksia oli ostettu jo muistaakseni useampikin, päätimme palata takaisin lähtöruutuun. Meidän porukan oli aika siis poistua hostellin alabaariin. Petterillä ei kuulemma ollut muutakaan tekemistä, joten eikun mukaan vaan. Taisi olla muistaakseni Kallen vuoro tilata, kun Petteri alkoi pohtimaan, että selviäisiköhän postin mieskin yhden neljän kierroksen mukana ( Petteri on Suomen postilla joku superhyperedustajaspektaakkeli). Kolmas virhe. nautittuamme kyseisiä neljän kierroksia ainakin kolme/ukko (laskutaidottomille tiedoksi, että ehkä 12 kaljaa kaikille, en muista) oli baarihenkilökunnan aika poistaa meidät kaikki nukkumaan. Petteri teki illan päätteeksi vielä neljännenkin virheen ja tarjoutui vaihtamaan puhelinnumeroaan, jos vaikka seuraavana päivänä mentäisiin porukalla syömään.

Aamulla heräsin siihen, että olin illan päätteeksi laittanut kuminauhalla kännykän korvaani vasten kiinni, jos vaikka Saara sattuisi soittamaan. Lievästä väsymistilasta johtuen, en jaksanu kyseistä viritystä ruveta irrottelemaan, vaan nukahdin uudestaan. Pian korvaani älähtikin tekstiviestiääni (Petterin viides virhe). Lähteekö jätkät aamupalalle? pienen neuvottelutuokion jälkeen oli vaatteet taas ojennuksessa ja miehet alakerran ravintolassa. Joitakin neljän kierroksia myöhemmin kävimme katsastamassa paikallisia nähtävyyksiä. Suuntana siis muutama kuuluisa ravintola, kuten minus 5, jossa oli oikeasti kylmä ja kaikki tehty jäästä.

Hypotermiaa ei kenellekään tullut, mutta Kallelle tuli nälkä. Syömään siis, koska nälkäinen Kalle on pelottava näky. Läheinen Japanilainen ravintola ei meille kelvannut, koska annosten mainoskuvissa näkyi Kallen mukaan vain tyhjiä lautasia. Pian löysimmekin pasta/pihviravintolan, josta kaikki löysivät mieleisensä annoksensa. Ongelmaksi koitui se, että Kallen saadessa pasta-annoksensa, vei tarjoilija epähuomiossa Kallen haarukan mennessään. Kiukkuinen Suomalainen ei tätä kauaa katsellut, vaan lähti kaksi veistä kädessään kohti keittiötä. Onneksi surullisilta ihmiskohtaloilta vältyttiin ja Kalle palasi pian haarukka kädessä takaisin pöytään.

Olimme saaneet edellisenä päivänä hostellimme respasta kolme vapaalippua paikallisen rocksoitantayhtyeen esitykseen läheiseen yökerhoon. Vatsat täynnä suuntasimme siis jonottamaan ovelle. Kun vihdoin olimme vuorossa, ilmoitti pakastinjääkaappiyhdistelmä ovella Petterille, että sandaalit jalassa ei sisään ole asiaa. Me muuthan asian jo tiesimme, kuten ahkerimmat lukijamme saattavat muistaa. Petteri tästä hieman masentuneena vetosi edelleen jet lagiinsa ja päätti lähteä nukkumaan. Kun me muut olimme yksien oluiden ja muutaman kappaleen jälkeen todenneet, että kyseessä on enemmänkin tekno- kuin rocksoitantaa, päätimme taas vaihtaa paikkaa. Mietimme kuumeisesti, missä mahtaa olla edellisiltanakin kokeilemamme Irlantilaisbaari. Kun emme millään paikkaa löytäneet, päätimme soittaa Petterille ja kysyä asiaa. Petteri sattuikin vastaamaan puhelimeen ja ilmoitti (kuudes virhe): en mä osaa neuvoo, mut voin lähtee näyttämään. Kun meidän porukasta viimeinenkin lähti neljän aikaan nukkumaan, jäi Petteri vielä näyttämään missä paikka on.

Kun taas iltapäivällä olimme kaikki hereillä ja lähikahvilassa kahvilla (ihan oikeasti kahvilla), ilmoitti Petteri , että siskokin on muuten tänään tulossa kaupunkiin (seitsemäs virhe). Tietenkin ne meistä jotka eivät seurustele, lähtivät laittamaan parempia vaatteita päällensä ja tukkakin taisi tulla kammattua. Päivän edetessä kuitenkin selvisi, että Petterin sisko seurustelee. Eihän siinä sitten auttanut muuta kuin painaa leuka rintaan ja jatkaa kohti uusia pettymyksiä. Pettymykset vaihtuivatkin nyt jo viiden hengen seurueessa lasillisiin olutta ja sitä kautta samaiseen Irlantilaisravintolaan. Kun meidän seurueella taas veto loppui, jäi Petteri vielä näyttämään missä mikin on.

Sunnuntai ja maanantai menikin sitten enemmän tai vähemmän hiljaiselon merkeissä. Muutama uimaranta ja yksi kalapaikka (Underwater world, jota Petterin sisko Satu nimitti kalapaikaksi) käytiin porukalla katselemassa. Petteri ja Satu lähtevät huomenna autoilemaan kohti etelää, meillä on vielä muutama päivä aikaa ostella täältä muutakin kuin pahaa oloa. Palataan asiaan seuraavasta maanosasta, joka on Aasia.

Mikko Mallikas

Ps. Petteri, älä ota turhan vakavasti :) Oli oikeasti tosi hauskaa teidän molempien kanssa! Ollaan yhteyksissä!

Pps. Äiti, asioita on liioiteltu paljon.

Ei aurinko voi paistaa puolilta päivin pohjoisesta!!##!!

Yksi meistä kolmesta viihtyy huomattavasti kahta muuta huonommin tässä massa. Nimi alkaa T:llä, lopussa on O ja on lyhin kolmesta nimestä. Eipä ole itselläni ollut paljon negatiivista sanottavaa, enkä usko, että Mikollakaan. Tässä päivänä eräänä lenkillä ollessani alkoi löytyä myös negatiivisia asioita. Julkaistaanpas nyt sitten niitäkin, ihan myötätunnosta Terroa (nimi muutettu) kohtaan.


Aloitetaan nyt sitten ihan siitä lenkkeilystä, kun se kerran siitä alkoikin. Pääsääntöisesti lenkkeily, siis se harmittavan vähäinen, johon täällä on kyennyt, on ollut peestä! Joo, onhan se kiva juosta hiekkarannalla, kunhan sinne nyt ensin pääsee. Kaikki majoitukset ovat olleet melko kaukana rannoista. Kun siis ensin juokset parin teollisuusalueen läpi, saatat löytää jonkin polun, joenvarren tai jopa sen hiekkarannan. Siinä vaiheessa onkin jo nykyisellä kunnolla aika kääntyä takaisin.. KLE! Niin ja sitten niistä teollisuusalueiden tai hyvällä tuurilla jopa jokin mukavan lähiön kevyenliikenteen”väylistä”, jos sellaisen nyt sattuu jostain löytämään. Jokainen niistä on kapeampi ja huonommin päällystetty, kuin suomalaisten juhannuksena suosima lenkkipolku, eli se mökin ja sen ulkohuussin välinen polku!


Sitten niistä ”hiekkarannoista”. Leiriydy nyt sitten sellaisen lähistölle. Kun aamulla heräät jostain, et tiedä onko auton ja teltan vienyt vesi vai tuuli. Kummatkin edellä mainitut tuntuvat vaihtelevan kovasti. Suomituristi on uimarannaksi tähän mennessä kelpuuttanut vain yhden rannan. Muualla on ollut joko niin paljon levää, ettei millään jaksa syödä kerralla tai sitten niin matalaa ettei kunto riitä kahlaamaan kuin polvisyvyyteen. Niin, tai sitten merileijonia, kyllä niitäkin se pari menee, mutta kun sitä urosten riidan haastamista ei kestä kukaan. Pitäis vissiin ajaa viikset, laihduttaa ja pestä naama ennen uimaan menoa, jos sitten sais olla rauhassa.


Sitä on myös vaikea ymmärtää, miten maassa, jossa joka paikasta on vain kiven heiton matka merelle ja joka kolmas kauppa myy virveleitä, voi kala maksaa kaupassa enemmän kuin suomessa. Sitten taas kanaa ja muita vastaavia merilintuja saa kohtuu edullisesti.


Kaikki suomalaisethan osaavat suunnistaa auringosta ja tähdistä. Toteuta täällä sitä nyt sitten kun puolilta päivin aurinko on ihan väärässä paikassa ja yöllä ei näy sitä ainoatakaan tuttua tähteä, eli pohjantähteä. Ilman ystävällisen miehen lahjoittamia karttakirjoja olisimme kadottaneet suunnan jo ajat sitten.. niin en nyt tarkoita elämää vaan maantiedettä. Ne miljoonat kiiltomadotkin muodostivat selkeämpiä kuvioita kuin eteläinen tähtitaivas.


Joo, ja turisti hömpötys on ehkä viety tässä maassa hieman liian pitkälle. Ei kaikista asioista tarvitse tehdä maailman parasta nähtävyyttä jos ne eivät sitä oikeasti ole!! Tulipahan esimerkkinä mieleen niagara falls of New Zealand.. Jaahas, käydäänpäs katsomassa sitten oikein kunnon vesiputouksia kun kartassakin on kerrottu, että siellä on nähtävyys ja oli ne pari edellistäkin ihan komeita olleet. Tiukka kurvi siis läheiselle soratielle ja kymmenen kilometriä sitä pitkin katsomaa vesiputousta. Perillä.. ja mitä näkyy, vesiputous tietty! Eli jos osaatte kuvitella suomalaisen pelto-ojan heinäkuussa kun ei ole satanut kolmeen viikkoon.. tämä niagaran putous oli siitä hieman pienempi ja kuivempi. Emme poistuneet autosta, auto ympäri ja todettiin oikein porukalla, että tämän maan vesiputoukset on nyt kyllä nähty.

Tähän vasenkätisten hommaan ja liikenteeseen on myös aina niin mukava palata. Siispä Ote liikenteestä:


Olenpas juurikin ajanut sata kilometriä tietä, jonka pisin suora oli joen ylittävä silta, eli noin kaksikymmentä metriä. Mikko on lennellyt takapenkillä puolelta toiselle ja Terrolla (nimi muutettu) on hyrrät ihan sekaisin. Se kun ei tykkää yhtään noista mutkateistä. Kuoppaakin oli tiehen kertynyt niin, että Chuckin vararengaskin tipahti matkalla. Onneksi meteli kasvoi sen verran, että älyttiin kerätä rengas talteen. Jaahas, paidat hiessä tullaan kaupunkiin.. kaupunki moodi siis päälle, miten ne kaikki typerät säännöt täällä taas menikään.. kas risteys.. tulipas se äkkiä.. muitakin autoja tulee.. yritän väistää toista kädetöntä turistia, joka tulee vastaan liikenteenjakajan väärältä puolelta.. vilkutan viime hetkellä, pyyhkäisemällä tuulilasia kolme kertaa.. KELE! Jaa miksi.. no kun se TANAN vilkun viiksi ja pyyhkijöiden viiksi on päin vastaisilla puolilla kuin kotipuolessa.. Eikä sitä niin vaan kuukaudessa opi! Auto parkkiin ja rauhoittumaan.. kohta uudelleen liikkeelle.. sen verran on töistämme vanhalla kunnon dodgella ajo myös vielä verissä, että kerran jos toisenkin on tempaistu vastaavasti vilkun viiksestä automaattilaatikkoa D asentoon. Yllättävän hyvin se sen on kestänyt. SE liikenteestä ja autoista!


Yritetäänpäs palata takaisin iloisempiin tunnelmiin. Uuden vuoden jälkeen kulutimme Chuckin penkkejä ihan kohtalaisesti ja ajaa päräytimme pohjoiseen katsomaan cape reingan majakkaa, joka on kai ”pakko” nähä kun täällä on. Joo, majakkahan se oli. Olipahan siinä vieressä sellainen hiekkarantakin nimeltään ninety mile beach, joka mainos mailien poistamisen jälkeen on oikeasti n.60 mailia (100km) pitkä hiekkaranta ja sitä pitkin voi ajaa autolla laskuveden aikaan. Chuckin vuokrausehdoissa kerrottiin, että meidän vakuutukset ei ole siellä rannalla voimassa ja siitä vielä oikein erikseenkin mainittiin. Olipahan siellä jotain varoituskylttejäkin meren viemistä autoista. Päätimme siis suunnata sinne… tietenkin. Meren rantaan ajettuamme, teimme kuitenkin varmuuden vuoksi jo aiemminkin tutuksi tulleen riskianalyysin(ORM) siitä, että ajammeko sata kilometriä kyseistä ”rantatietä”. Toisessa vaakakupissa painoivat suomalainen kokeilunhalu, tyhmyys ja se, että saisi kerrankin ajaa suoraan. Toisessa kupissa taas painoivat varoitukset kadonneista autoista, vakuutuksen puuttuminen sekä matkalla nähdyt hiekkaan uponneet maastoautot ja lisäksi kolme tyhjää lompakkoamme. Tyhjien lompakoiden painoarvo oli sen verran kova, että otimme turistikuvat Chuckista meren äärellä ja palasimme kovalle, mutta kuoppaiselle ja mutkaiselle asfaltille.


Suunta kohti maan pääkaupunkia Aucklandia, koska Chuckin kotiuttamispäivä läheni uhkaavasti. Olipahan matkalla yksi vielä meille lähes täydellinen turistikohdekin. Iso puu! Meille sopiva siksi, että se oli kahden ja puolen minuutin kävelymatkan päässä autolta ja ilmainen. Täydelliseen kohteeseen olisi vaadittu myös se baari. Tällä kertaa se oli korvattu kahvilalla. Annoimme siis vain neljä Chuckin tähteä. No isohan se puu oli, Terronkin(nimi muutettu) oli pakko myöntää, että näitä ei ole vielä nähty. Rungon korkeushan nyt oli sen 30m + 20m oksia. Rungon ympärysmitta oli taasen 13.8m, eli jos oletetaan, että keskiverto henkilön sylin leveys on suurin piirtein sama kuin henkilön pituus, niin seitsemän keskiverto henkilöä ei vielä tätä puuta halaa hengiltä. Ympyrän kehähän kai lasketaan jotenkin kaavasta 2πr, kai siitä joku älypää osaa sen puun halkaisijankin laskea.. Kertokaa ihmeessä meillekin jos saatte selville. Väitän kuitenkin, että keskiverto moottorisahan terä ei ihan riitä klapien tekoon tässä tapauksessa.


Chuck on nyt palautettu ja jos ei ihan sairas eläkkeellä niin isommassa huollossa kuitenkin 5300:n ajokilometrimme jälkeen. Jotain ne vuokraamon tyypit jäivät sinne pihaan huitelemaan käsillään kun livahdimme nopeasti taksiin ja poistuimme paikalta. Totesimme, että meillä on kaikki omat tavarat mukana, joten ei kai niillä meille voinut mitään asiaa olla.


Tutustumme nyt viikon verran Aucklandiin, mutta se onkin jo oma tarinansa. Sitä ei vielä osaa sanoa, että kerrotaanko sitä tarinaa koskaan. Pidemmällä siintävät jo kuitenkin mielessä ensi torstain aamulähtö kohti Singaporea ja Malesiaa sekä siihen samaan syssyyn viisi päivää Balilla.


Talvenjatkoja!

Kalpeina hiljaa...

Juotiinpas tuossa jokunen päivä hilpeinä kaljaa ja nyt ollaankin sitten oltu kalpeina hiljaa.

Eli vuosi siis vaihtui varsin railakkaissa merkeissä kuten varmasti arvata saattaa. Tapasimme kaupassa aivan sattumalta paikallisen miehen jolla oli suomalainen vaimo. Saimme ihme kyllä kutsun liittyä heidän seuraansa aatoksi. Tämä kun sattui tietenkin jo aaton aattona, niin päätimme varuiksi ottaa hieman pohjaharjoittelua, ettemme vaan jäisi jalkoihin sitten aattona.

Aattona sitten aloimme varovasti herkistelemään aivosolujamme illanviettoa varten. Selvinpäinhän ei suomalainen mies kehtaa mennä kyläilemään, joten jotain piti keksiä. Lääkkeeksi löytyi tietysti noin litra rommia, 3 litraa punaviiniä ja mäyräkoira. Taka-ajatuksena oli näyttää mistä se suomalainen turisti on tehty. Noh, ei muuta kuin taksi alle, isännälle Finlandia vodkaa ja emännälle kukkia. Siinä oli illalle onnistumisen alkeet.

Eli perhe siis koostui Sannasta, Markista, Oliviasta ja Claudiasta. Paikalla oli myös Markin veli Stevie jonka kanssa jatkoimmekin sitten ihan isolle kirkolle asti.

Ilta meni varsin nopeasti ja syötiinkin ”paikallista” laaturuokaa. Jossain vaiheessa lapset laitettiin nukkumaan ja päästiin keskittymään miesten hommiin. Isäntä nimittäin pokkasi pakastimesta tuomamme 1,5l Finlandia vodka pullon ja toi 5 viinilasia pöytään. Noh, ymmärtäähän ne viinilasit, kun perheen tavarat olivat vasta saapumassa Englannista. Suurempi kynnys iski kun jokaiseen lasiin kaadettiin desin verran vodkaa. Noh ajattelin siinä, että otetaanpa sitten vaan ihan pieniä snapseja tässä illan kuluessa ja kilistellään.

Ensimmäinen kippistely kun tuli, niin otin ehkä hieman neitimäisen noin 4c mittaisen ryypyn. Kun laskin lasin pöydälle, ihmettelin että mitä vittua. Näkikö muut? Se joi sen kokonaan? Nopea vilkaisu ympärilleni osoitti muidenkin tehneen samoin. Hävetti. Ei muuta kuin paikkosuorituksena oma lasi tyhjäksi ja odottelemaan iskeekö vastapalloon. Ei iskenyt, mutta saman tien lasit täytettiin taas ja sama kuvio uudestaan. Kallen kanssa jo varovasti vähän ruvettiin empimään, mutta meni se kolmaskin lasi oksentamatta alas. Väitän, kyseessä oli tämän maanosan ennätys 1,5litran vodkapullon juomisessa. Tuskin meni kymmentä minuuttiakaan.

Tämän jälkeen totesimme talosta kaiken alkoholipitoisen juoman loppuneen ja perään vielä kieltäydyimme kahvista, ettei lähtisi ihan vallan käsistä. Päätimme siis siirtyä suoraan paikallisiin tanssi- ja soittoravintoiloihin.

Iso kiitos kuitenkin isännillemme, oli varsin hauska ja ikimuistettava uusivuosi. Toivottavasti osasimme käyttäytyä edes jotenkin.

Olin iltaa varten sitten pukeutunutkin ihan kuten asiaan kuuluvasti pitääkin. Farkut jalkaan, siisti t-paita, takki ja sandaalit. Alkuillasta ryntäsimme Stevien opastuksella johonkin irkkukippolaan. Ihme kyllä kaikille tarjoiltiin vielä tässä vaiheessa iltaa. Samassa baarissa törmäsimme tietysti kahteen suomalaiseen likkaan. Koska en tiedä maailmasta mitään tyhmempää kuin 16-20v suomalainen aikuistumisen kynnyksellä oleva pikkutyttö, päätimme heti erkaantua ko seurasta. Joko tahallisesti taikka tahtomattamme.

Kallekin päätti sitten lähteä tässä vaiheessa etsimään yökerhosta, itseään ja varsinkin meitä parempaa seuraa. Me loput siirryimmekin sitten hajanaisessa järjestyksessä seuraavaan kippolaan, jonne olikin sitten väkeä ihan jonoksi asti.

Mikko oli jonotusvuorossa meikäläistä pari pykälää edellä. Taas kerran tunsin sydämessäni sitä aidointa iloa, kun näin järjestysmiehen kehottavan Mikkoa yrittämään joku toinen päivä uudelleen ja toisilla kengillä. Ajattelin, että varmaan oli vaan turhan humalassa. Sitten tuli meikäläisen vuoro, ei muuta kuin kymppi portsarin käteen ja voitonriemuisena sandaalia toisen eteen. Nii-in ne sandaalit. Kolmen askeleen jälkeen tunsin kun järjestysmies otti olkapäästäni kiinni. Väitti ettei tänään pääse sandaaleissa sisään. Seurasi Aku Ankkamainen räjähdyskohtaus jonka aikana tehtiin selväksi muun muassa sellainen tosiseikka että Teron Intiasta 2 vuotta sitten ostamat sandaalit maksavat enemmän kuin järjestysmiehen koko vaatekerta. (0,8e). Lopputuloksena seisoin baarin ulkopuolella, joko tahallisesti taikka tahtomattani.

Noh, kympin seteli oli kuitenkin taskussani, jota pidin tietenkin varmana merkkinä voitosta kohtaamisestani järjestysmiehen kanssa. Eikä muuta kuin seuraavaan kippolaan, jossa ei ollut humala- eikä kenkärajaa.

Suunnistaessani seuraavaan kippolaan näin puhelinkopin lattialla jotain, joka ehkä kuului seurueeseemme. Lähempi tarkastelu osoitti, että Mikkohan oli pistänyt olonsa kotoisaksi puhelinkopin lattialle, samalla kun vuodatti rakkauden tuskissaan Saaralle kuulumisia. Eikä muuta kuin puheet seis ja viinan juonnin pariin, jonnekkin missä suomalaista miestä arvostetaan. Noh iltahan jatkui siittä sitten tietenkin ihan pikkutunneille asti. Joko tahallisesti taikka tahtomattamme.

Perustilanne on kuitenkin ihan sama, riippumatta siittä kummalla puolella maapalloa on. Nimittäin saavutettuani vähintäänkin riittävän korkean humalatilan, havahduin seisovani jälleen kerran yksinäni grillijonossa. Hetken päästä takaani kuului parin naisen puheen sorinaa. Ilmeisesti vatsan sisäänveto, selkärangan väkinäinen oikaisu ja silmien siristely edes hetkellisen näkökyvyn saamiseksi ei aivan toiminut. Ennen kuin ehdin edes kissaa sanoa, ilmoitti toinen naisista melko jäätävään sävyyn ”Don´t even speak to me!”

Ystävällinen tervehdykseni, jota tuskin muut kuin samalla jaksolla olevat olisivat edes tajunneet, hyytyi varsin väkinäiseen rykäykseen. Epäilisin kuitenkin jälkikäteen arvostelleeni tämän maan naisten alkeellisia käytöstapoja, varsinkin tällaisen herrasmiehen edessä. Ulkonäöllisesti kun eivät ole tosiaan mitään kovin kaksisia, toisin kuin meillä kotona. Hampurilainen naamariin (kirjaimellisesti) ja yksin taksilla kotiin. Joko tahallisesti taikka tahtomattani.

Kun saimme sitten jonkin päivän yrittämisen jälkeen vuoden vaihdettua, totesin mitä pahimman jälkitaudin kourissa, että nyt tehdään jotain niin typerää mitä emme ole koskaan ennen tehneet. Aikamme mietittyämme keksimmekin sen. Maksoimme 20e jotta pääsimme 45:n minuutin turistikierrokselle kiiltomatoluolaan. Voi, hitto kiiltomatoluolaan. Siellä sitten oltiin noin 30 japanilaisen kanssa ihmettelemässä hiljaa matoja. Kallen kanssa totesimme niiden kuitenkin olevan lähempänä ledivaloja kuin matoja. Päättelimmekin kyseessä olevan vain yksi kiero salaliitto lisää, jotta viattomilta turisteilta saataisiin rahat pois.

Että tälläistä.

Ps. Aku on muuten paska jätkä, koska laamat ei sylje, eikä jokaisessa luolassa asu karhu.